torstai 19. lokakuuta 2017

Syksyisiä matkalauluja

Konsertti: The Life I Love - Syksyisen Vaeltajan lauluja - Konserttihovi 2017-10-19

Yrjö Kilpinen
Baritoni Jaakko Kortekangas ja pianisti Kristian Attila tarjoilivat pimeän syysillan iloksi kattauksen kolmen säveltäjän laulumusiikkia. Kotimaasta oli tarjolla Yrjö Kilpistä, Itävallasta Gustav Mahleria ja Englannista Ralph Vaughan Williamsia.

Konsertin aloitti viisi laulua Vaughan Williamsin sarjasta Songs of Travel. Jostain syystä en oikein päässyt sisälle Vaughan Williamsin sävelmaailmaan. En kyllä syytä siitä Kortekangasta enkä Attilaa. Esityksessä ei ollut vikaa, mutta ainakaan ensi kuulemalta laulut eivät tarjonneet minulle tarttumapintaa jota ihastella.

Yrjö Kilpisen Albert Sergelin runoihin säveltämät laulut Spielmannslieder olivatkin sitten illan ehdoton positiivinen yllätys. En ole lauluja aikaisemmin kuullut ja varsikin kontrastina edellisiin Vaughan Williamsin lauluihin iloinen yllätys vain korostui.

Konsertin kohokohdaksi nousi omalla asteikollani kuitenkin Gustav Mahlerin laulusarja Lieder eines fahrenden Gesellen. Kortekankaan ja Attilan yhteistyö oli komeaa kuultavaa ja Mahlerin laulut dramatiikassaan upeita. Bravi!

Varsinainen ohjelma päättyi vielä Kilpisen neljään suomenkieliseen lauluun. Yrjö Kilpinen on tänä vuonna tapetilla 125-vuotispäivänsä johdosta. Lisäksi illan artistin olivat mukana äänittämässä Konserttihovissa Kilpisen lauluja aiemmin tänä vuonna, joten oli oikein paikallaan esittää niitä elävän yleisön edessä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Fagerlundin Syyssonaattimyrkyssä

Ooppera: Höstsonaten - Kansallisooppera, Helsinki 2017-9-8

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita
Kansallisoopperan syyskausi alkoi parhaalla mahdollisella tavalla; uuden kotimaisen oopperan kantaesityksellä. Sebastian Fagerlundin säveltämä Höstsonaten - Syyssonaatti pohjautuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan jonka libreton muotoon on sovittanut Gunilla Hemming. Ohjauksesta vastaa Stéphane Braunschweig.

Kokonaisuutena hieman ristiriitaisen oopperakokemuksen purkaminen lienee syytä aloittaa toteamalla Ingmar Bergmanin olevan yksi suosikkielokuvaohjaajistani. Hänen viimeinen varsinainen elokuvansa Syyssonaatti on hieno "kamarielokuva", jossa lapsuuksien traumat tuntuvat toistuvan ja siirtyvän sukupolvien läpi aiheuttaen erilaisia ongelmia.

Sebastian Fagerlundin musiikki kolahti minuun täydellä voimalla. Omiin korviini toisinaan varsin straussilaista henkeä pursunut sävelkieli valloitti heti alkusoitosta lähtien. Fagerlundin musiikki pukee säveliksi päähenkilöiden sisäistä tunnemaailmaa ja se on rajua kuultavaa. Vaikka pidin musiikista todella paljon, niin itse asiassa sen ekspressiivisyys oli samalla se mikä minua varsinkin ensimmäisessä näytöksessä häiritsi. Tähän on syynä väistämätön vertailu elokuvaan. Bergman antaa elokuvassa päähenkilöiden fasadien pysyä pääosin pystyssä, vasta keskeisissä kohdissa alla olevat taustatunteet pääsevät läpi, kun ne muurit edestä sortuvat. Katsojalle annetaan aikaa ja mahdollisuutta itse tulkita hahmojen sielunelämää, hienovaraisesti kuoria kerroksia kohti ydintä. Fagerlundin musiikki tuntuu paljastavan alusta lähtien noiden taustakerrosten kuonan, eikä anna katsojalle aikaa ja  mahdollisuutta kasvaa tunnistamisen ja oivaltamisen kautta. Jossain mielessä musiikillinen kuulokuva on käänteinen noihin tunnemyrkyihin verrattuna, sillä kun toisessa näytöksessä pureudutaan syvemmälle hahmojen taustoihin, niin musiikki tuntuu rauhallisemmalta.

Kun kerran elokuvan on nähnyt, on mahdotonta kuunnella ja katsella oopperaa ilman elokuvan kokemisen vaikutusta. Sinänsä Gunilla Hemming on mielestäni onnistunut mainiosti libreton kanssa. Ainoa mikä jostain syystä särähti korvaani oli toistojen käyttö. Sinänsä toistohan on oopperalibrettojen perusasioita, sanan ja musiikin yhdistämisessä se on tehokeino ja usein varmaan lähes välttämättömyyskin. Tällä kertaa lauseiden toistot tuntuivat minusta vain ajantappamiselta.

Kuoron osuus ihailevana yleisönä oli mielenkiintoinen. Se tuntuu toimivan pääosin Charlotten primus motorina, mutta jäin pohdiskelemaan onko yleisön rakkaus tai julkinen tunnustus se mikä Charlottea pyörittää? Itse tulkitsisin musiikin ja taiteen olevan Charlottelle ainoa tapa tuntea ja kommunikoida omaa sisintään. Se että tuosta seuraa yleisön ihailua on mieluisa tulos. Josta kertoo myös rahan ja pintapuolisen materiaalisen elämän tärkeys. Mutta kuitenkin se oman ainoan purkautumiskanavan (musiikin) olemassaolo on tärkeintä, ei yleisön kehut.

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita
Ohjaus ja lavastus oli kaikin puolin toimiva. Yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen, tukien taustojen varjojen paljastumista.

John Storgårdsin johdolla orkesteri pääsi loistamaan hienosti. Fagerlundin musiikki sykki, pulppusi ja hengitti. Solistien puolesta Syyssonaatti on naisvetoinen ooppera. Huikean komeat solistit kansallisooppera on lavalle saanutkin. Charlottena on upea Anne Sofie von Otter. Eva tyttärenä Erika Sunnegårdh ja Helenana Helena Juntunen. Aivan mahtava trio! Miehet ovat tässä oopperassa tarinan puolesta sivuroolissa, vaikka Tommi Hakala Viktorina ja Nicholas Söderlund Leonardona eivät sitä laulullisesti olekaan. Hakalan Erik-aaria toisessa näytöksessä oli hienoa kuultavaa.

Eilisen väliajan hämmentynyt tuntemus "mahtavaa musikkia, mutta onko se oikeassa libretossa?" sai myöntävän vastauksen toisen näytöksen myötä.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2017-9-3

Robert Schumann
Konserttihovin syyskausi aloitettiin jälleen Päivikki Nykterin ja Riitta Lindin vetämällä syyssoitolla. Tänä vuonna tutustuimme Arcangelo Corellin, Richard Straussin, Bernard Henrik Crusellin ja Robert Schumannin musiikkiin. Mukana musisoimassa olivat tällä kertaa viulistien Nykter ja Lind lisäksi sopraano Emmi Kaijansinkko, klarinetisti Jorma Lautanen, pianisti Ninni Niemi ja sellisti Susanna Syrjäläinen.

Corellin B-duuri triosonaatti kahdelle viululle ja basso continuolle (op. 4/9) aloitti konsertin. Omiin korviini hieman turhan pedagoginen sävellys sopi kuitenkin hyvin alkupalaksi hioen korvat kesän jäljiltä kamarimusiikkikuntoon.

Corellin jälkeen lavalle saapui Emmi Kaijansinkko, joka lauloi neljä Richard Straussin yksinlaulua pianisti Ninni Niemen säestyksellä. Kaijansinkko on ihan kelpo sopraano, mutta saksan kielen tarkemman ääntämyksen ohella olisin kaivannut tekstin tulkintaan hieman lisää syvyyttä. Isot plussat käsiohjelman kyljessä olleille sanoituksille/käännöksille.

Konsertin alkuosan ehdoton helmi oli Crusellin c-molli klarinettikvartetto. Jorma Lautasen musisointia olen ihastellut monasti Lappeenrannan kaupunginorkesterin pultissa ja Lautasen fraseeraus oli jälleen herkkua korville. Muutenkin oikein mainio esitys.

Konsertin instrumentaalimusiikista antoisin oli ehdottomasti illan päättänyt Robert Schumannin Es-duuri pianokvartetto. Corellin ja Crusellin teokset tuntuvat varsin pintapuolisilta verrattuna Schumannin moniulotteisempaan sävelkieleen. Niemen, Nykterin, Lindin ja Syrjäläisen kvartetti tuntui syttyvän myös eloon Schumannin parissa. Viimeisessä osassa saattoi olla muutamia laveampia hetkiä, mutta kokonaisuutena kelpo fokusoitunut paketti. Hienoa!

lauantai 26. elokuuta 2017

Caniparolin Kamelianainen

Baletti: Kamelianainen - Kansallisooppera 2017-08-25

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen vuodelta 1848 on poikinut lukuisia näyttämötoteutuksia. Klassista rakkaustarinaa on esitetty lavalla puheen, laulun ja tanssin keinoin. Itselleni tutuin versio on tietysti Verdin La Traviata ooppera. Balettiversioitakin on aikojen kuluessa tehty monia ja eilinen kansallisbaletin tulkinta on koreografi Val Caniparolin käsialaa ja käyttää apunaan Frédéric Chopinin musiikkia.

Koreografian alkuperäinen ensi-ilta oli vuonna 1994, mutta Helsingissä nähtävä tuotanto on tuontitavaraa Bostonin baletista vuodelta 2004. Caniparoli ilmeisesti tuunaa tuotannot toteuttavan ryhmän mukaan, joten ainakin koreografia elää ajan mukana. Lavastus on David Ganon käsialaa, paitsi toisessa näytöksessä, jossa lavastuksesta vastaa Robert Glay de La Rose.

Koska olen edelleen välillä hieman hämmennyksissä juonikerronnan mahdollisuuksista tanssin keinoin, suosittelen kaikkia lukemaan käsiohjelman tapahtumaselostuksen läpi. Vaikka tarina on tuttu, niin ainakin minulle pieni kuvaus odotettavista tapahtumista helpottaa sanattoman tarinan seuraamista huomattavasti. Kamelianaisen aikana ei tarvinnut ihmetellä missä mennään, juonen kuljetus on selkeää.

Lavastus, puvut ja valaistus miellyttivät silmääni kovin. Lavastus oli vähäeleinen ja antoi sopivan siemenen mielelle piirtämään maiseman täydeksi. Koreografia oli mielestäni erittäin onnistunut. Kohokohtia olivat toisen ja kolmannen näytöksen loput, joissa draama pukeutui liikkeeseen hienosti. Toisen näytöksen Armandin ja isän loppukohtaus omaa hienoa symboliikkaa heidän suhteestaan. Sinänsä mielenkiintoinen paradoksi, koska Armandin isähän oikeastaan on koko tarinan pahis. Hän lopettaa nuorten rakastavaisten suhteen joutavien yhteisön soveliaisuussääntöjen perusteella.

Kolmannen näytöksen loppupuolella Caniparoli antaa draaman puhua ja tanssi korvautuu jopa pantomiimilla hetkittäin. Oikein vaikuttava loppu baletille.

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Jossain vaiheessa ensimmäistä näytöstä havahduin baletin ja taitoluistelun suhteeseen. En ole sitä aikaisemmin erityisemmin ajatellut, mutta mielestäni Caniparolin liikekielessä on paljon yhteyksiä taitoluistelun suuntaan. (Tässä vaiheessa muistutan kaikkia lukijoitani että tietämykseni sekä baletista että kaunoluistelusta on varsin pinnallinen.) Se mikä minua toisaalta tuossa ärsytti, oli joissakin nostoissa tehdyt akrobaatinoloiset liikkeet. Ne mielestäni rikkovat liikkeen kerronnallisen voiman, keskittyen liikaa fyysiseen suoritukseen.

Chopinin musiikki taipuu tanssin partneriksi mainiosti. Don Giovanni variaatiot sopivat hyvin tanssivariaatioiden taustalle. Ensimmäisessä näytöksessä saimme juomalaulujen sijaan nautti juomatansseista.

Ensi-illan tanssijat olivat mainioita. Erityisesti pääpari Linda Haakana Margueritana ja Michal Krčmář Armandina valloittivat tanssillaan. Samuli Poutanen oli erinomainen Paroni de Varville. Chopinin musiikin parissa taituroivat pianistit Johannes Piirto ja Marko Mustonen. Laulusolisteina Anna-Kristiina Kaappola ja Aki Alamikkotervo. Orkesteria johti Philippe Béran.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Parsifal Turun musiikkijuhlilla

Ooppera: Parsifal - Turun musiikkijuhlat 2017-8-12

Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff oli päättänyt panostaa tänä kesänä Richard Wagnerin viimeiseen musiikkidraamaan. Suosikkioopperani Parsifal on tulkintojen suhteen runsaudensarvi ja uskonnollista mytologiaa hyödyntävä libretto antaa jokaiselle sitä avoimin korvin kuuntelevalle paljon purtavaa aivosoluille. Musiikkijuhlien versio oli näyttämöesitys, joten oopperan keskeinen teatteriosuus jäi tällä kertaa täyttymystä vaille. En tällä kertaa puutu librettoon ja sen loputtomiin nyansseihin, palataan niihin kun mukana on myös teatteria.

Oletan että raha oli ratkaissut päätöksen tehdä Parsifalista lyhennetty versio. Ainoastaan päärooleissa oli solistit, kuoron ohella. Vaikka leikkauksia oli tehty, niin silti kokonaiskesto oli viiden tunnin pinnassa. Solistit olivatkin sitten kyllä maailman luokkaa, vain kahden ulkomaalaisvahvistuksen voimalla. Palataan leikkauksiin hieman myöhemmin ja aloitetaan positiivisella annilla.

Nimiroolissa oli saksalainen Klaus Florian Vogt. Olen jo aikaisemmin kuullut häntä Parsifalina Berliinissä ja mielestäni hänen äänensävynsä on edelleen täydellinen tuohon rooliin. Tulkinnan suhteen maailmalta löytyy vastaavan tason tenoreita, mutta Vogt ei kyllä jätä minkään suhteen mitään toivomisen varaa.

Ehdottomasti illan mielenkiintoisin asia oli Karita Mattilan debyytti Kundryn roolissa. Kundry on oopperagenren ihmeellisimpiä ja mystisimpä rooleja ja Mattilan näkemystä aiheesta olen jo hieman odotellutkin. Äänellisesti rooli tuntuu sopivan Mattilalle mainiosti. Odotin Mattilalta vahvana tulkitsijana väkevää esitystä ja sen kyllä sainkin. Mattilalla on sopimus tekeillä Eurooppaan Kundrysta ihan näyttämöversiona ja uskon että lavaohjaaja saa hänestä vielä ripauksen enemmän draamaa irti. Missään nimessä draamaa ei puuttunut äänestä nytkään, mutta kun saadaan teatteri mukaan, niin vain taivas on rajana.

Matti Salminen on legenda millä mittarilla tahansa mitattuna. Hänen Gurnemanzissaan ei ollut sinänsä moitteen sijaa, mutta olen Salmiselta kuullut parempaakin. Olikohan Salminen ihan täydessä iskussa? Hän lauloi istualtaan kolmannen näytöksen.

Klingsorina piti alunperin laulaa Tapani Plathanin, mutta sairastumisen takia rooliin oli saatu yhdysvaltalainen Robert Bork. Mies oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta vahvaääninen herra oli Plathania saatu korvaamaan. Ei valittamista.

Positiivisin yllätys(?) oli Waltteri Torikan Amfortas. Torikkaa olen kuullut Tristanissa Melottina pariikin otteeseen, mutta nyt isompikin Wagner rooli tuntui sopivan Torikalle hienosti. Mainiota!

Viimeinen varsinaisista solisteista oli Juha Kotilainen Titurelin roolissa. Erinomainen ilta myös häneltä.

Eli solistien puolesta kaikki oli kunnossa, mennään nyt hieman hankalampiin asioihin. Edellä olevien pääsolistien ohella Parsifalissa on myös joukko pienempiä rooleja: Graalin ritareita, aseenkantajia, kukkaisneitoja,... Oopperasta oli nyt leikattu pois heidän osuutensa. Kolmas näytös taisi olla koskematon ja toisessa näytöksessä leikkauksen vielä kestää, koska kukkaisneidot täyttävät käytännössä yhden kohtauksen. Mutta ensimmäinen näytös oli kyllä valitettavasti aikamoinen pettymys. Gurnemanz käy dialogia ritareiden ja aseenkantajien kanssa ja nyt keskustelukumppanien osuudet puuttuivat. Näytöksen lopun ehtoolliskohtauksesta oli myös keskeisiä osia pois. Mikrotasolla leikkaukset eivät periaatteessa paljon haittaa, ne ovat hyvin tehdyt. Mutta hieman näkökulmaa laajentamalla pois jää näytöksen hengittävyys. Näytös etenee normaalisti tietyllä tempolla (enkä nyt tarkoita vauhtia, vaan fraasien suhdetta toisiinsa ja niiden soljumista) ja nyt kun siitä on osia pois, niin kokonaisuus linkkaa eteenpäin.

Matvejeff ja Turun filharmoninen orkesteri olivat kohtuullisessa iskussa. Ensimmäisessä näytöksessä oli välillä rytmillisiä erikoisuuksia (esimerkiksi puupuhaltimet alkusoitossa), mutta kokonaisuus jäi mukavasti plussan puolelle. Parhaissa Parsifal kokemuksissani musiikki on alkusoitosta lähtien kuin lämmin usva mikä valuu päälle. Orkesteria ei miellä eri soitinryhmien kautta, vaan sointikuva on kokonaisuus; enemmän kuin osiensa summa. Tänään en ihan tuolle tasolle päässyt. Mutta hattua pitää nostaa Matvejeffille Parsifalin haasteisiin tarttumisesta! Temppelin kellot olisivat kyllä ansainneet enemmän panostusta. En tiedä millä soittimella niitä imitoitiin, mutta pahoilta kuullostivat. Ja ensimmäisessä näytöksessä olivat vielä ihan omassa tahdissaan.

Kiitos Matvejeffille ja Turun musiikkijuhlille. Maailmassa ei ole koskaan liikaa Parsifal versioita.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Jumalat pulassa, tuhoa Tukholmassa

Ooppera: Götterdämmerung - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-20

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Tukholman Ring päättyi hienosti Jumalten tuhoon sopivasti Richard Wagnerin syntymäpäivänä. Tetralogian päätyttyä varsinaiset vierotusoireet alkavat vasta huomenna, mutta jo nyt on tuttu, haikean tyhjä olo. Ohjaaja Staffan Valdemar Holmin kanssa Ring-suhteemme alkoi mukavasti, mutta Siegfriedin toisessa näytöksessä koimme hankalia kommunikaatiovaikeuksia. Ongelmista emme toipuneet kunnolla missään vaiheessa Jumalten tuhonkaan aikana, mutta olemme edelleen ystäviä ja yritämme varmaan parantaa suhdettamme tulevaisuudessa. Pitää jossain vaiheessa lukaista käsiohjelma, jospa siellä olisi lisäinfoa Holmin ajatuksiin.

Lavastuksen(kin) puolesta Jumalten tuho poikkeaa mielestäni edeltävistä osista. Bente Lykke Møller ei enää painota symmetriaa (elokuvasali-lavasteessa se toki tulee oikeastaan automaattisesti). Aikaisemmin ikkunoiden läpi nähdyt projisoinnit hyppäävät nyt melkein pääosiin. Heti alun nornakohtaus tapahtuu täysmittaisen projisoinnin edessä. Laulajanornien koreografia on hillitty, mutta projisoinnin pantomiimibaletin nornat kalliolla mallintavat libreton kertomusta.

Prologin loppuosassa Brünnhilde istuu elokuvateatterissa katselemassa edellisen oopperan loppukohtausta. Kaikki projisointifilmit läpi oopperan on kuvattu ja muokattu muistuttamaan elokuvan syntyvuosien filmityyliä. Tätä elokuvateatterilavastusta/ohjausideaa on myös hieman hankala yrittää sijoittaa koko Holmin Ringin kontekstiin. Sama lavaste on käytössä myös kolmannen näytöksen alussa, kun Reinintyttäret uiskentelevat penkkirivien välissä ja Hagenin metsästysporukka päätyy myös samaiseen elokuvateatteriin. Yksi analogia mikä tuli mieleen on se Siegfriedin toinen näytös, jossa Fafnerin olisi voinut myös kuvitella olevan näyttelijä/sirkusesiintyjä. Esiintyjä on lavalla ja elokuvan myötä lava on vaihtunut valkokankaaksi. Ei tuostakaan oikein pitkälle päästä. Toinen mahdollisuus olisi elokuvakankaan käyttö mallintamaan sisäistä/ulkoista sielunmaisemaa. En saa kyllä siitäkään muodostettua koherenttia kokonaisuutta.

Gutrune ja Gunther ovat jostain syystä raajarikkoja. Molemmat kävelevät kepin kanssa ja Gutrune piipahtaa jopa rullatuolissa alkupuolella. Mikä mahtaa olla tämän symboliikka? Ovatko he degeneroituneita (myös) fyysisellä tasolla? Hagenilla ei liikkumisen kanssa ole ongelmia, joten ainakaan äidin puolelta ei pahoja geenejä ole kolmikolle tullut.

Ehkä olikin parempi unohtaa jo tässä vaiheessa Holmin mahdollinen yhtenäisyysteoria ja siirtyä nauttimaan näytösten ja kohtausten visuaalisesta annista ilman suurempia riippuvaisuuksia toisiinsa. Ja tuolla asenteella katsellessa on silmien edessä ihan mukavaa katseltavaa. Oikeastaan koko Jumalten tuhossa on elokuvateatterin ohella vain toinen tila, Gibichungien sali. Sali on jo ensimmäisessä näytöksessä varsin pelkistetty kulmikkaine holvikaarineen ja sohvineen. Loppukohtauksessa se on jo täysin autio Brünnhilden loppuaarian aikana. Tuo loppupelkistys miellytti minua kovin. Aivan lopussa sitten taustalle heijastettin Reinintyttäriä ja tulta. Itse olisin varmaan vienyt pelkistyksen vielä pidemmälle. Brünnhilde tiputtaisi sormuksen vesimaljaan ja sytyttäisi lavan lattialle yksittäisen kynttilä. Sitten Brünnhilde kävelisi pois lavalta samalla kun kaikki lavavalot himmenisivät lopullisesti jättäen vain kynttilän palamaan. Siinä sitä olisi Holmille pohdittavaa.

Mutta vaikka nyt narisenkin siitä etten kyennyt ohjauksesta löytämään mitään hienoa kokonaiskuvaa, niin kyllähän siitä viileän tyylikäs skandinaavinen tuoksu jäi nenään. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Musiikkipuolella ei sitten valittamista olekaan. Marko Letonjan johdolla orkesteri selviintyi urakasta puhtain paperein. Muutama pikkukupru kuului, mutta niitä kuuluukin aina ihmisten hoitaessa musisointia. Vielä kokonaisuuteen hiukkasen enemmän heittäytymistä ja riskin ottoa, niin sitten ollaan jo suurmestariluokassa

Olen kehuskellut jokaisen osan yhteydessä ruotsalaisten laulajien tasoa ja niin saan tehdä nytkin. Tietysti samat veijarithan siellä lavalla olivat nytkin. Uutena tuttavuutena tosin oli Hagenin roolin laulaja Falk Struckmann, joka on tuontitavaraa Saksasta. Erinomainen laulaja hänkin. Brünnhilde oli tuttuun tapaan Nina Stemme, hänestä huokuu varmuus. Lars Clevemanin Siegfried on valloittava sankari, rooli sopii mainiosti hänelle, eikä äänikään loppunut kesken.

Kyllä Tukholman Ringistä jäi kelpo fiilikset. Musisointi oli korkealla tasolla. Tuotanto ei tarjonnut (ainakaan ilman taustoitusta) makrotasolla suuria ajatuksia, mutta toimi pienempinä yksikköinä oikein hyvin. Kyllä Tukholmaan kannattaa aina lähteä Wagneriin tutustumaan.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Tukholman Siegfried

Ooppera: Siegfried - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-20

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Ohjaaja Staffan Valdemar Holm avasi vihdoin Siegfriedissä enemmän työkalupakkiaan ja antoi katsojalle hieman pohdittavaa. Ensiksi pikkuhuomio jota en ole tainnut tulla maininneeksi. Alkusoittoja ei ole kuvitettu lavatapahtumin, vaan esirippu avautuu vasta toiminnan alkaessa. Nykyään jo melkein kaikissa ohjauksissa tahtoo olla alkusoiton aikana (joskus jopa ennenkin) taustoitusta tulevaan tarinaan. Itse asiassa alkusoittojen pitäminen musiikin yksinoikeutena tuntuu ihan raikkaalta ja rytmittää ohjausta sekä kokonaisuutta omalla tavallaan.

Siegfriedin ensimmäinen näytös oli vielä tunnelman osalta jatkumoa Reininkullan Nibelheimiin. Edelleen oltiin sisätiloissa ja seinät kuin vohveliraudan neliökuvioita. Symmetria vallitsee edelleen ja Mimen työpöytä takomoineen ja keittiöineen täyttää käytönnössä koko lavan edustan. Siegfriedin valaessa ja takoessa Nothungin kuntoon, pöydän toisessa päässä Mime valmistaa myrkkyjuomaa Siegfriedin pään menoksi.

Toisessa näytöksessä Holm sitten heitti (v)eteen koko joukon erilaisia syöttejä katsojan pään menoksi. Lavastus vihjaa että olemme edelleen sisätilassa, symmetrisen huoneen seinät ovat kuitenkin täynnä pientä lehvää. Ylhäällä on ikkunoita, läpi niistä ei kuitenkaan näy, vaan ikkunoissa on verhot. Muutama ikkuna on raollaan ja niissä verhot lepattavat. Huoneen takaseinän alaosassa on lavarakennelma ja sen edessä istuu selkä yleisöön päin 16 täysvalkoisiin puettua katsojaa. Katsojissa on sekä miehiä että naisia ja asusteiden tyylistä voi todeta ryhmän olevan laaja kirjo ihmisiä lähtien raskaana olevasta naisesta ja päätyen ranskalaisen santarmin hahmoon ja arabiin. Selkeästi siis varsin heterogeeninen porukka. Alberich, joka on muuten puettu käytönnössä identtiseen asuun Kulkija/Wotanin kanssa (jatkaen symmetriaa), tuntuu olevan kuin jonkinlainen pappishahmo tuolle katsojaryhmälle. Alberichin ja Kulkijan dialogin aikana he aina välillä kääntyvät katsomaan Alberichiä, vaikka rintamasuunta onkin pääasiassa lavarakennelmaa kohti.

Kun Alberich ja Kulkija poistuvat ensimmäisen kohtauksen lopuksi katsojaryhmän oikea puoli vaihtaa paikkoja vasemman puolen kanssa muistuttaen meitä symmetrian olemassaolosta. Siegfriedin saa keskustelukumppanin metsälinnusta. Lintuneitoa ei ole puettu lintupuvulla eikä hän roiku katonrajassa, vaan lintuassosiaatioon riittää hartiahuivin räpyttely. Näyttää ja toimii paremmin luonnossa kuin näin kerrottuna.

Fafner onkin sitten Siegfriedin suurimpia yllätyksiä. Lohikäärmehahmosta muistuttaa ainoastaan ikkunaverhoihin heijastettu varjo. Fafner ilmestyy lavarakennelmalle puhetorven kera. Oma assosiaationi Fafnerin hahmosta menee käärmeöljyä kauppaavaan puolihuijariin. Mikä on sitten tämän ihmisjoukon suhde tähän hahmoon? Ihmisjoukko poistuu lavalta vasta Siegfriedin tapettua Fafnerin. Onko porukka vain huijattavaa yleisöä? Mikä on heidän suhteensa Alberichiin? Miksi Fafner on helppoheikki/saarnamies? Edes Siegfriedin lävistettyä Fafnerin sydämen, tämän kuolonsäkeissä ei tapahdu mitään mullistavaa. Siegfried käy hakemassa Tarnhelmin ja sormuksen huoneen ulkopuolelta, joten Fafner ei paljastunut Tarnhelmin takaa. Onko sormus sitten ajanut Fafnerin ahneuteen ja huijauksiin? Holm ei anna vastauksia; ainakaan vielä.

Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtaus järkyttää katsojaparan lopullisesti. Nyt ollaan ulkona! Tosin lavan täyttää seinä jonka oviaukko ei olekaan keskellä. Jottei katsojan maailma aivan vielä romahtaisi tilamuutoksesta, niin seinässä on toki ikkunoita, mutta ikkunat eivät näytäkään ulkomaisemaa, vaan prameaa, kullankeltaista salia. Lavan läpi kulkee pareja jotka menevät sisään ovesta ja ilmaantuvat hetken kuluttua ikkunaprojisoinnin saliin. Myös Erda saapuu ja Kulkijan kanssa keskusteltuaan menee myös sisään. Sisälläolijat tuntuavat nyrpistävän nenäänsä Erdalle ja jättävät tämän yksin katsomaan ulos ikkunasta. Ulkona Kulkija ja Siegfried käyvät oman taistonsa ja keihään katkettua Erdakin häviää projisoinnista. Siegfried jatkaa matkaansa kohti Brünnhildeä.

Brünnhilde löytyy samasta salista mihin Wotan tämän jätti. Siegfriedin saavuttua taustatuli häviää projisoinneista. Muut projisoinnit ovat tähän asti kuvanneet kaikki luontoa; metsää, kuutamoa, korppeja, susia, vuoristoa, jne... Nyt tulen sammuttua ulkona näkyy teollisuuskompleksi joka puskee savua taivaalle. Itselleni tuli muuten vahva assosiaatio Antonionin Red Desert elokuvan maisemiin, suosittelen. Muuten Brünnhilde ja Siegfried löytävät toisensa totuttuun tapaan.

Kyllä Holm yllätti kovin Siegfriedillä. Tähän asti lähestymistapa on ollut skandinaavisen viileän niukka, mutta eritoten Siegfriedin toinen näytös höpsäytti pöydälle sellaisen kasan ennustusluita joiden lukeminen on nykytietämyksellä varsin moniselitteistä. Mutta hyväähän tuo toisaalta lupaa Götterdämmerungin suhteen. Onko asioilla yhteyksiä vai meneekö pakka lopullisesti sekaisin?

Ja voi näitä ruotsalaisia laulajia! Nimiosan lauloi Lars Cleveman jonka muistan Riian Götterdämmerungista. Hetken lämmettyään hän lauloi komeasti läpi illan. Nina Stemme on mahtava Brünnhilde, John Lundgren vakuuttava Kulkija ja Johan Edholm mainio Alberich. Illan erikoismaininnan ansaitsee Mimen roolin laulanut Niklas Björkling Rygert. Mime on herkkurooli ja Rygert nautiskeli siitä juuri sopivasti.

Marko Letonjan johtamaa orkesteriakin oli mukava kuunnella ja katsella, joten eipä hullumpi ilta musiikkiteatterin parissa.