sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kamariorkesterin pauloissa

Konsertti: Virtuosi di Kuhmo - Konserttihovi 2018-4-22

Nuori Mendelssohn
Virtuosi di Kuhmo -orkesterin juuret löytyvät noin kolmenkymmenen vuoden takaa Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilta. Tänään Imatralla ilahduttavan runsasta yleisöä helli oktetin verran soittajia. Ohjelmistona Johannes Brahmsin B-duuri sekstetto ja Felix Mendelssohnin Es-duuri oktetto.

Brahmsin kamarimusiikki on aina vedonnut minuun. Sekstetto ei ole minulle erityisen tuttu. Olen sen kyllä aikaisemminkin elävänä esityksenä kuullut, mutta ei se välttämättä ole valloittavinta Brahmsia. Illan esitys oli kaikin puolin kelpo tulkinta ja yllättäen varsinkin hidas osa toi mieleeni kaikuja Beethovenista.

Mendelssohnin oktetto olikin sitten uusi tuttavuus ja nousi saman tien suosikkilistalle. Täytyy jälleen hämmästellä millainen ihmelapsi Mendelssohn on ollut. Teini-ikäisenä sävelletty oktetto vie kuulijan mukaansa. Virtuosi di Kuhmon tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Jälleen yksi loistava musiikkimuisto Konserttihovista.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Trubaduuri sodan keskellä

Ooppera: Trubaduuri - Kansallisooppera, Helsinki 2018-3-23

© 2018 Suomen kansallisooppera / Stefan Bremer
Ongelmani Verdin Trubaduurin kanssa on aina ollut libretto. Veljesviha, kosto ja kolmiodraama sinänsä luovat draamaa kerrakseen, mutta sekavuus ja erikoiset yksityiskohdat väärän lapsen polttamisineen kohottelevat kulmakarvoja. Toisaalta libreton keskeiset teemat: valta, politiikka ja uskonto, ovat loputon lähde ihmisen lajityypillisen käyttäytymisen kanssa painiskeluun.

Kansallisoopperan uuden Trubaduurin ohjaaja Joan Anton Rechi on korottanut sodan taustatarinasta tapahtumien keskiöön. Vaikka sota on libretossakin selkeästi läsnä, se usein romantisoidaan taustalle ja keskitytään leirinuotioiden tarinan kerrontaan ja pääkvarteton sisäiseen dynamiikkaan. Rechi tuo tarinaan mukaan Francisco de Goyan ja tämän Sodan kauhuja painokuvasarjan. Lavahahmona de Goya tuntui hieman päälleliimatulta, mutta äärimmäisen yksinkertaisen lavastuksen osana käytetyt piirrossarjan heijastukset toimivat loistavasti luoden ilmapiirin sodan järjettömyydestä. Voihan Goyan toki käsittää myös visuaalisena trubaduurina joka ikuisti tarinoita sotakuvina.

Itse ohjaus myös vyörytti vallan ja eritoten väkivallan lavalle heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Vartiomiesten kuunnellessa Ferrandon laulamaa taustatarinaa heille ruokaa tuova nainen otetaan käsittelyyn kuvittamaan tarinan tapahtumia. Hieno perinteinen teatteritemppu, joka sai ainakin minussa aikaan pahanolon tunteen. Lunan kreivin brutaalius korostuu monessa kohtauksessa, Leonoran kamarineitokin saa kokea tuulahduksen emäntänsä vikittelijän vallankäytöstä.

Rechi ei päästä katselijaa helpolla. Vaikka ohjauksen aihemaailma ja pohjaväre liikkuu ikävien asioiden parissa, niin näkökulma avaa ainakin minulle uusia ajatuksia ja rinnastuksia, joita on hyvä pohtia myös jälkeenpäin. Kokonaisuutena erinomainen ohjaus. Ainoa yksityiskohta mikä suuremmin häiritsi, oli muutamaan otteeseen käytetty tekstin heijastaminen taustalle. Se vie liikaa huomiota.

Kun ohjauksessa puuhattiin pimeällä puolella, niin tätä menoa sitten siivitti Verdin jumalainen musiikki. Kapellimestari Patrick Fournillierien puikonjälkeä en ole aikaisemmin kuullut. Valamiehistö on hänen suhteensa vielä pohtimassa tuomiotaan. Tähän ohjaukseen ja tuotantoon Fournillierin lähestymistapa tuntui sopivan mainiosti. Toisaalta partituuri olisi antanut mahdollisuuden dynaamisempaan ja herkempäänkin näkökulmaan. Mutta tässä kontekstissa ratkaisu toimi hienosti. Orkesteri soi komeasti.

Kuoro on syytä mainita isona plussana heti alkuun. Verdi tietää mitä kuorojen kanssa pitää tehdä ja kansallisoopperan kuoro oli hyvässä iskussa. Ensi-illan naissolistit olivat kerrassaan mahtavia. Sari Nordqvist oli mainio vanhan mustalaisnaisen Azurenan roolissa. Illan ehdoton supertähti oli Leonoran esittäjä venäläinen Elena Stikhina. Kerrassaan komeaääninen sopraano, joka osaa myös näytellä. Jo pelkästään hänen takiaan kannattaa piipahtaa Töölönlahdella.

Miessolistien kannalta tilanne on hieman mutkikkaampi. Venezuelalaisella tenorillamme Aquiles Machadolla on kelpo ääni, mutta lavatyöskentelyn puutteita se ei aivan täysin kompensoi. Lunan kreivin, itävaltalaisen Claudio Otellin kanssa tilanne oli taasen päinvastainen. Lavalla hän oli juuri niin inhottava otus kun millaisen Rechi oli hänestä tehnyt, mutta ääni ei aivan omannut samanlaista dominanssia. Pienemmistä rooleista vielä peukunnosto Heikki Aallon Ferrandolle.

Yhteenveto ensi-illasta jää massiivisesti plussan puolelle. Rechin ohjaus antoi paljon ajattelemisen aihetta. Solistit ja kuoro tarjosivat komeaa kuultavaa. Ja kaiken solmi yhteen Giuseppe Verdin hittikimara... Viva Verdi!

lauantai 24. helmikuuta 2018

Giselle

Baletti: Giselle - Kansallisooppera 2018-2-23

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita

Kansallisbaletin vuoden ensimmäinen uutukainen on Adolphe Adamin musiikkiin pohjautuva romanttinen baletti Giselle. Baletin ensiesitys tanssittiin vuonna 1841 ja eilen ensi-iltansa saanut Kansallisbaletin tuotanto on taasen Cynthia Harveyn käsialaa ja tuontitavaraa Oslosta vuodelta 2009.

Juonen puolesta Gisellessä liikutaan romantiikan ajan perusasioiden parissa. Taustalla on klassinen nuoren aatelismiehen seikkailu rahvaan parissa. Jo toisaalle kihloihin asti lupautunut veikko vetää talonpoikaisvaatteet päälleen ja hurmaa Gisellen. Kun tilanne paljastuu Gisellelle, tämän heikko sydän antaa periksi ja kuolema koittaa. Toinen näytös onkin sitten tarinan puolesta oikea romantiikan ajan helmi. Hautausmaan ympäristössä petettyjen nuorten neitojen haamut kaappailevat miehiä kuoleman tanssiin. Aatelismiehemme on joutua näiden wilien saaliiksi, mutta Gisellen nuori haamu saa pelastettua ensirakkautensa kohteen.

Romantiikan ajan taiteen ystävänä kaiken pitäisi olla siis kunnossa tuhtiin annokseen tunnetta ja paloa. Lavasteiden puolesta ollaan täydellisessä ympäristössä. Ensimmäisen näytöksen pienet talot,  taustoitettuna kukkulalinnalla, ovat mainioita, samoin kun toisen näytöksen öinen hautausmaa kuutamolampineen. Silmänruokaa vailla vertaa.

Baletin osalta ja musiikin puolesta taasen en kyllä Giselleen syttynyt. Adamin musiikki on omiin korviini kuivakkaa, eikä nostata tarvittavaa paatosta. Koreografia oli selkeä ja tanssijat laadukkaita, mutta tarinan kerronta ei imaissut valitettavasti minua mukaansa. Vika ei varmaankaan ole tuotannossa, uskon sen miellyttävän Gisellen ystäviä. Ehkäpä Giselle ei vain ole baletti minua varten.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Beethovenia ja Brahmsia Konserttihovissa

Konsertti: Kamarimusiikin mestareita - Konserttihovi 2018-2-11

Beethoven (Riedel)
Viulisti Pietari Inkisen, sellisti Tuomas Ylisen ja pianisti Valeria Resjanin trio perustettiin jo vuonna 2004. En tiedä kuinka aktiivinen trio on läpi vuosien ollut, varsinkin kun Pietari Inkinen on tehnyt myös merkittävää kapellimestariuraa ympäri planeettaa. Trion kevättalven kiertue poikkesi myös Konserttihovissa ja ohjelmistossa oli Beethovenin ja Brahmsin musiikkia.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui Beethovenin variaatioista Mozartin Taikahuilun 'Bei Männern, welche Liebe fühlen' teemasta ja Es-duuri pianotriosta op. 1/1. Taikahuiluvariaatiot sellolle ja pianolle toimivat mukavana korvien virittäjänä. Nuori Beethoven oli jo säveltänyt paljonkin, mutta vasta kolme pianotrioa vuodelta 1785 saivat opusnumeron 1. Beethoven oli merkittävä myös pianistina ja noissa pianotrioissa kuulee kyllä mainiosti pianon korostuneen roolin. Illan trio-kokoonpanon pianistia Valeria Resjania olen kuullut Kuhmossa paljonkin, mutta hieman yllättäen vasta tämän iltainen Konserttihovin keikka sai minut kunnolla syttymään hänen pianismistaan. Sopiva intohimo, joka sytyttää sekä Beethovenin ja Brahmsin kamarimusiikin, tuntui hehkuvan Konserttihovin Bösendorferista.

Väliajan jälkeen hypättiin melkein sata vuotta eteenpäin musiikin historiassa. Jälleen pieni alkupala, Brahmsin osuus F-A-W sonaatista, eli scherzo viululle ja pianolle. Lopuksi Brahmsin c-molli pianotrio opus 101. Brahmsin kamarimusiikki on sydäntäni lähellä ja tämän iltainen esitys ei jättänyt toivomisen varaa. Brahms velloo ja vie mukanaan. Kiitos Inkisen, Ylisen ja Resjanin.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Madama Butterfly tarttuu haaviin

Ooppera: Madama Butterfly - Kansallisooppera, Helsinki 2018-1-26

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Omalla mittarillani klassisten oopperaroistojen kärkituhinoissa ovat usein Otellon Jago ja Madame Butterflyn Pinkerton. Molemmat hahmot pysyvät motiiveiltaan maallisessa skaalassa. Kumpaakaan ei ole kasvatettu vihaan tai kostoon (kuten vaikkapa Ringin Hagenia), vaan Jagolla ilkeyttä ruokkii kateus ja muukalaisviha ja Pinkertonilla taasen ylimielinen, kulttuurieroista piittaamaton tyhmyys.

Kansallisoopperan uudessa Madama Butterfly tuotannossa ohjaaja Yoshi Oïda ei säästele Pinkertonin asennevamman esilletuontia. Pinkerton ei osoita minkäänlaista ymmärrystä, saati kunnioitusta, nuoren ostomorsiammensa kulttuurille ja tavoille. Hänellä on taloudellisten resurssiensa vuoksi mahdollisuus ottaa leluvaimo, jonka voi sitten hyljätä hetken ilon jälkeen ja palata oman kulttuurin pariin oikean elinkumppanin etsintää varten.

Vaikka Pinkerton ohjeistaa konsulin maksamaan Madama Butterflyn vuokran pois lähtiessään, niin lähinnä tuonkin voisi käsittää investoinnin ylläpitomaksuna seuraavaa satamavierailua varten. Lopullisena osoituksena Pinkertonin täydellisestä selkärangattomuudesta on loppukohtauksen asioiden selvittämättä jättäminen. Meriupseeri Pinkerton osoittaa häivän ymmärryksestä, mutta katoaa paikalta ja jättää uuden kotimaasta mukanaan tuodun vaimon selvittelemään lapsensa ja kaukovaimonsa kohtaloa.

Ohjauksessaan Oïda ei tee Butterflystä klassista kiiltokuva Japania. Tom Schenkin lavastus on minimalismin rajoilla. Butterflyn talo on pieni korotettu taso ja muutama siirrettävä sermi. Lavaa ympäröivät rakennustelinerakennelmat, jotka toimivat muun muassa kuoron kotina. Thibault Vancraenenbroeckin puvut tuovat muutamaan otteeseen komeaa väriloistoa.

Jos Oïda ei siloittele Pinkertonin käsittelyssään, ei hän tee sitä myöskään avioliitonvälittäjä Goroa kuvatessaan. Goro on Juha Riihimäen hienosti tulkitsemana ylitsepursuavan lipevä otus. Itse Cio-Cio-Sanin, eli Madama Butterflyn, Oïda maalaa viattomuuden ja sopeutuvaisuuden perikuvaksi. Oïda antaa libreton ääripäiden erottua täydellä teholla.

Ensi-illan laulajakaarti tarjosi minulle mainion musiikkiteatterikokemuksen. Hyeseoung Kwon lauloi nimiroolin mallikkaasti, varsinkin loppupuolen draamaosuudet olivat mukavaa kuultavaa. Mika Pohjosen Pinkerton oli kerrassaan vakuuttava, hyvää laulua ja Pinkertonin luonteen piirteet välittyivät hienosti. Jeni Packalen kamarineitona tulkitsi jälleen hienosti matalamman naisrekisterin äänet. Jaakko Kortekangas oli kelpo konsuli Sharpless. Koko solistikaarti oli mielestäni varsin tasapainoinen, nimiroolia lukuunottamatta kotimaisin voimin; hienoa!

Montussa orkesteria ohjaili Pietari Inkinen. Erinomainen vispausilta häneltäkin. Puccinin oopperoissa on omaan korvaani tietynlainen kuivan rapea soundi joka hankaa draaman jyvät syvälle kuulijaan. Oopperan orkesteri Inkisen johdolla toteutti tuon hyvin. Kuorokin lauloi hyvin, hyräilykuoro osui ja upposi.

Kokonaisuutena kansallisoopperan Madama Butterfly on erinomainen tuotanto. Suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Tangon taikaa

Konsertti: Hotel Tango! - Konserttihovi 2018-1-14

Kuva: Seija Tikka
 https://www.facebook.com/triotanguango/
Trio Tanguango ja Juha Kotilainen toivat Konserttihoviin lämpimän tuulahduksen tammikuisen pimeyden ja kylmyyden keskelle argentiinalaisen tangon merkeissä. Trio Tanguango on viulisti Susanna Mieskonen-Makkosen, harmonikansoittaja Kirsi Laamasen ja pianisti Maija Teikarin muodostama kokoonpano, joka on esiintynyt vuodesta 2013 lähtien.

Konserttihovissa trion ohjelmisto koostui Ástor Piazzolan ja Carlos Gardelin musiikista. Oli jännittävä havaita kuinka oma mielikuvani Piazzolan musiikista on vahvasti visuaalisuuteen liittyvä. Draamallisesti jyrkkiä kontrasteja sisältävät kappaleet tuntuvat väkisin vievän mielen lämpimän savuisiin saleihin ja kahviloihin. Varmaankin elokuvaharrastuksella on osansa asiaan.

Trion musisointi miellytti kovasti latinokorvaani. Piazzolan ja Gardelin välillä suosikkivalintani kohdistuu kyllä ensimmäiseen. Piazzolan väripaletti roiskuu laajemmalla skaalalla, vaikka välillä leikkaukset tuntuvat jopa ylidramaattisilta. Kolmessa neljästä Gardelin kappaleesta saimme nauttia Juha Kotilaisen laulusta joka toi mainiota lisäväriä instrumentaalimusiikin keskelle. Etelä-Amerikkalainen tango taipuu hienosti baritonilta.

Encorena saimme kuulla vielä Toivo Kärjen tangon Muista minua. Hieno päätös sekin, vaikka melkein olisin toivonut pysymistä Atlantin toisella puolella.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Viihdyttävä Kalevalanmaa

Baletti: Kalevalanmaa - Kansallisooppera 2017-11-3

© 2017 Suomen Kansallisbaletti / Mirka Kleemola


Kenneth Greve jättää Kansallisbaletin taiteellisen johtajan pestin ensi keväänä. Viimeisenä omana ohjauksena Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi Kenneth Greve tarjoili meille Kalevalanmaan. Minulla on vaikea mieltää Kalevalanmaata balettina, vaan enemmänkin viihtellisenä revyynä. Musiikkina on potpuri, jonka kokoajana Tuomas Kantelinen on avustanut Greveä. Lavastus, valaistus ja projisoinnit ovat Mikki Kuntun käsialaa ja puvuista vastaa Erika Turunen.

Greven viimeisimmät tuotannot Lumikuningatar (2012) ja Pieni merenneito (2015) ovat olleet visuaalisesti näyttäviä ja Kalevalanmaa jatkaa samaa sarjaa. Kalevalanmaassa tanssi jää valitettavasti turhan selvästi sivurooliin. Ensimmäinen näytös kattaa Suomen historian jääkaudesta toiseen maailmansotaan ja siinä balanssi on vielä paremmin kohdallaan. Ainon, Väinämöisen ja Pohjan akan myyttiset mittelöt ovat hienoa katseltavaa. Kimmo Pohjonen harmonikkansa kanssa on monessa mukana ja minulle kenties koko illan vaikuttavin kohtaus oli Värttinän ja naiskuoron esittämä Raijan joiku.

Toinen näytös meneekin sitten karnevaaliksi. Yleisö saa laulaa Satumaata ja "kaikille tutut" hahmot esittäytyvät lavalla. Loppuun saadaan sinivalkea paperihiekkamyrsky Daruden tahtiin ja koko sali meinaa lähteä bailaamaan.

Minkälaisen painauman Kalevalanmaa sitten jätti minuun? Balettina ei oikein minkäänlaista, Rebecca Kingin hienosti tanssima Pohjan akka pelasti onneksi sitä puolta. Kitsahtavista suomalaisuuden stereotypioista on tehty varmaan parempaakin revyytä, mutta näyttävyydessä Kalevalanmaata lienee vaikea lyödä. Erittäin viihdyttävä kokonaisuus.