sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Milanon Ring: Götterdämmerung

Ooppera: Götterdämmerung - Teatro alla Scala 2013-06-29

Minulla on aina ollut pieni ongelma Jumalten tuhon ensimmäisen näytöksen kanssa. Sen pituus ei sinänsä ole ongelma (paitsi ehkä kevyesti fyysinen). Minulle luonteva näytöksen loppu olisi toisen kohtauksen jälkeen, kun Hagen jää vartioon Siegfriedin lähtiessä Brünnhilden huijaukseen. Jotenkin siirtyminen kolmanteen kohtaukseen takaisin Valkyyriavuorelle Brünnhilden ja Waltrauten kohtaamiseen on aina tuntunut hankalalta. Tänään La Scalassa Daniel Barenboim onnistui luomaan sellaisen jännitteen, että tuo siirtyminen tuntui järkevältä. Silti haluaisin kysyä Richard Wagnerilta muutaman kysymyksen liittyen Jumalten tuhon ensimmäiseen näytökseen; olisi minulla toki paljon muitakin ihmetyksen aiheita joihin mielelläni haluaisin lisäselvityksiä...

Guy Cassiers supisti visuaalisia virikkeitä Jumalten tuhossa. Tutut elementit olivat silti pelissä; Jef Lambeuxin reliefi, projisoinnit ja tanssi. Värit olivat vähentyneet, mutta sitten kun niitä oli, ne dominoivat ja olivat todella intensiiviä. Videoprojisointien ihmis(vai jumal)hahmoissa oli lopunaikojen tunnelmaa. Toisaalta hahmojen liikkeet olivat sen verran abstrakteja ja särjettyjä, että vaikkapa kolmannen näytöksen hahmot voi tulkita joko kuoleman kielissä oleviksi, tai sitten harrastamassa suhteellisen mekaanista pariutumista. Kuitenkin kaikesta tulee tunne harmonian rikkoutumisesta.

Prologissa nornat keritsivät jo kovin tutuksi käyneitä punaisia lankoja. Siirtyminen ensimmäiseen kohtaukseen käy hienosti, kun nornien massiivisten vaatteiden alta jää kukkulan laelle lepäilemään Siegfried. En ole tainnut mainita koko viikon aikana minkälainen itse sormus on. Se on lähinnä jonkunlainen bling-bling hanska. Olisi mukava joskus nähdä sormus, joka olisi sormus. Toki sen näkeminen olisi varsin hankalaa, mutta tuntuu hassulta että yleensä lavalla nähtävät Nibelungin sormukset painaisivat todennäköisesti kokonsa puolesta kilon tai pari.

Gibichungien väestön puvut herättivät minussa ihmetystä. Sekä miehillä, että naisilla on korsetin tapainen lisäke, jonka herättämät ajatukset selkärangattomuudesta ovat todennäköisesti vailla tukea puvustaja Tim van Steenbergeniltä. Muuten olen pitänyt hänen puvuistaan läpi koko Ringin.

Jumalten tuhon loppu on Cassiersin käsittelyssä aika mielenkiintoinen. Kun Rein on lopulta saanut kultansa ohella päähenkilömme syleilyynsä, niin lavan etuosaan laskeutuu kopio jo aiemmin mainitusta Jef Lambeuxin reliefistä. Tällä kertaa ilman päälle heijastettuja kuvia, puhtaassa valkeassa valossa. En tiedä miksi Cassiers on ottanut tuon reliefin niin keskeiseen osaan Ringin visualisointia? Kyllähän reliefin symboliikka sisältää Ringin keskeiset teemat; niin hyvässä ja pahassa. Mutta jos tavoite olisi saada katsojat sulattamaan näkemänsä kerralla ilman suurempaa taustatyötä, niin silloin ollaan sumuisilla vesillä. Mutta tunnustan heti itse nauttivani salapoliisina olemisesta. Taustojen selvittäminen on hauskaa puuhaa. Pitää vain muistaa että omat päätelmät eivät välttämättä vastaa ohjaajan tarkoitusta, Wagnerin tarkoituksesta puhumattakaan. Kokonaisuuten pidin Cassiersin ja tuotantotiimin ohjauksesta kovasti. Se oli visuaalisesti ja teemoiltaan yhtenäinen, laittoi ajatukset liikkeelle.

Milanon Ringin ehdoton tähti on Daniel Barenboim. Olen useasti maininnut Wagnerista kirjoittaessani kaipaavani sitä mystistä hehkua. Mitä se sitten oikeasti onkaan, niin Barenboimin tahtipuikosta sitä tuntuu tipahtelevan. Kyse on pienistä asioista: kuinka pitkä se kenraalitauko on, miten soitinryhmät ovat balanssissa, kuinka hengitetään sekä solistin että soittajien kanssa, jne... Jälleen kerran kyse on makuasioista, mutta Barenboim tuntuu olevan maestro minuun makuuni.

Jumalten tuhon laulajat olivat hieman epätasaisia. Yllättävän monen vibraatto oli hieman laajempaa sorttia, joka ei oikein minuun vetoa. Pääpari Andreas Schager Siegfriedinä ja Iréne Theorin kuuluivat molemmat tänään tuohon kategoriaan. Toisaalta toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa (Siegfriedin ja Brünnhilden välienselvittely) molemmat lauloivat aivan mahtavasti. Mikhail Petrenkon Hagen oli illan tasaisimpia laulajia, hieno rooli häneltä. Norneista nousi hienosti esille Waltrauten kaksoisroolin laulanut Marina Prudenskaya. Guntherin roolissa Gerd Grochowskille olisin kaivannut hieman tehoja enemmän. Toisen kaksoiroolin laulajan Anna Samuilin (norna ja Gutrune) ääni ei vieläkään hivellyt minun korvaani.

Mutta olipahan vaan taas hieno viikko Wagnerin musiikin ja musiikinystävien parissa.

5 kommenttia:

  1. Kiitos jälleen kerran. On teitä ainakin kaksi Wagneristia, sillä myös Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi on innolla seuraanut Wagneria. Hän kirjoittaa tapahtumista blogissaan http://hannusalmi.blogspot.fi/.

    Kesänautintoja toivotellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannun blogi on seurantalistalla. :) Suomalaiset wagneriaanit olivat komeasti edustettuna Milanossa. Suomen Wagner-seuralla oli oma matka Milanoon. Suomen kieltä ei päässyt tällä viikolla karkuun La Scalasssa.

      Kaikille Wagnerista kiinnostuneille: http://www.suomenwagnerseura.org/

      Poista
  2. Minun listallani Jumalten tuho nousi tämän Ring-sarjan selväksi ykköseksi, kun Valkyyriassa oli solistisia ongelmia. Esitys oli hieno kokonaistaideteos. Andreas Schagerin heldentenor vastasi hyvin odotuksiini ja Iréne Theorinin voimavarat tuntuivat olevan loputtomat. Anna Samuil oli minunkin mielestäni heikoin lenkki, tähän rooliin kaipaisi lyyrisempää ja kauniimmin soivaa ääntä.

    Koko Ring oli mahtava kokonaisuus. Ohjaaja piti loppuun asti ohjat käsissään, ja osat sopivat yhteen kuten palapelin palat. Maestro Barenboim ansaitsi suosionosoituksensa. La Scalan orkesteri soi todella kauniisti; Siegfriedin surumarssi nousi mahtaviin korkeuksiin. Oli unohtumaton kokemus nähdä tämä Wagnerin juhlavuoden Ring.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuret kiitokset taas Jarkko kommenteistasi! Samanhenkiset kokemukset jäivät meille molemmille Milanon Ringistä.

      Sen verran jäi ihastuttamaan La Scalan akustiikka, että pitää tulevina vuosina tarkkailla ohjelmistoa hieman enemmän matkustelumielellä. Olisi mukava nähdä ja kuulla myös Verdiä Milanossa. Wagnerista nyt puhumattakaan.

      Poista
  3. Niin, nythän on myös Verdin juhlavuosi.

    VastaaPoista