sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Tangon taikaa

Konsertti: Hotel Tango! - Konserttihovi 2018-1-14

Kuva: Seija Tikka
 https://www.facebook.com/triotanguango/
Trio Tanguango ja Juha Kotilainen toivat Konserttihoviin lämpimän tuulahduksen tammikuisen pimeyden ja kylmyyden keskelle argentiinalaisen tangon merkeissä. Trio Tanguango on viulisti Susanna Mieskonen-Makkosen, harmonikansoittaja Kirsi Laamasen ja pianisti Maija Teikarin muodostama kokoonpano, joka on esiintynyt vuodesta 2013 lähtien.

Konserttihovissa trion ohjelmisto koostui Ástor Piazzolan ja Carlos Gardelin musiikista. Oli jännittävä havaita kuinka oma mielikuvani Piazzolan musiikista on vahvasti visuaalisuuteen liittyvä. Draamallisesti jyrkkiä kontrasteja sisältävät kappaleet tuntuvat väkisin vievän mielen lämpimän savuisiin saleihin ja kahviloihin. Varmaankin elokuvaharrastuksella on osansa asiaan.

Trion musisointi miellytti kovasti latinokorvaani. Piazzolan ja Gardelin välillä suosikkivalintani kohdistuu kyllä ensimmäiseen. Piazzolan väripaletti roiskuu laajemmalla skaalalla, vaikka välillä leikkaukset tuntuvat jopa ylidramaattisilta. Kolmessa neljästä Gardelin kappaleesta saimme nauttia Juha Kotilaisen laulusta joka toi mainiota lisäväriä instrumentaalimusiikin keskelle. Etelä-Amerikkalainen tango taipuu hienosti baritonilta.

Encorena saimme kuulla vielä Toivo Kärjen tangon Muista minua. Hieno päätös sekin, vaikka melkein olisin toivonut pysymistä Atlantin toisella puolella.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Viihdyttävä Kalevalanmaa

Baletti: Kalevalanmaa - Kansallisooppera 2017-11-3

© 2017 Suomen Kansallisbaletti / Mirka Kleemola


Kenneth Greve jättää Kansallisbaletin taiteellisen johtajan pestin ensi keväänä. Viimeisenä omana ohjauksena Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi Kenneth Greve tarjoili meille Kalevalanmaan. Minulla on vaikea mieltää Kalevalanmaata balettina, vaan enemmänkin viihtellisenä revyynä. Musiikkina on potpuri, jonka kokoajana Tuomas Kantelinen on avustanut Greveä. Lavastus, valaistus ja projisoinnit ovat Mikki Kuntun käsialaa ja puvuista vastaa Erika Turunen.

Greven viimeisimmät tuotannot Lumikuningatar (2012) ja Pieni merenneito (2015) ovat olleet visuaalisesti näyttäviä ja Kalevalanmaa jatkaa samaa sarjaa. Kalevalanmaassa tanssi jää valitettavasti turhan selvästi sivurooliin. Ensimmäinen näytös kattaa Suomen historian jääkaudesta toiseen maailmansotaan ja siinä balanssi on vielä paremmin kohdallaan. Ainon, Väinämöisen ja Pohjan akan myyttiset mittelöt ovat hienoa katseltavaa. Kimmo Pohjonen harmonikkansa kanssa on monessa mukana ja minulle kenties koko illan vaikuttavin kohtaus oli Värttinän ja naiskuoron esittämä Raijan joiku.

Toinen näytös meneekin sitten karnevaaliksi. Yleisö saa laulaa Satumaata ja "kaikille tutut" hahmot esittäytyvät lavalla. Loppuun saadaan sinivalkea paperihiekkamyrsky Daruden tahtiin ja koko sali meinaa lähteä bailaamaan.

Minkälaisen painauman Kalevalanmaa sitten jätti minuun? Balettina ei oikein minkäänlaista, Rebecca Kingin hienosti tanssima Pohjan akka pelasti onneksi sitä puolta. Kitsahtavista suomalaisuuden stereotypioista on tehty varmaan parempaakin revyytä, mutta näyttävyydessä Kalevalanmaata lienee vaikea lyödä. Erittäin viihdyttävä kokonaisuus.

torstai 19. lokakuuta 2017

Syksyisiä matkalauluja

Konsertti: The Life I Love - Syksyisen Vaeltajan lauluja - Konserttihovi 2017-10-19

Yrjö Kilpinen
Baritoni Jaakko Kortekangas ja pianisti Kristian Attila tarjoilivat pimeän syysillan iloksi kattauksen kolmen säveltäjän laulumusiikkia. Kotimaasta oli tarjolla Yrjö Kilpistä, Itävallasta Gustav Mahleria ja Englannista Ralph Vaughan Williamsia.

Konsertin aloitti viisi laulua Vaughan Williamsin sarjasta Songs of Travel. Jostain syystä en oikein päässyt sisälle Vaughan Williamsin sävelmaailmaan. En kyllä syytä siitä Kortekangasta enkä Attilaa. Esityksessä ei ollut vikaa, mutta ainakaan ensi kuulemalta laulut eivät tarjonneet minulle tarttumapintaa jota ihastella.

Yrjö Kilpisen Albert Sergelin runoihin säveltämät laulut Spielmannslieder olivatkin sitten illan ehdoton positiivinen yllätys. En ole lauluja aikaisemmin kuullut ja varsikin kontrastina edellisiin Vaughan Williamsin lauluihin iloinen yllätys vain korostui.

Konsertin kohokohdaksi nousi omalla asteikollani kuitenkin Gustav Mahlerin laulusarja Lieder eines fahrenden Gesellen. Kortekankaan ja Attilan yhteistyö oli komeaa kuultavaa ja Mahlerin laulut dramatiikassaan upeita. Bravi!

Varsinainen ohjelma päättyi vielä Kilpisen neljään suomenkieliseen lauluun. Yrjö Kilpinen on tänä vuonna tapetilla 125-vuotispäivänsä johdosta. Lisäksi illan artistin olivat mukana äänittämässä Konserttihovissa Kilpisen lauluja aiemmin tänä vuonna, joten oli oikein paikallaan esittää niitä elävän yleisön edessä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Fagerlundin Syyssonaattimyrkyssä

Ooppera: Höstsonaten - Kansallisooppera, Helsinki 2017-9-8

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita
Kansallisoopperan syyskausi alkoi parhaalla mahdollisella tavalla; uuden kotimaisen oopperan kantaesityksellä. Sebastian Fagerlundin säveltämä Höstsonaten - Syyssonaatti pohjautuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan jonka libreton muotoon on sovittanut Gunilla Hemming. Ohjauksesta vastaa Stéphane Braunschweig.

Kokonaisuutena hieman ristiriitaisen oopperakokemuksen purkaminen lienee syytä aloittaa toteamalla Ingmar Bergmanin olevan yksi suosikkielokuvaohjaajistani. Hänen viimeinen varsinainen elokuvansa Syyssonaatti on hieno "kamarielokuva", jossa lapsuuksien traumat tuntuvat toistuvan ja siirtyvän sukupolvien läpi aiheuttaen erilaisia ongelmia.

Sebastian Fagerlundin musiikki kolahti minuun täydellä voimalla. Omiin korviini toisinaan varsin straussilaista henkeä pursunut sävelkieli valloitti heti alkusoitosta lähtien. Fagerlundin musiikki pukee säveliksi päähenkilöiden sisäistä tunnemaailmaa ja se on rajua kuultavaa. Vaikka pidin musiikista todella paljon, niin itse asiassa sen ekspressiivisyys oli samalla se mikä minua varsinkin ensimmäisessä näytöksessä häiritsi. Tähän on syynä väistämätön vertailu elokuvaan. Bergman antaa elokuvassa päähenkilöiden fasadien pysyä pääosin pystyssä, vasta keskeisissä kohdissa alla olevat taustatunteet pääsevät läpi, kun ne muurit edestä sortuvat. Katsojalle annetaan aikaa ja mahdollisuutta itse tulkita hahmojen sielunelämää, hienovaraisesti kuoria kerroksia kohti ydintä. Fagerlundin musiikki tuntuu paljastavan alusta lähtien noiden taustakerrosten kuonan, eikä anna katsojalle aikaa ja  mahdollisuutta kasvaa tunnistamisen ja oivaltamisen kautta. Jossain mielessä musiikillinen kuulokuva on käänteinen noihin tunnemyrkyihin verrattuna, sillä kun toisessa näytöksessä pureudutaan syvemmälle hahmojen taustoihin, niin musiikki tuntuu rauhallisemmalta.

Kun kerran elokuvan on nähnyt, on mahdotonta kuunnella ja katsella oopperaa ilman elokuvan kokemisen vaikutusta. Sinänsä Gunilla Hemming on mielestäni onnistunut mainiosti libreton kanssa. Ainoa mikä jostain syystä särähti korvaani oli toistojen käyttö. Sinänsä toistohan on oopperalibrettojen perusasioita, sanan ja musiikin yhdistämisessä se on tehokeino ja usein varmaan lähes välttämättömyyskin. Tällä kertaa lauseiden toistot tuntuivat minusta vain ajantappamiselta.

Kuoron osuus ihailevana yleisönä oli mielenkiintoinen. Se tuntuu toimivan pääosin Charlotten primus motorina, mutta jäin pohdiskelemaan onko yleisön rakkaus tai julkinen tunnustus se mikä Charlottea pyörittää? Itse tulkitsisin musiikin ja taiteen olevan Charlottelle ainoa tapa tuntea ja kommunikoida omaa sisintään. Se että tuosta seuraa yleisön ihailua on mieluisa tulos. Josta kertoo myös rahan ja pintapuolisen materiaalisen elämän tärkeys. Mutta kuitenkin se oman ainoan purkautumiskanavan (musiikin) olemassaolo on tärkeintä, ei yleisön kehut.

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita
Ohjaus ja lavastus oli kaikin puolin toimiva. Yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen, tukien taustojen varjojen paljastumista.

John Storgårdsin johdolla orkesteri pääsi loistamaan hienosti. Fagerlundin musiikki sykki, pulppusi ja hengitti. Solistien puolesta Syyssonaatti on naisvetoinen ooppera. Huikean komeat solistit kansallisooppera on lavalle saanutkin. Charlottena on upea Anne Sofie von Otter. Eva tyttärenä Erika Sunnegårdh ja Helenana Helena Juntunen. Aivan mahtava trio! Miehet ovat tässä oopperassa tarinan puolesta sivuroolissa, vaikka Tommi Hakala Viktorina ja Nicholas Söderlund Leonardona eivät sitä laulullisesti olekaan. Hakalan Erik-aaria toisessa näytöksessä oli hienoa kuultavaa.

Eilisen väliajan hämmentynyt tuntemus "mahtavaa musikkia, mutta onko se oikeassa libretossa?" sai myöntävän vastauksen toisen näytöksen myötä.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2017-9-3

Robert Schumann
Konserttihovin syyskausi aloitettiin jälleen Päivikki Nykterin ja Riitta Lindin vetämällä syyssoitolla. Tänä vuonna tutustuimme Arcangelo Corellin, Richard Straussin, Bernard Henrik Crusellin ja Robert Schumannin musiikkiin. Mukana musisoimassa olivat tällä kertaa viulistien Nykter ja Lind lisäksi sopraano Emmi Kaijansinkko, klarinetisti Jorma Lautanen, pianisti Ninni Niemi ja sellisti Susanna Syrjäläinen.

Corellin B-duuri triosonaatti kahdelle viululle ja basso continuolle (op. 4/9) aloitti konsertin. Omiin korviini hieman turhan pedagoginen sävellys sopi kuitenkin hyvin alkupalaksi hioen korvat kesän jäljiltä kamarimusiikkikuntoon.

Corellin jälkeen lavalle saapui Emmi Kaijansinkko, joka lauloi neljä Richard Straussin yksinlaulua pianisti Ninni Niemen säestyksellä. Kaijansinkko on ihan kelpo sopraano, mutta saksan kielen tarkemman ääntämyksen ohella olisin kaivannut tekstin tulkintaan hieman lisää syvyyttä. Isot plussat käsiohjelman kyljessä olleille sanoituksille/käännöksille.

Konsertin alkuosan ehdoton helmi oli Crusellin c-molli klarinettikvartetto. Jorma Lautasen musisointia olen ihastellut monasti Lappeenrannan kaupunginorkesterin pultissa ja Lautasen fraseeraus oli jälleen herkkua korville. Muutenkin oikein mainio esitys.

Konsertin instrumentaalimusiikista antoisin oli ehdottomasti illan päättänyt Robert Schumannin Es-duuri pianokvartetto. Corellin ja Crusellin teokset tuntuvat varsin pintapuolisilta verrattuna Schumannin moniulotteisempaan sävelkieleen. Niemen, Nykterin, Lindin ja Syrjäläisen kvartetti tuntui syttyvän myös eloon Schumannin parissa. Viimeisessä osassa saattoi olla muutamia laveampia hetkiä, mutta kokonaisuutena kelpo fokusoitunut paketti. Hienoa!

lauantai 26. elokuuta 2017

Caniparolin Kamelianainen

Baletti: Kamelianainen - Kansallisooppera 2017-08-25

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen vuodelta 1848 on poikinut lukuisia näyttämötoteutuksia. Klassista rakkaustarinaa on esitetty lavalla puheen, laulun ja tanssin keinoin. Itselleni tutuin versio on tietysti Verdin La Traviata ooppera. Balettiversioitakin on aikojen kuluessa tehty monia ja eilinen kansallisbaletin tulkinta on koreografi Val Caniparolin käsialaa ja käyttää apunaan Frédéric Chopinin musiikkia.

Koreografian alkuperäinen ensi-ilta oli vuonna 1994, mutta Helsingissä nähtävä tuotanto on tuontitavaraa Bostonin baletista vuodelta 2004. Caniparoli ilmeisesti tuunaa tuotannot toteuttavan ryhmän mukaan, joten ainakin koreografia elää ajan mukana. Lavastus on David Ganon käsialaa, paitsi toisessa näytöksessä, jossa lavastuksesta vastaa Robert Glay de La Rose.

Koska olen edelleen välillä hieman hämmennyksissä juonikerronnan mahdollisuuksista tanssin keinoin, suosittelen kaikkia lukemaan käsiohjelman tapahtumaselostuksen läpi. Vaikka tarina on tuttu, niin ainakin minulle pieni kuvaus odotettavista tapahtumista helpottaa sanattoman tarinan seuraamista huomattavasti. Kamelianaisen aikana ei tarvinnut ihmetellä missä mennään, juonen kuljetus on selkeää.

Lavastus, puvut ja valaistus miellyttivät silmääni kovin. Lavastus oli vähäeleinen ja antoi sopivan siemenen mielelle piirtämään maiseman täydeksi. Koreografia oli mielestäni erittäin onnistunut. Kohokohtia olivat toisen ja kolmannen näytöksen loput, joissa draama pukeutui liikkeeseen hienosti. Toisen näytöksen Armandin ja isän loppukohtaus omaa hienoa symboliikkaa heidän suhteestaan. Sinänsä mielenkiintoinen paradoksi, koska Armandin isähän oikeastaan on koko tarinan pahis. Hän lopettaa nuorten rakastavaisten suhteen joutavien yhteisön soveliaisuussääntöjen perusteella.

Kolmannen näytöksen loppupuolella Caniparoli antaa draaman puhua ja tanssi korvautuu jopa pantomiimilla hetkittäin. Oikein vaikuttava loppu baletille.

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Jossain vaiheessa ensimmäistä näytöstä havahduin baletin ja taitoluistelun suhteeseen. En ole sitä aikaisemmin erityisemmin ajatellut, mutta mielestäni Caniparolin liikekielessä on paljon yhteyksiä taitoluistelun suuntaan. (Tässä vaiheessa muistutan kaikkia lukijoitani että tietämykseni sekä baletista että kaunoluistelusta on varsin pinnallinen.) Se mikä minua toisaalta tuossa ärsytti, oli joissakin nostoissa tehdyt akrobaatinoloiset liikkeet. Ne mielestäni rikkovat liikkeen kerronnallisen voiman, keskittyen liikaa fyysiseen suoritukseen.

Chopinin musiikki taipuu tanssin partneriksi mainiosti. Don Giovanni variaatiot sopivat hyvin tanssivariaatioiden taustalle. Ensimmäisessä näytöksessä saimme juomalaulujen sijaan nautti juomatansseista.

Ensi-illan tanssijat olivat mainioita. Erityisesti pääpari Linda Haakana Margueritana ja Michal Krčmář Armandina valloittivat tanssillaan. Samuli Poutanen oli erinomainen Paroni de Varville. Chopinin musiikin parissa taituroivat pianistit Johannes Piirto ja Marko Mustonen. Laulusolisteina Anna-Kristiina Kaappola ja Aki Alamikkotervo. Orkesteria johti Philippe Béran.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Parsifal Turun musiikkijuhlilla

Ooppera: Parsifal - Turun musiikkijuhlat 2017-8-12

Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff oli päättänyt panostaa tänä kesänä Richard Wagnerin viimeiseen musiikkidraamaan. Suosikkioopperani Parsifal on tulkintojen suhteen runsaudensarvi ja uskonnollista mytologiaa hyödyntävä libretto antaa jokaiselle sitä avoimin korvin kuuntelevalle paljon purtavaa aivosoluille. Musiikkijuhlien versio oli näyttämöesitys, joten oopperan keskeinen teatteriosuus jäi tällä kertaa täyttymystä vaille. En tällä kertaa puutu librettoon ja sen loputtomiin nyansseihin, palataan niihin kun mukana on myös teatteria.

Oletan että raha oli ratkaissut päätöksen tehdä Parsifalista lyhennetty versio. Ainoastaan päärooleissa oli solistit, kuoron ohella. Vaikka leikkauksia oli tehty, niin silti kokonaiskesto oli viiden tunnin pinnassa. Solistit olivatkin sitten kyllä maailman luokkaa, vain kahden ulkomaalaisvahvistuksen voimalla. Palataan leikkauksiin hieman myöhemmin ja aloitetaan positiivisella annilla.

Nimiroolissa oli saksalainen Klaus Florian Vogt. Olen jo aikaisemmin kuullut häntä Parsifalina Berliinissä ja mielestäni hänen äänensävynsä on edelleen täydellinen tuohon rooliin. Tulkinnan suhteen maailmalta löytyy vastaavan tason tenoreita, mutta Vogt ei kyllä jätä minkään suhteen mitään toivomisen varaa.

Ehdottomasti illan mielenkiintoisin asia oli Karita Mattilan debyytti Kundryn roolissa. Kundry on oopperagenren ihmeellisimpiä ja mystisimpä rooleja ja Mattilan näkemystä aiheesta olen jo hieman odotellutkin. Äänellisesti rooli tuntuu sopivan Mattilalle mainiosti. Odotin Mattilalta vahvana tulkitsijana väkevää esitystä ja sen kyllä sainkin. Mattilalla on sopimus tekeillä Eurooppaan Kundrysta ihan näyttämöversiona ja uskon että lavaohjaaja saa hänestä vielä ripauksen enemmän draamaa irti. Missään nimessä draamaa ei puuttunut äänestä nytkään, mutta kun saadaan teatteri mukaan, niin vain taivas on rajana.

Matti Salminen on legenda millä mittarilla tahansa mitattuna. Hänen Gurnemanzissaan ei ollut sinänsä moitteen sijaa, mutta olen Salmiselta kuullut parempaakin. Olikohan Salminen ihan täydessä iskussa? Hän lauloi istualtaan kolmannen näytöksen.

Klingsorina piti alunperin laulaa Tapani Plathanin, mutta sairastumisen takia rooliin oli saatu yhdysvaltalainen Robert Bork. Mies oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta vahvaääninen herra oli Plathania saatu korvaamaan. Ei valittamista.

Positiivisin yllätys(?) oli Waltteri Torikan Amfortas. Torikkaa olen kuullut Tristanissa Melottina pariikin otteeseen, mutta nyt isompikin Wagner rooli tuntui sopivan Torikalle hienosti. Mainiota!

Viimeinen varsinaisista solisteista oli Juha Kotilainen Titurelin roolissa. Erinomainen ilta myös häneltä.

Eli solistien puolesta kaikki oli kunnossa, mennään nyt hieman hankalampiin asioihin. Edellä olevien pääsolistien ohella Parsifalissa on myös joukko pienempiä rooleja: Graalin ritareita, aseenkantajia, kukkaisneitoja,... Oopperasta oli nyt leikattu pois heidän osuutensa. Kolmas näytös taisi olla koskematon ja toisessa näytöksessä leikkauksen vielä kestää, koska kukkaisneidot täyttävät käytännössä yhden kohtauksen. Mutta ensimmäinen näytös oli kyllä valitettavasti aikamoinen pettymys. Gurnemanz käy dialogia ritareiden ja aseenkantajien kanssa ja nyt keskustelukumppanien osuudet puuttuivat. Näytöksen lopun ehtoolliskohtauksesta oli myös keskeisiä osia pois. Mikrotasolla leikkaukset eivät periaatteessa paljon haittaa, ne ovat hyvin tehdyt. Mutta hieman näkökulmaa laajentamalla pois jää näytöksen hengittävyys. Näytös etenee normaalisti tietyllä tempolla (enkä nyt tarkoita vauhtia, vaan fraasien suhdetta toisiinsa ja niiden soljumista) ja nyt kun siitä on osia pois, niin kokonaisuus linkkaa eteenpäin.

Matvejeff ja Turun filharmoninen orkesteri olivat kohtuullisessa iskussa. Ensimmäisessä näytöksessä oli välillä rytmillisiä erikoisuuksia (esimerkiksi puupuhaltimet alkusoitossa), mutta kokonaisuus jäi mukavasti plussan puolelle. Parhaissa Parsifal kokemuksissani musiikki on alkusoitosta lähtien kuin lämmin usva mikä valuu päälle. Orkesteria ei miellä eri soitinryhmien kautta, vaan sointikuva on kokonaisuus; enemmän kuin osiensa summa. Tänään en ihan tuolle tasolle päässyt. Mutta hattua pitää nostaa Matvejeffille Parsifalin haasteisiin tarttumisesta! Temppelin kellot olisivat kyllä ansainneet enemmän panostusta. En tiedä millä soittimella niitä imitoitiin, mutta pahoilta kuullostivat. Ja ensimmäisessä näytöksessä olivat vielä ihan omassa tahdissaan.

Kiitos Matvejeffille ja Turun musiikkijuhlille. Maailmassa ei ole koskaan liikaa Parsifal versioita.