lauantai 5. toukokuuta 2012

Ooppera: Parsifal - Royal Danish Opera 2012-05-04

Brittiläinen ohjaaja Keith Warner on ohjannut Tanskan kuninkaalliselle oopperalle uuden Parsifal tuotannon, jonka ensi-ilta oli maaliskuun 22. päivä. Lavastuksesta vastaa Es Devlin ja eilisen esityksen johti Hartmut Haenchen.

Keith Warner ohjasi Toscan Savonlinnaan muutama vuosi sitten ja pidin hänen ohjauksestaan. Es Devlin oli taasen lavastajana kansallisoopperamme Die Tote Stadt -tuotannossa, jonka visuaalisuus oli komeaa. Eli teatterin puolesta odotukset oopperaan olivat varsin korkealla. Osittain odotukset täyttyivät, mutta jälleen jäi aika paljon avoimia ajatuksia.

Aloitetaan illan purkaminen lavastuksesta, niin saadaan mukava alku pohdiskeluille. Es Devlin on aikamoinen mestari luomaan mielenkiintoisia näyttömökuvia, joiden perspektiivit laittavat näkökulmat koetukselle. Parsifaalin lavastuksen johtoaihe oli valtava, kyljelleen kaatunut torni, kuin suoraan shakkipelistä, jota kyettiin pyörittämään lavalla. Pohjasta päin katsoen hieman ellipsiksi taipunut torni paljastaa avoimen sisustansa, joka on kuin ajan ja mielen onkalo. Yhdistettynä valaistukseen (Davy Cunningham) on lavastus mielestäni erittäin hieno ja onnistunut.

Ohjaus onkin sitten hajanaisempi kokonaisuus. Vielä kahden ensimmäisen näytöksen jälkeen en ollut kauhean innostunut, mutta onneksi kolmas näytös nosti kokonaisuutta. Graalin ritarit ovat Warnerin käsittelyn jälkeen (mieli?)sairaalan potilaita. Parsifal saapuu lavalle pukeutuneena pakkopaitaan. Gurnemanz ja knaapit voidaan laskea hoitohenkilökuntaan kuuluviksi. Kundry tuntuu hieman ulkopuoliselta tästä näkökulmasta. Hän lienee vielä selvemmin seksuaalisuuden symboli tässä ohjauksessa. Jopa ensimmäisessä näytöksessä sekä Gurnemanz että Parsifal kourivat häntä.

Kun torni kääntyy ensimmäistä kertaa pohja yleisöä päin, on sen pohjaan asetettu valkoinen kangas. Tähän kankaaseen heijastetaan siluetteina Gurnemanzin kertoman historian tapahtumia. Oikein toimiva idea. Sitten Parsifaalin saapumista edeltäen kangas imaistaan tornin läpi, josta paljastuu keihästetty joutsen.

Temppelikohtauseen siirryttäessä taustalla Jeesus kantaa ristiään ja toiselta puolen nuori buddhalainen munkki sivuaa lavaa. Uskontojen ja uskonliikkeiden kuvastoa. Graalia etsitään lavan edustalla olleesta laatikosta. Laatikosta löytyy pienempiä laatikoita ja niiden sisältä edelleen pienempiä laatikoita. Odotin jo mielenkiinnolla että kaikki laatikot osoittautuisivat tyhjiksi, mutta viimein yhdestä laatikosta löytyy parikymmensenttinen matka-alttari(?). Sieltä Amfortas nauttii ehtoollisensa, jonka aikaansaamat "sävärit" hän välittää riippuvuusoireista kärsiville ritaripotilaille. Tässä vaiheessa ritarit ovat jo jakautuneet kahtia. Toinen puoli ritareista viiltää veitsillään omia ranteitaan ja toinen puoli käy hakemassa käsiinsä verta Amfortaksen haavasta. Näiden toimien symboliikka jää minulle hieman auki. Toinen puoli osoittaa että he ovat osallisena Amfortaksen kanssa tämän synneistään? Ja toiselle puolelle riittää rituaalin (ja dogmin) vaatimus: verta on saatava, vaikka sitten omasta ranteesta?

Toisessa näytöksessä Warner tahtoo tallustella psykologian ja lapsuuden poluilla. Heti näytöksen alusta Parsifal jakaa lasten pinnasängyn oman lapsiversionsa kanssa. Kukkaistyttöjä vastaan "taistellessa" hänen nuoruudenversionsa käy taistoa hänen rinnallaan. Näytöksen lopussa Klingsorin keihäänheiton ottaa tämän kädestä Parsifalin nuoruushahmo, joka toimittaa sitten keihään Parsifalin käteen. Warner viitannee ohjauksessaan Oidipukseen, ja Kundryn kautta Parsifal kokee/tuntee/muistaa äitiään. Lopulta sitten hänet pelastaa myötätunnon ohella (ja jälkeen) hänen oman elämänkokemuksensa antama opetus? Toisen näytöksen lavastuksesta sen verran, että Tampereen Tannhäuserin alkusoiton vaginatunneliprojektio tuntui kovin lattealta verrattuna Devlinin punaisella verholla sisustettuun torniin.

Kolmannessa näytöksen alkaessa lavan edustalla on laatikoita jotka sisältävät (jo käytettyjä?) uskonnollisten rituaalien tarpeistoa: suitsukepalloja, kynttilänjalkoja, ikoneita,... Kun Parsifal palaa, niin Kundry käy rakentamaan hänestä/hänelle omaa alttaria. Parsifalin jalkojenpesu ei tapahdu Parsifalille, vaan Kundry kohdistaa toiminnan alttariinsa, johon hän on käynyt kaappaamassa Parsifalin kuvan. Kundry (ja uskonnot yleensä) ei kykene käsittelemään uskon kohdettaan, vaan hänen on pakko symboloida ja dogmatisoida se. Parsifal käy myöhemmin kaatamassa oman kuvansa alttarin huipulta.

Kun Parsifal lopulta armahtaa Amfortaksen ja ryhtyy suorittamaan pyhää palvelusta, niin tällä kertaa pieni laatikko löytyy suuresta arkusta suoraan. Mutta nyt Parsifal ei yritäkkään avata laatikkoa vaan murskaa sen käsillään edessään palasiksi. Osoittaen samalla että se on tyhjä. Loppukohtauksessa torni, sisältäen vanhan ritarijaoston, vaipuu taustalle. Esille astuu uusi ihminen, joka vilkaistuaan pinnallista mielenkiintoa osoittaen uskonnolliset symbolit ja välineet, istuu Parsifalia vastapäätä valmiina kuuntelemaan ja keskustelemaan tasavertaisena, avoimin mielin.

Laitanpa tähän kohtaan taas perushuomautukset. Edellä olevat käsitykset ovat oma tulkintani yhden katselukerran perusteella. Niillä ei välttämättä ole paljon tekemistä ohjaajan aikomusten kanssa. Eikä ole välttämättä tarpeen ollakaan. Sehän on taiteen paras puoli.

Musiikin puolesta ilta oli tasainen. Haenchen ja orkesteri eivät mielestäni päässeet täysin Wagner-transsiin missään vaiheessa. Mitään vikaa soitossa ei ollut, mutta se mystinen Wagner-kipinä ei vain syttynyt täyteen loistoon. Parsifalin osan lauloi Johnny van Hal. Hänestä en pitänyt vuosi sitten Die Fraun keisarina, enkä pitänyt Parsifalinakaan. Vibrato/tremolo ei vetoa minuun. Matalat äänet Gurnemanz/Titurel/Klingsor, eli Stephen Milling/Sten Byriel/Harry Peeters olivat hyviä. Gurnemanzin roolissa haluaisin kuulla lämmintä, täyteläistä ääntä, Millingin instrumentti ei ihan sellainen ole, hyvä ilta silti häneltä. Amfortaksen esittäjä, John Lundgren, ei vakuuttanut ensimmäisessä kohtauksessa, mutta ensimmäisen näytöksen lopusta lähtien hyvää työtä. Kundryn osassa suoritti paluun oopperalavalle kurkku- ja nenäsyövästä parantunut Tina Kiberg. Kiberg on mainio näyttelijä jolla on pitkä ura Wagner-laulajana. Hän käyttää monipuolisesti ääntään ja toinen näytös oli hienoa työskentelyä häneltä. Toivottavasti terveyshuolet ovat lopullisesti takana.

Siinä kokemuksia Juutinrauman länsipuolelta. Parin tunnin päästä hyppään junaan ja suuntaan Malmöön. Siellä napataan toinen Parsifal haaviin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti