lauantai 26. maaliskuuta 2011

Ooppera: Otello - Deutsche Oper Berlin 2011-03-25

Otello on hieno ooppera. Se on Falstaffin ohella suosikkini Verdin oopperoista. Andreas Kriegenburgenin ohjaus sai ensi-iltansa vuonna 2010. Ensimmäiset huomiot ohjauksesta ovat ajan siirtäminen nykyaikaan ja sodan korostaminen. Alkuperäisen Shakespearen tarinan (Boiton libretto) taustalla on sota. Otellohan on sotapäällikkö ja alussa hän palaa voittoisalta sotaretkeltä. Sen jälkeen libretto keskittyy näytelmän keskeisiin teemoihin, rakkauteen ja mustasukkaisuuteen. Kriegenburgen pitää sodan taustalla koko ajan.

Koko ooppera tapahtuu makuuhuonekohtauksia lukuunottamatta pommisuojassa (?) ja näyttämön takaseinä on sänky/punkkarakennelma, jossa noin 80 kuorolaista ja statistia on ensimmäisen ja toisen näytöksen ajan. Kolmannen näytöksen aikana sänkylokeroiden edessä on verhot, mutta lopussa verhot jälleen aukeavat. Periaatteessa ratkaisu on ihan hyvä. Minua häiritsee se, että suurelle osalle taustaväestöstä on kehitetty puuhaa, joka tietysti on ymmärrettävää, koska muuten he olisivat käytännnössä suuren osan ajasta liikkumattomia nukkeja. Mutta tämä puuhastelu vie väistämättä huomiota tarinan pohjimmiltaan intiimistä luonteesta. Kyse on kuitenkin viheliäsestä paskiaisesta (Jago), joka juonillaan saa Otellon hulluksi mustasukkaisuudesta ja surmaamaan vaimonsa Desdemonan. Sinänsä ohjauksessa käytetyssä taustajuonessa tämä toki voi tapahtua ison ihmisjoukon keskellä ja edessä, mutta minun tarkkaavaisuuteni välillä lipsahteli seurailemaan turhan tarkkaan mitä taustaväestö puuhaili.

Mikä minua Otellossa kenties eniten häiritsee, ei ole pelkästään tässä ohjauksessa, vaan myös libretossa. Ymmärrän sen jos neito kykenee vielä laulamaan ammuttuna, puukotettuna, myrkytettynä tai tappavan taudin viime vaiheissa ennen kuolemaansa. Mutta jos neito kuristetaan ja hän tämän jälkeen vielää laulaa luikauttaa ennen kuolemistaan, niin minulla alkaa olla vaikeuksia. En ole kuristuskuoleman erikoisasiantuntija, mutta jos kuristamisen jälkeen vielä puhetta tulee, niin voisin kuvitella että siitä voisi selvitä hengissä. Tasoittavana asiana toki mustasukkaisuusmurhana kuristus on kyllä vakuuttavin. Veitsi voisi toimia myös, mutta sehän on jo Carmenissa käytössä.

On Kriegenburgenin ohjauksessa paljon muutakin mitä en ymmärrä. Vaikkapa minkä takia upseerit heittelevät rahoja lapsijoukolle? Minkä takia tanssijat olivat löyhäpäisiä naisia? Mutta kuitenkin kokonaisuutena ohjauksesta jäi positiivinen tunne.

Lavalla oli tänään mahtavia laulajia. Etunenässä tietysti Johan Botha, jonka lavapreesensiä hieman etukäteen pelkäsin. Botha edustaa ns. "pallotenori" koulukuntaa, mutta hän yllätti hyvillä näyttelijän kyvyillään ja liikkumisellaan. Ääni ei ollut yllätys, se oli hieno ääni. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä katsomaan Covent Gardenin Tannhäuser... Desdemonan roolin lauloi Adrianne Pieczonka, ihastuin häneenkin. Jagona oli Mark Delavan, eikä hänestäkään moitteita löytynyt. Ainoa joka hieman nostatti kulmakarvaani epäilyttävästi oli Lodovicon roolin laulaja Hyung-Wook Lee. Hänen äänensä oli hieno basso (jossa on muuten liplatus, jota olen vain kuullut baritoneilla), mutta sekstetossa tahtoi jäädä hieman liikaa taustalle. Sinänsä hauska ulkonäöksellinen seikka on se, että basso oli lavan pienin laulaja. Ei Bothakaan mikään lipputanko ole, mutta Lee oli vielä lyhyempi ja kun hän vielä oli leveys suunnassakin vain puolet Bothasta, niin siinä sitä oli ihmettelemistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti