sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Ooppera: Tristan und Isolde - Den Norske Opera 2012-03-31


Aluksi muutama sana Oslon oopperatalosta jossa vierailin nyt ensimmäistä kertaa. Oslon ja Kööpenhaminan uudet oopperatalot valmistuivat muutaman vuoden välein, joten niitä on hauska vertailla keskenään. Oslon oopperatalo tuntuu kohoavan suoraan merestä ja tuosta nousevasta liuskasta erkanee uusia tasoja, jotka muovaavat rakennuksen ulkolinjat. Tärkeä idea tässä ratkaisussa on se, että ihmiset pääsevät kulkemaan rakennuksen ulkopinnoilla vapaasti. Kun itse kiertelin taloa, niin samaan aikaan aamulenkkeilijä teki intervalliharjoituksia pitkällä sivustalla ja toisaalla nuoripari nautti aamukahviaan katon harjalla. Kööpenhamina taasen voittaa sisätilojen osalta keveyden ja avaruuden tunnun voimalla. Oslo on lämpiön osalta yllättävän ahtaan tuntuinen Kööpenhaminaan verrattuna. Mutta hienoja taloja molemmat.

Sitten lauantai-illan esityksen pariin. Tristan ja Isolde on Norjan kansallisoopperan uutuustuotanto, jonka ensi-ilta oli kuukausi sitten. Brittiläinen ohjaaja Daniel Slater lähestyy aihetta suhteellisen staattisen, mutta fokusoidun näkemyksen avulla. Katsojaa ei hukuteta vinkkeihin ja vihjeisiin, vaan ohjaaja on valinnut oman näkemyksensä ja toteuttaa sitä rönsyilemättä liikaa. Kuten taiteen keskeinen ominaisuus on, katsoja kuitenkin purkaa kokemuksensa omien viitekehyksiensä mukaan, eikä katsojan kokemus vastaa täysin ohjaajan tarkoitusperiä. Tämä vain vinkkinä siihen, että tämäkin kirjoitus on subjektiinen näkemys eiliseen teatteriesitykseen, noita näkemyksiä syntyi eilen illalla toista tuhatta.

Lavastuksesta ja puvuista vastannut Robert Innes Hopkins on luonut lavalle hitaasti hajoavan vankilan. Ensimmäisessä näytöksessä korkeat kaarevat seinät muodostavat helposti laivaksi hahmotettavan muodon. Samalla niiden rakenne tuo kuitenkin mieleen bunkkerimaiset betoniseinät, joiden vankina Tristan, Isolde, Kurwenal ja Brangäne ovat. Omissa tasoissaan, miehet ylhäällä "komentosillalla" ja naiset alhaalla sairasvuoteiden äärellä. Nuo sairasvuoteet ovat osa rinnakkaistarinaa, jonka luonnetta ja merkitystä on hauska pohtia. Alkusoiton aikana ison kirkkaan valaisimen alla seisovat mies ja nainen alasti käsi kädessä. He siirtyvät pois lampun alta käpertyen lavan sivustalle. Hetken kuluttua lamppu alkaa heilua (kenties kuvaten myös samalla myrskyä), paljastaen ja etsien parin lavan sivulta. Tämä ajaa parin lopulta pukemaan sairaalakaavut päälleen ja asettumaan makaamaan lavalla oleviin sairasvuoteisiin. Itse miellän tapahtumat Aatamin ja Eevan kautta syntiinlankeemukseen. Ja tätä kautta saamme tietysti kuoleman mukaan tarinaan. Kristillistä symboliikkaa olin haistavinan myös muualla ohjauksessa. Kun Tristan ja Isolde ovat ottaneet lemmenjuoma-annoksensa, niin vankilan/laivan kylki repeää, josta mieleen tulee taas temppelin esirippu. Toisessa näytöksessä lavalla on laatikoista rakennettu torni, jonka huipulla on käsittääkseni Tristanin miekka. Ei tarvitse paljon silmiään siristää, niin torni on kirkon torni jonka huipulla on risti.

Lemmenjuomaa ei tässä tuotannossa juoda, vaan se piikitetään suoraan käsivarteen. Brangäne ei suinkaan kaivele rakkauden eliksiiriä Isolden lääkevarastoista, vaan hän imee sen Aatamin ja Eevan käsivarsista. Näin tuo viattoman rakkauden siemen siirretään tukahdetuista ja huumatuista kantajista uuteen kasvumaahan, Tristaniin ja Isoldeen. Kuten yllä jo mainitsin, siellä se saakin heti aikaan repeämän vankilan seinässä.

Toisessä näytöksessä tuosta repeämästä on kasvanut unikkoja täynnä oleva kukkapenkki läpi lavan. Ensimmäinen assosiaatio unikkokasvustosta ja edellisen näytöksen piikittelystä oli huumekuvasto, mutta tälle assosiaatiolle ei muuten ohjauksesta tuntunut tukea löytyvän. Sen sijaan myöhemmin hieman taustatyötä tekemällä löydän unikon kuvaavan unta, rauhaa ja kuolemaa. Vielä kun löytyy viittaus, että klassisessa mytologiassa punainen unikko kuvaa uudelleensyntymän lupausta kuoleman jälkeen, asiat käyvätkin mielenkiintoisiksi. Nimittäin lemmendueton alkupuolella sängyissä makaavat Aatami ja Eeva nousevat ylös alastomina ja päätyvät makaamaan unikkopeltoon, sulkien väliinsä siellä jo makaavat Tristanin ja Isolden. Dueton jatkuessa Tristan ja Isolde nousevat ylös ja kun libretossa aletaan puhua kuolemasta, niin Aatami ja Eeva kävelevät käsi kädessä unikkopellon läpi muurin halkeaman läpi vapauteen (kuolemaan ja uudelleensyntymään?).

Usein Tristanin ohjauksissa kuvataan kuningas Marke hämmästyneenä ja pettyneenä ystävänsä Tristanin petturuudesta Isolden suhteen. Slater tekee Markesta selvästi agressiivisen hahmon toisessa näytöksessä. Kun Tristan saa miekaniskun näytöksen lopulla, on se samalla itsemurha, hän vetää Melotin miekan itseensä, mutta Marke varmistaa verenvuodatuksen iskemällä oman veitsensä Tristanin kylkeen takaapäin.

Kolmannessa näytöksessä vankilan muurit ovat jo jakautuneet kolmeen tasoon. Tasojen välillä kuljetaan pienten puusiltojen avulla. Tristan potee vammaansa yksinäisellä sairaalavuoteella lähimmällä tasolla. Tristan lievittää kipujaan ja Isolden odotustaan naukkailemalla tyynyn alla pitämästään pullosta. Pullon symboliikka jäi hieman avoimeksi. Ei Tristan alkoholistia muistuttanut. Slater toi hienosti englannintorven lavalle. Soittaja istui näytöksen alussa Tristanin sängynpäädyssä ja liikkui soittonsa aikana lavalla. Lavan taustaprojisointi vaihtui näytöksen aikana illanhämystä, auringonpimennyksen kautta pimeyteen. Toisessa ja kolmannessa näytöksessä muutenkin värivalot korostivat hienosti niukkaa lavastusta.

Kolmannen näytöksen aikana raskaana oleva Eeva kulki näyttömön läpi osoittaen myötätuntonsa ja lohdutuksensa. Onko kyseessä kiitos Tristanille, kun hän pääsi vapauteen toisen näytöksen aikana? Vai onko kyse lohdutuksesta ja viittauksesta siitä, että kuoleman jälkeen hän on odottamassa Tristania. Olen edellä käyttänyt nimiä Aatami ja Eeva näistä hahmoista jotka kuljettavat tarinaa toisella tasolla. Heidät voi kuvitella myös Tristanin ja Isolden projektioiksi. Ainoastaan ensimmäisessä näytöksessä vuoteissa maatessaan he konkreettisesti ovat yhteydessä Tristanin ja Isolden kokemusmaailman kanssa. Isolde ja Brangäne hoitavat heitä ja Brangäne imee heistä lemmenuutteen. Muissa näytöksissä heillä ja heidän toiminnallaan ei ole kosketuspintaa Tristanin ja Isolden maailman kanssa. Näiden kahden astraalihahmon lisäksi lavalla on ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä kolmaskin metafyysinen hahmo, nuori poikalapsi. Hän makaa ensimmäisessä näytöksessä kolmannessa sairaalavuoteessa. Toisessa näytöksessä hän tulee lavalle loppupuolella ja käy rakentamaan Tristanin miekkatornin kopiota omista rakennuspalikoistaan. Kun Melot ja Marke ryntäävät lavalle, hänen torninsa kaatuu. Onko Evan kolmannessa näytöksessä odottama lapsi sitten tuo sama lapsi? Ja/Tai samalla Tristanin ja Isolden lapsi?

Olen edellä kuvaillut tuotannon erilaisia tapahtumia ja niiden minussa herättämiä mielikuvia. Saattaa vaikuttaa hieman sekavalta, mutta niin pitääkin. Kuten alussa mainitsin, jokainen katsoja tulkitsee kokemaansa omasta näkökulmastaan ja tuotannon vain kerran nähneenä paljon jää spekulaation varaan. Ja jos tuotanto on todella hyvä, niin spekulaation ja tulkinnan osuus ei siitä ikinä poistukaan, näkee tuotannon vaikka kuinka monta kertaa. Veikkaan että Daniel Slaterin ohjaus kestäisi useammankin tutustumiskerran. Ainoa asia mikä minua siinä häiritsee on staattisuus. Mutta toisaalta sellainen on Wagnerin librettokin. Fyysisiä tapahtumiahan ei Tristanissa ja Isoldessa paljon ole. Jos mennään ooppera passiiviverbien kanssa läpi, niin tässä on koko tarina: katkeroidutaan, juodaan, rakastutaan, tapellaan, kärsitään, kuollaan. Kyllähän Wagnerin oopperoiden ansiot ovat paljolti muulla tasolla, kuin fyysisellä toiminnan tasolla. Sen Slaterkin osoittaa hienosti.

Entäpä sitten korvan ruoka? Oslon oopperatalossa tuntuu olevan hyvä akustiikka. Istuin permannon 11. rivillä ja orkesteri kuului hienosti. Vaikkei suoraan ääntä orkesterimontusta kuulunutkaan, oli stereokuva erittäin selkeä. Kapellimestari John Helmer Fiore teki hyvää työtä ja hengitti laulajien kanssa läpi oopperan. Tristanin osan lauloi eilen englantilainen Ian Storey. Hänen äänessään on vibraatto, joka ei aluksi tuntunut sopivan korvaani ollenkaan. Oopperan edetessä hän mielestäni paransi koko ajan ja kolmannen näytöksen aikana pidin hänestä jo paljon. Karen Foster lauloi Isoldea kaikissa kevään esityksissä. Hänen äänensä on siitä mielenkiintoinen, että se ei ole erityisen lämmin ja täyteläinen, mutta se kantaa todella hienosti orkesterin yli. Ainoastaan aivan korkeimmissa nuoteissa oli mielestäni pientä epätarkkuutta, mutta kokonaisuutena hieno Isolde. Brangänen osassa lauloi Wagner-herätyksen saanut Tuija Knihtilä. Olen jo aikaisemminkin ilmaissut faniuteni ja eilinen vain jatkoi samaa linjaa. Tuijan instumentti on parantunut edelleen ja innolla odottelen seuraavaa kohtaamista. Kurwenalina oli mielenkiintoinen uusi norjalaistuttavuus Ole Jørgen Kristiansen. Komea rooli myös häneltä. Kuningas Markea esittävän Magne Frammerlidin bassoon en jostain syystä syttynyt. Melotin lyhyen osan lauloi Svein Erik Sagbråten.

Oikein onnistunut Oslon matka. Toivottavasti uusisivat pikaisesti Herheimin Tannhäuserin, jonka missasin ensimmäisellä kerralla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti