torstai 18. syyskuuta 2014

Lappeenrannan kaupunginorkesteri menopäällä

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-09-18

Edellisestä vierailusta Lappeenranta-salissa ehti kulumaan sen verran aikaa, että tänään Lappeenrannan kaupunginorkesterin aloittaessa konserttia ensimmäisistä sävelistä hupsahti mieleen pieni masennus. Näinkö tunkkainen akustiikka täällä olikin? Mutta onneksi ihmismielen lähes rajaton kompensaatiokyky aloitti puuhansa ja muutaman minuutin jälkeen musiikista kykeni nauttimaan jälleen vapaasti.

Kaupunginorkesterin peräsimessä vieraili orkesterin entinen ylikapellimestari Ari Rasilainen. Yhteistyö sujui hienosti ja eritoten illan wieniläisklassikot kuulostivat hienoilta. Konsertti alkoi kuitenkin Aulis Sallisen teoksella Introduction and Tango Overture. Sallinen on sydäntäni lähellä ja tämä kamarimusiikkihenkinen teos on jännittävää kuultavaa. Pianon ja jousiorkesterin yhdistelmä elelee johdannossa mielenkiintoisessa viipyilevässä draamassa; piano on kuin vierailulla jostain vähän vieraasta ulottuvuudesta. Sitten tangoon ehdittäessä maailmat yhtyvät ja yhteinen harmoninen aines vie mukaansa. Hyvältä Sallinen kuulosti tämän illan konsertissakin, vain tuo alun akustiikkamasennus vei hieman ajatukset ensin sivupoluille.

Illan solistivieras kyläili länsinaapurista. Norjalainen Kolbjørn Holthe soitti viulua Mozartin A-duuri viulukonsertossa nro 5 KV 219. Orkesteri-intron jälkeen solistin sisääntulo oli varmaan "solistisimpia" mitä olen kuullut. Holthe näytti koukuttamistaitonsa heti alussa. Balanssi orkesterin kanssa oli erinomainen ja hänen fraseerauksena miellytti ainakin meikäläisen Mozart-korvaa. Rasilainenkin luotsi orkesteria hienosti ja yhteissoundi kuulosti hyvältä. Itse asiassa hitaassa osassa mieleen tuli jopa liiallinen sulavuus, hieman sitä usein kaipaamaani rouheutta olisi voinut tehdä hyvää. Tosin Mozart saattaa usein muutenkin vajota sinne ylimaallisen helppouden suohon, joten siitä on turha syyttää solistia tai orkesteria. Mutta kaiken kaikkiaan Holthe on kelpo pelimanni, tervetuloa uudelleen!

Väliajan jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa Pentti Raition musiikkia elävänä. Sattumalta illan kappale, Canzone d'autunno, on itse asiassa ainoa Raition kappale jonka olen muutenkaan aikaisemmin kuullut. Musiikkikirjastostani löytyy levytys Hyvinkään orkesterin soittamana. Jossain mielessä Raition kappale muodosti illan kohokohdan. Mielenkiintoinen äänimaisemamaalaus jota on pakko kuunnella keskittyneesti, taustamusiikiksi se ei oikein taivu. Hieno kokemus.

Höpinöitäni pidempään seuranneet tietävät lämpimän suhteeni Joseph Haydnin musiikkiin. Tämän kertainen konsertti päättyi komeasti Haydnin f-molli sinfoniaan "La Passione" nro 49. Tämä mainio kappale alkaa yllättäen hitaalla osalla ja muutamassa alkupuolen kohdassa orkesterin viulut hieman kutittelivat intonaatio-ongelmien parissa. Ne häipyivät onneksi pian ja loppu olikin jälleen Haydn juhlaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti