lauantai 21. marraskuuta 2015

Nenä

Ooppera: Nenä - Kansallisooppera 2015-11-20

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Syyskauden eniten odottamani kotimaan oopperakokemus, Wozzeckin ohella, on tietysti Dmitri Shostakovitshin Nenä. Shostakovitshin ooppera Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth on yksi suosikeistani ja nyt toteutui mainio tilaisuus nähdä Shostakovitshin nuoruuden teos. Kansallisoopperan tuotanto on alun perin Peter Steinin ohjaus Zürichin oopperaan ja uusintaohjaus Helsingissä on merkitty Georg Rooteringin nimiin.

Libretto pohjautuu Nikolai Gogolin novelliklassikkoon. Nenän juoni on pintapuolisesti varsin surrealistinen, mutta symboliikkaa siihen voi liittää vaikkapa yhteiskuntakritiikin tai psykologian alueilta. Steinin ohjaus ja Ferdinand Wögenbauerin lavastus tukevat molempia lähestymistapoja. Poliisille on tärkeää saada yksilö tuomituksi, poliisille ja lääkärille raha on tärkeä, mutta peitelty motivaattori. Poliisijoukolle ei raiskausta lähentelevä käytös tunnu vieraalta. Toisaalta nenänsä kadottaneen kollegioassessori Kovaljovin elämä tuntuu luhistuvan kasaan hänen pohtiessaan kuinka muut suhtautuvat hänen puutteelliseen ulkomuotoonsa. Seksuaalitulkintakin saa mielestäni polttoainetta nenän "puvun" muodossa. Ei tarvita kovin suurta mielikuvitusta nähdä nenä falloksena ja kastraation kokenut kollegioassessori onkin jo tulkintojen Pandoran lipas.

Shostakovitshin musiikki on nuoren säveltäjän ilotulitusta. Tyylit vaihtelevat reippain leikkauksin kansanmusiikista atonaalisuuteen ja omia korviani kutkutteleva yllätyksellisyys on hienosti läsnä. Miellän myös Shostakovitshin sävelkielen varsin geometrisena ja Wögenbauerin sirpaleinen lavastus tuki tätä aspektia mielestäni erittäin onnistuneesti. Ohjaus ja lavastus on kaiken kaikkiaan nappisuoritus. Oikein mainio tuliainen Zürichistä.

Orkesterille Nenä on kova pala. Michael Güttler onnistui mielestäni suhteellisen hyvin. Shostakovitshin musiikissa on vahva draivi joka helpottaa työtä, mutta parhaimmillaan Nenä vaatisi kliinisen tarkkaa kirkkautta, jolle tasolle ei ainakaan ensi-illassa vielä päästy. Myös sointivärien dynamiikka voisi olla vielä laajempaa, Shostakovitsh kestää ja kaipaa niitä raikkaita reuna-alueita.

Laulajia Nenässä riittää. Pääosin kaikki selviävät urakoistaan puhtain paperein. Vladimir Samsonov Kovaljovina on erinomainen ja Andrei Popov hänen lakeijanaan omaa komean tenoriäänen. Korttelipoliisina lauloi Alexey Sulimov, jolla on varmaan yksi hankalimpia aloitusosuuksia, ei välttämättä onnistunut aivan parhaalla tavalla. Naisosien tärkeimmät äänet olivat kotimaisin voimin varustettuja. Margarita Nacér, Jenni Lättilä, Pauliina Linnosaari ja Jeni Packalen olivat komeaa kuunneltavaa.

Hieman yleisön käyttäytymisestä jäi varauksellinen tunne. Onko Shostakovitshin sävelkieli vielä 85 vuoden jälkeen liian rankkaa kuultavaa? En oikein usko. Kansallisoopperan Nenä on kokonaistaideteos sanan parhaassa merkityksessä. Audiovisuaalinen namupala joka kannattaa ehdottomasti käydä bongaamassa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Viulun lumoa Konserttihovissa

Konsertti: Viulun lumoa - Konserttihovi 2015-11-19

Henryk Wieniawski
Konserttihovin illan tarjonnan täytti romanttishenkinen viulumusiikki. Venäläinen pitkän linjan viulupedagogi Sergei Kravchenko antoi instrumenttinsa laulaa pianisti Maija Weitzin avustaessa. Fritz Kreislerin sävellysten ohella muut teokset olivat hieman yllättäen viulu-piano sovituksia viululle ja orkesterille sävelletyistä teoksista.

Tunnustanpa jälleen kerran etten ole Kreislerin musiikin suuri ystävä. Ne ovat hieman turhan hattaraa  minulle. Makea rysähtää päälle ja hetken hurman jälkeen sitä jää ihmettelemään mitä oikein tuli nautittua. Alt-Wiener Tanzweisen, eli Liebesfreud, Liebesleid ja Schön Rosmarin, kuultiin poikkeuksellisesti kokonaan. Lisäksi Kreislerilta kuultiin Preludi ja Allegro Pugnamin tyyliin, mikä antoi kenties eniten purtavaa Kreisler osastolta. Mutta eipä Kravchenkoa voi moittia minun Kreisler ongelmastani, kyllä maestro osasi puristaa niistä ne tehot joihin niiden suosiokin taitaa perustua.

Konsertti alkoi Beethovenin F-duuri Romanssilla. Se kuulosti kovin kuivakalta korviini, mutta olisiko siihen jäänyt hiukan lämmittelyn leima. Massenet'n Meditation ja Sain-Saënsin Havanaise sekä Johdanto ja Rondo Capriccioso täyttivät ranskalaisen musiikin suursuokkiosaston. Kyllä Kravchenkon varmuus ja selkeys ovat aika huikeaa tasoa. Toisaalta ripaus rajojen rikkomista antaisi äänelle vielä enemmän puhuttelevuutta.

Illan kohokohtia olivat konsertin ensimmäisen puoliskon päättävät kaksi Henryk Wieniawskin sävellystä: Legenda ja Polonaise brillante D-duuri. Jotenkin olin aistivinani etä Wieniawski saattaisi olla Kravchenkon suosikkisäveltäjiä. Kravchenkon ja Weitzin tulkinnat upposivat minuun täysillä. Kyllä voi viulu soida komeasti.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Olli Mustonen Prokofjevin musiikkimaalarina

Konsertti: Olli Mustonen - Konserttihovi 2015-11-08

Sergei Prokofjev
Olli Mustonen piipahti Konserttihovissa tarjoilemassa viisi Sergei Prokofjevin pianosonaattia. Liekö isänpäivä pitänyt musiikinystäviä kotosalla, sillä yllättäen sali ei täyttynytkään kuten yleensä Mustosen vierailujen aikana on tapana. Sääli, sillä minun mittapuullani illan konsertti jää kyllä muistoihin pitkäksi aikaa.

Etukäteen konsertin ohjelmistoon tutustuttuani arvelin että Prokofjevin pianosonaatit sopisivat mainiosti Mustosen pianorepertuaariin. Enkä väärässä ollutkaan. Prokofjevin säkenöivä musiikkimaisema suodattui Mustosen kädenjäljen kautta hienosti. Tänään saimme nauttia sonaateista 5, 8, 1, 3 ja 7. Prokofjevin sävelkielen kehitys välittyi sonaattien erilaisten luonteiden avulla. Ensimmäinen ja kolmas olivat selvästi konservatiivisempia, mutta kahdeksanteen saavuttaessa sävellaji on edelleen kerrottu (B-duuri), mutta tonaliteetti on minun korviini lähinnä kuriositeetti. Musiikki elää ja tuntuu matkustelevan rajoituksetta.

Mustonen ei pidättele käsitellessään hovin Bösendorferia. Mutta sävyt ja värit eivät kuitenkaan katoa tai uppoa, vaan äänimassan arkkitehtuuri pysyy komeasti näkyvillä. Seitsemättä ja kahdeksatta sonaattia voi mainiosti referoida, kun tulee puhetta Konserttihovin suurista konserttikokemuksista.

Keskiviikkona sama ohjelmisto Helsingin musiikkitalossa, suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Marraskuun Mozart Konserttihovissa

Konsertti: Kamari 21 - Mozart - Konserttihovi 2015-11-01

Pimeä marraskuun alkuilta valaistui Konserttihovissa Mozartin musiikin avulla. Kamari 21 sarjaan kuuluvassa konsertissa Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch kumppaneineen johdatti meidät periodisoittimen avulla puuterin ja peruukkien tuoksuiseen musiikkimaisemaan.

Ilta alkoi Kaakinen-Pilchin ja Lilli Maijalan esittämällä Duolla viululle ja alttoviululle KV 424. Jousisoitinduolle sävellettyjä kappaleita osuu konserteissa valitettavan harvoin korviini. Jos kaikki natsaa kohdalleen, niin usein nämä ovat mainion intiimejä musiikkipaloja. Kaakinen-Pilch ja Maijala repivät Mozartin duosta varmaankin kaiken mitä siitä voi irti saada. Kaunista ja vaivatonta musiikkia, mutta kuten moni muukin Mozartin ei-ooppera musiikki, se jätti minut haaleaksi.

Seuraava B-duuri Jousikvintetto KV 174 oli jo askel mielenkiintoisempaa suuntaan. Duon lisäksi lavalle astuivat viulisti Réka Szilvay, alttoviulisti Riittaliisa Hakulinen ja sellisti Jussi Seppänen. Hienolta kuulostavaa soittoa koko kvintetolta. Pitkät virityshetket muistuttivat periodisoittimien ominaisluonteesta.

Illan kruunasi sitten A-duuri Klarinettikvintetto KV 581. Basettiklarinetisti Asko Heiskanen korvasi edellisen kvinteton toisen alttoviulun. Klarinettikvintetossa Mozartkin alkoi saada minun korvissani syvällisempää sisältöä. Kvintetto on alunperinkin sävelletty basettiklarinetistille ja periodisoittimien hellempi ääni hyväili korvia. Kvintetto sisältää myös kaikuja Mozartin Klarinettikonsertosta ja on kaikin puolin kelpo musiikkia varsinkin tämän tasoisten pelimannien kynsissä.

Sama konsertti on tarjolla Malmitalossa ylihuomenna 3.11. Menkäähän kuuntelemaan jos lähistöllä olette.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Merenneito hukkuu silmäkarkkiin

Baletti: Pieni merenneito - Kansallisooppera 2015-10-23

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Kansallisoopperan kausikortin myötä olen alkanut odottaa myös baletin ensi-iltoja mielenkiinnolla. Vaikka ooppera onkin se sydänkäpyseni, niin tanssitaiteeseen tutustuminen ja siitä nauttiminen "siinä sivussa" on mainio kylkiäinen.

Suomen Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve on luonut H. C. Andersenin Pieni merenneito sadun pohjalta Kansallisbalettiin uuden tuotannon, joka laajentaa alkuperäisen sadun tarinaa ottamalla mukaan lavalle myös itse kirjailijan. Baletin tarinaan on saatu samalla ympättyä näkymiä muista Andersenin saduista. Andersen asettaminen tarinaan kirjoittamaan ja kokemaan omaa satuaan tuntuu ajatuksena hyvältä. Mutta samalla tarinan kompleksisuus kasvaa niin paljon, että Greve on tuntenut tarpeelliseksi lisätä balettiin kertojan. Tanssi ja liike eivät riitä enää juonen kuljetuksen välineeksi.

Tanssi on myös hyökkäyksen kohteena visuaalisen suunnittelun puolelta. Greven edellinen ohjaus, Lumikuningatar, oli huikean komeaa katseltavaa. Jos mahdollista, Pieni merenneito ylittää Lumikuningattarenkin näyttävyydessään. Jokainen katsomoon menijä saa mukaansa 3D-lasit joita hyödynnetään kerran molemmissa näytöksissä. Ensimmäisessä näytöksessä merenalaismaisemassa hait ja muut merenelävät uiskentelevat melkein yleisön päällä. Toisessa näytöksessä merinoidan rantamyrsky viskoo pyörteitä katsomoa kohti. Molemmissa kohtauksissa ainakin omalla kohdallani elävät lavatapahtumat, eli se tanssi, jäävät visuaalisen ilotulituksen jalkoihin.

Sama epätasapaino tuntuu vaivaavan koko tuotantoa. Takiksen lavastus, Erika Turusen puvut, Kalle Ropposen valaistus ja Jouka Valkaman projisointisuunnittelu on todella upeita. Tuntuu vain, että tanssi ja Greven koreografia eivät enää erotu kaiken silmäkarkin seasta. Ehkäpä tuo kertojan mukanaolo on osa samaa ongelmaa. Lumikuningatar oli luonteeltaan samanlainen. Greve halunnee luoda jonkinlaista yhtenäistaideteosta, jossa tanssi on vain osa kokonaisuutta. Ajatus on toki wagneriaanin mieleen, mutta jos se keskeinen liikkeen kieli ei enää erotu muun hurman seasta, niin ollaanko menty liian pitkälle. Huomasin väliajalla muistelevani kaiholla Bella Figuraa.

Musiikin Pieneen merenneitoon oli säveltänyt Tuomas Kantelinen. Lumikuningattaressa hänen taustanauhansa ei minua sykähdyttänyt, mutta merenneidossa lähestyimme toisiamme. Omiin korviini musiikki toi mieleeni Šostakovitšin ja Prokofjevin musiikkimaisemaa. Tosin hieman polarisointifiltterin läpi.

Tanssijoita ei tanssista voi moittia. Tiina Myllymäki, Sergei Popov, Desislava Stoeva, Ville Mäki ja Terhi Räsänen tekivät hienoa jälkeä. Toisessa näytöksessä tanssi sai monasti enemmän tilaa ympärilleen ja solistit onnistuivat puhuttelemaan minua paremmin omalla kielellään.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu II

Helkiö-sali, Lappeenranta 2015-10-18

Kahden päivän istunto musiikkiopiston konserttisalissa kävi sen verran istumalihasten päälle, että ennen tätä tunnelmien välittämistä oli käytävä reippaalla pyörälenkillä. Kylläpä raikas ilma teki hyvää!

Kaikkiaan 55 laulajaa tuli kuunneltua. Tuomariston urakka on vielä hieman suurempi, videotallenteen avulla paikkaa varsinaiseen kilpailuun tavoitteli 10 laulajaa lisää. Omaan käsiohjelmaani tarttui 30 nimen kohdalle yksi tai useampi plussa-merkki. Ilmeisesti suunnilleen yhtä monta laulajaa tuomaristonkin tulisi kilpailuun valita.

Omassa kirjanpidossani plussaan riitti se että laulajan ääni oli niin mielenkiintoinen, että haluaisin kuulla hänen laulavan enemmän. Rohkenen suoraan sanoa ettei kaikilla 30 laulajalla todennäköisesti ole mahdollisuutta voittaa kilpailua, mutta saavatpa ainakin minun uteliaisuuteni heräämään. Joukossa on useampia monen plussan laulajia, mutta tässä vaiheessa ei karsinointia suoriteta.

Tämän vuoden ennakkokilpailun lauluvalinnat olivat monipuolisempia kuin kolme vuotta sitten. Tällä kertaa ei jotain aariaa tarvinnut kuulla pariakymmentä kertaa. Mozartia laulettiin luonnollisesti paljon, se on aina hyvä valinta ja sen avulla saa perustaitojen hallinnan esitettyä hyvin. Verdiä kuultiin yllättävän vähän, naisten puolella vain yhden laulajan toimesta. Kotimaisissa lauluissa oma suosikkini Kuula oli mukavasti edustettuna. Uuden musiikin vähyys yllätti ja myös hieman masensi. Vain kaksi laulajaa oli valinnut modernimpaa sävelkieltä (Saariaho ja Zinovjev).

Naisäänissä mezzoista ja altoista taitaa olla hieman pulaa. Miesten puolella tenoreita on pulpahdellut esiin mukavasti, mutta yhtään bassoa ei tällä kertaa joukkoon ollut eksynyt. Kiitos kaikille laulajille ja pianisteille!

Tarkkaamo-blogin suosikit esiintymisjärjestyksessä:
Minna-Leena Lahti
Pauliina Sairanen
Anna Sandström
Johanna Isokoski
Veera Niiranen
Virva Puumala
Piia Rytkönen
Akseli Vanamo
Joel Forsström
Samuli Taskinen
Tomi Punkeri
Kalle Virtanen
Katariina Heikkilä
Taavi Oramo
Elisabet Petsalo
Meeri Pulakka
Anu Ontronen
Johanna Engelbart
Helianna Herkkola
Saara Kiiveri
Alina Koivula
Annika Leino
Joonas Asikainen
Mikko Heimovaara
Milla Mäkinen
Sampo Haapaniemi
Talvi-Maaria Turunen
Samuli Takkula
Erica Back
Robert Näse

lauantai 17. lokakuuta 2015

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu I

Helkiö-sali, Lappeenranta 2015-10-17

Nyt on taas oivallinen tilaisuus saada kattavampi katsaus kotimaan nuorien laulajien kyvyistä. Lappeenrannan laulukilpailujen loppukilpailut käydään tammikuussa ja siellä on enää karsittu joukko katsastettavana. Ennakkokilpailu antaa mahdollisuuden laajemman kuvan muodostamiseen laulajien tasosta.

Myös edellisissä laulukilpailuissa kolme vuotta sitten onnistuin sovittamaan ennakkokilpailut kalenteriini. Äsken vilkaisin mitä silloin tuli kirjoitettua (päivä 1, päivä 2) ja kyllähän se suurin surun aihe tuntuu edelleen olevan sama. Valittavan usein tekstistä ei saa mitään selvää. Erästä laulajatarta kuunnellessani uppouduin heti aluksi tarkkailemaan hänen äänensä sävyä ja hetken kuluttua havahduttuani piti varmistaa käsiohjelmasta oliko tämän kotimaisen laulun tarkoitus olla suomea vai ruotsia. Suomea se oli, mutta vasta kovasti keskityttyäni sain välillä selvää muutamasta sanasta.

Onneksi näitä lähes puhdasta vokaliisia harrastavia ei kuitenkaan kovin montaa ollut. Kun sitten vuoroon sattui erityisen puhtaasti tekstiä lausuva laulaja, niin kuuntelijan sydän iski pari lyöntiä nopeammin jo tästä ilosta.

Tänään kuulluista 31 laulajasta on jo tällaisen amatöörinkin helppo ymmärtää eroja äänen syntymekanismin suhteen. Silloin kun kroppa, eli pallea, selkä-, kylki- ja vatsalihakset eivät ole kunnolla mukana, niin ääni tuntuu syntyvän vain kurkussa ja se kuulostaa tietysti hiljaiselta, pakottuneelta ja voimattomalta.

Mutta hyvä merkki mukavasta kokonaistasosta on kyllä se, että paria poikkeusta lukuunottamatta olisin valmis kuuntelemaan kaikkia laulajia uudelleen. Joidenkin äänet toki kaipaavat vielä kasvamista ja kehittymistä, mutta jos lähistölle tulisivat resitaalia laulamaan, niin todennäköisesti kuuntelemaan menisin. Toki käsiohjelmaan on taas tarttunut pienten kommenttien ohella vaihteleva määrä plussamerkintöjä, joista varmaan voin tehdä huomenna taas oman suosikkilistani.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Die Meistersinger von Berlin

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-10-11

© Staatsoper Unter den Linden
Viikon vanha Staatsoperin Mestarilaulajat tuotanto tarjoaa loistavan tekosyyn piipahtaa Berliinissä. Ensi-ilta oli jaettu jostain syystä kahdelle päivälle (kolmas näytös seuraavana päivänä), mutta muut sarjan esitykset saadaan nauttia yhden päivän kestoisina. Pitkä päiväpuhde onkin, näytös alkoi kello 16 ja Daniel Barenboim vilkutti viimeiset jäähyväiset hieman yli 22. Mutta kyllä moista musisointia kykenisi kuulemaan vieläkin pidemmän session, aika ei tullut pitkäksi.

Tuotannon on ohjannut Dresdenissä syntynyt Andrea Moses. Hän leikkii mielestäni onnistuneesti nationalismin ja liike-elämän symboliikalla, sekoittaen nykyaikaan sijoittuvaan ohjaukseen mukavasti alkuperäisen epookin piirteitä.

Nationalismi on kiperä aihe, varsinkin Mestarilaulajien osalta. Moses ei viittaa missään siihen kuonaan jota Mestarilaulajiin kiinnitettiin 70-80 vuotta sitten, hyvä niin. Moses ja lavastaja Jan Pappelbaum pitävät Saksan värit lipun muodossa lavalla jatkuvasti. Mestarilaulajien juonessa keskeisessä osassa on vanhan vaihtuminen uuteen. Moseksen uudelle sukupolvelle lippu merkitsee selkeästi vähemmän ja arvot tuntuvat olevan muuttumassa.

Liike-elämän Moses on sotkenut Mestarilaulajiin varsin mielenkiintoisesti. Mestarilaulajien nimet ovat tuotteistettuja logoja ja toinen näytös tapahtuu katolla näiden tuotemerkkien neonmainosten taustalla. Lavastuksen voisi kokonaisuutena kuvitella noudattavan tätä liike-elämämaailmaa. Alun kirkkokohtauksen jälkeen taustan paneeliseinä avautuu parvekkeiksi ja olemme kuin suuryrityksen neuvotteluhuoneessa. Kolmannen näytöksen alun Sachsin asuntokin tuntuu olevan samojen paneeliseinien muodostama. Aikakaudet sekoittuvat Moseksen käsittelyssä. Esimerkiksi Sachs on tuotebrändi, mutta samalla tämä boheemi veikko kasvattelee marihuanaa rakennuksensa katolla ja pössyttelyn ohella korjailee siellä myös kenkiä. Onko moinen kombinaatio vaikeasti sulateltavissa? Mielestäni ei; ei ainakaan minulle. Ilmiselvästi emme seuraa pelkästään keskiaikaisen laulaja-suutarin tarinaa, vaan aikakausien ristiaallokko laajentaa myös hahmojen ulottuvuuksia muilla tasoilla.

Toisen näytöksen kaupunkilaisina toimii punkkarijoukko ja näytöksen lopun mellakan primus motorina häärivät jalkapallohuligaanit. Yövahdille ei taida käydä kovin hyvin. Kisällit ja oppipojat omaavat identtiset tummat puvut ja hiusmuodit. Mielenkiintoinen kontrasti mestareiden vapaampaan pukeutumistyyliin.

Kyllä ohjaus päätyy komeasti plussan puolelle. Verrattuna Harry Kupferin ohjaukseen Helsingissä Moses maalailee paljon värikkäämmällä siveltimellä. Toki hän sekoittaa Wagnerin pohjatarinan, mutta mielestäni samalla lisää siihen sopivan määrän uusia ajanmukaisia mausteita jotka eivät koskaan ole pahaksi teatterissa.

Musiikin puolesta ilta oli napakymppi. Jo alkusoiton aikana olin jälleen täysin huumaantunut Staatskapellen soinnista. Barenboimia en pysty kehumaan liikaa. Balanssi orkesterin sisällä oli sopiva, vasket soivat juuri sopivan kovaa. Balanssi orkesterin ja solistien välillä oli sopiva, kuinka hienosti koko orkesteri hengittää laulajien kanssa. Kolmannen näytöksen alkusoitto pulppusi jostain metafyysisestä humanismin alkulähteestä, musiikin pyhyyttä ilman pyhää musiikkia.

Laulajat ansaitsevat samanlaisen hehkutuksen. Wolfgang Kochin luoma Sachs oli lihaa ja verta, vaivattoman kuuloisesta laulua. Klaus Florian Vogtin ääni sopii täydellisesti Waltherin rooliin, aivan upea ilta häneltäkin. Evana lauloi Julia Kleiter,  lavakemia toimi hienosti Vogtin kanssa. Kwangchul Youn basso loisti Veit Pognerina. Markus Werba oli mainio Beckmesser. Muina mestarilaulajina saimme nauttia myös vanhemman vuosikerran Wagner-äänistä. Esimerkiksi Balthasar Zornina kuulimme Siegfried Jerusalemia ja Hans Scwarzina 91-vuotiasta Fran Mazuraa. Mukana oli myös suomalaista laatuääntä Arttu Katajan Hermann Ortelina.

Nyt olen kuullut katsomosta käsin Barenboimin johtamana kaikki kypsät Wagnerit Hollantilaista ja Lohengriniä lukuun ottamatta. Harmittaa kun en kuutisen vuotta sitten vaivautunut Herheimin Lohengrin ohjausta katsomaan ja kuuntelemaan tänne Berliiniin. Toivottavasti ainakin Lohengrinin saisin vielä nauttia Barenboimin seurassa. Hän on minulle nykyajan tärkein Wagner-kapellimestari...

torstai 1. lokakuuta 2015

Matalia ääniä Lappeenrannassa

Konsertti: Martti Talvela 80-vuotta - Lappeenranta-sali, Lappeenranta 2015-10-01

Martti Talvelan muistoa kunnioittaakseen Saimaa Sinfonietta oli kutsunut solistikseen Timo Riihosen. Sasha Mäkilän johtaessa saimme nauttia oopperamusiikin herkkupaloja ja Schubertin Keskeneräisen sinfonian.

Heti kärkeen suuret kehut Sasha Mäkilälle ja Saimaa Sinfonietalle. Kylläpä orkesteri kuulosti hyvältä. Keskeneräisen toisessa osassa saattoi olla pieniä ihmeellisyyksiä, mutta kokonaisuutena todella hyvä keikka. Konsertin aloittaneesta Taika-ampujan alkusoitosta Mäkilä tuntui repivän kaikki nyanssit irti. Sen sijaan Jevgeni Oneginin Poloneesi olisi voinut kenties tanssia vieläkin enemmän.

Jos orkesteri oli iskussa, niin kyllä sitä oli Timo Riihonenkin. Riihosen basso omaa jonkin ylä-äänisarjan joka antaa hänen äänelleen selkeästi erottuvan luonteen. Ja mukavasti ne matalimmat äänetkin soivat, kuten Sarastron aarioista saimme kuulla. Filipin monologi kuulosti hyvältä ja Greminin aaria Oneginista tuntui sopivan Riihoselle mainiosti.

Riihonen laulaa tulevina kesinä Bayreuthissa ja tänään myös Lappeenrannassa saimme nauttia hienosti tulkitusta Dalandin aariasta. Onnea ja menestystä Timolle!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kamarimusiikkia Konserttihovissa

Konsertti: Kamari 21 - Mestari ja kisällit - Konserttihovi 2015-09-27

Zoltán Kodály
Imatran Konserttihovi tarjosi upean musiikkikokemuksen sunnuntai-iltapäivän iloksi. Lavalla musisoivat pianisti Eero Heinonen, viulisti Erkki Louko ja sellisti Senja Rummukainen. Ohjelmisto koostui tällä kertaa Sibeliuksen pianotriosta "Loviisa", Kodályn duosta viululle ja sellolle sekä Dvořákin pianotriosta "Dumky".

Konsertin aloittanutta Sibeliuksen pianotrioa tuntui hieman vaivaavan hätäilyn maku. Vaikka sävellys pontevaa ja reipasta tulkintaa kaipaakin, niin tällä kertaa en oikein ehtinyt trion makuun. Silti kelpo esitys Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi.

Zoltán Kodályn duo viululle ja sellolle olikin sitten kerrassaan upea kappale. Louko ja Rummukainen kävivät upeaa keskustelua instrumenttiensa välityksellä. Nuoret taiturit välittivät Kodályn kansanmusiikkivaikutteisen teoksen kiperät kuviot komeasti. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kappale.

Jos minua Sibeliuksessa häiritsi hätäilyn häivähdys, niin Dvořákin pianotriossa siitä ei ollut pelkoa. Komea esitys jossa musikantit vaihtelivat tunnetiloja taidokkaasti. Ehkäpä Kodály kuitenkin antoi kovimmat kiksit tällä kertaa. Mutta komeaa kamarimusiikin juhlaa koko konsertti. Bravi!

lauantai 26. syyskuuta 2015

Poppean kruunaus

Ooppera: Poppean kruunaus - Alminsali, Kansallisooppera 2015-09-25

Suomalainen Kamariooppera / Sakari Viika
Suomalainen Kamariooppera, Helsingin Barokkiorkesteri ja Suomen Kansallisooppera tarjoavat todellista herkkua oopperan alkuajoilta. Vuonna 1643 kantaesityksensä saanut Claudio Monteverdin ooppera Poppean kruunaus (L'incoronazione di Poppea) esitetään neljään otteeseen Kansallisoopperan Alminsalissa.

Claudio Monteverdin oopperatuotannosta on säilynyt vain kolme kokonaista oopperaa ja Poppean kruunaus on niistä myöhäisin. Aikakausi lienee jossain esibarokin vaiheilla ja modernimpaan sävelkieleen tottuneille korville musiikki ja laulu on mielenkiintoista kuultavaa. Kapellimestari Aapo Häkkinen ja ohjaaja Vilppu Kiljunen antavat draaman olla johtotähtenä. Helsingin Barokkiorkesterin äänenpaine on ajan hengen mukaisesti pienempi verrattuna moderniin oopperaorkesteriin ja kun vielä ollaan pienehkössä salissa, niin laulajat pääsevät nautiskelemaan äänensävyillä jotka olisivat mahdottomia toteuttaa (kuulla) modernissa tuotannossa.

Poppean kruunauksen tarinan taustalla ovat historialliset henkilöt ja tapahtumat. Tacituksen historiakirjoitusten pohjalta libreton on kirjoittanut Busenello. Henkilöitä ja tapahtumia on toki muokattu ja Helsingin tuotantoakin taitaa olla vielä varsin paljon lyhennetty. Erinomaisen draaman Kiljunen ja Häkkinen ovat kyllä toteutettua. Selkeitä sankareita ja roistoja ei ole, vaan jokainen hahmo tuntuu olevan lihaa ja verta jonka motiivit ovat perusteltavissa tämän omalta kannalta. Librettoon kannattaa kyllä kiinnittää huomiota, eivät asiat ole parissa tuhannessa vuodessa paljon muuttuneet.

Keisari Neronen roolin tulkitsee hienosti Essi Luttinen. Poppean roolissa Helena Juntunen käy läpi suuren valikoiman tulkinnallisia äänensävyjä. Komea suoritus häneltäkin, mutta ylitulkintaan ei ole enää kovin pitkä matka. Kontratenori Jean-Sébastien Beauvaisilta olisin kaivannut hieman enemmän voimaa ääneen. Monica Groop Ottaviana, Kajsa Dahlbäck Drusillana ja Heikki Orama Senecana onnistuivat myös hienosti. Ian Honeymanin Arnalta oli toisessa näytöksessä kyllä hauska, mutta kohtaus jotenkin tuntui erottuvan liikaa oopperan muusta luonteesta.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen ooppera ja tuotanto. Enää kolme näytöstä jäljellä, hop hop.

torstai 17. syyskuuta 2015

Bogányi ystävineen kamarimusiikin parissa.

Konsertti: Chamber - Tibor Bogányi ystävineen - Lappeenranta-sali, Lappeenranta 2015-09-17

George Onslow
Omalta osaltani ehdin korkkaamaan Lappeenrannan kaupunginorkesterin syyskauden alun vasta nyt. Pari aikaisempaa konserttia olen joutunut jättämään väliin kiireiden takia. Tänään olikin sitten tarjolla kamarimusiikkiherkkua pienkokoonpanojen voimalla.

Ilta hörähti käyntiin George Onslown a-molli nonetolla. Teos on tuttu Lappeenrannasta jo parin vuoden takaa. Sen verran ihastuin teokseen jo silloin, että hankin siitä tallenteen. Tämän iltainen versio oli myös mukavaa kuunneltavaa. Onslow tarjoaa paljon materiaalia instrumenttien väliseen vuoropuheluun ja tämän kertaisessa versiossa olisi keskustelu voinut välillä olla vieläkin tunteikkaampaa. Ranskalainen ja karjalainen vilkkaus eivät saavuttaneet täyttä yhteisvaikutusta. Noneton kolmannen osan variaatiot ovat varmaankin noneton hankalin pala. Koko ryhmän pitäisi varmaankin olla "in the zone"- tai jossain naguaali-tilassa, jotta variaatiot heräisivät täyteen loistoon. Mutta nonetto on mielenkiintoinen sävellys, jota kuuntelen mielelläni vielä uudelleenkin.

Illan toista sävellystä odotin eniten. Stravinskyn septetto luovii hauskasti useamman eri sävelkielimaailman välillä. Minulle tämän iltainen versio jäi pieneksi pettymykseksi. Stravinkyn musiikki vaatii usein soinnin kuulautta, kuten tämä septettokin. Ei pelimanneissa mitään vikaa ollut, mutta kokonaisuus jätti hieman tunkkaisen olon.

Konsertti päättyi Dvorákin A-duuri jousisekstettoon. Oikein mukava uusi tuttavuus ja omiin korviini illan tasapainoisin esitys.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2015-09-06

Konserttihovin syyskausi aloitettiin paikallisvoimin. Lähialueen musiikkojen esittämänä saimme nauttia Telemannin, Richard Straussin, Mozartin ja Brahmsin musiikista.

Telemannin G-duuri sonaatin tulkitsivat Päivikki Nykter ja Riitta Lind. Viuluduo yllätti raikkaudellaan.

Richard Straussin nuoruuden ajan Alphorn-laulun lauloi Emmi Kaijansinkko apunaan käyrätorvisti Sari-Anna Lintunen ja pianisti Pinja Hasu. Kokonaisuus jäi kenties hieman hajanaiseksi.

Mozartin F-duuri oboekvartettossa K.370 Santeri Kaksonen tulkitsi varsin solistisen oboestemman komeasti. Nykterin, Lindin ja sellisti Susanna Syrjäläisen täydensivät kvarteton. Illan täysipainoisin esitys.

Odotin eniten Brahmsin g-molli pianokvartetolta op. 25. Nykterin, Lindin ja Syrjäläisen seuraksi flyygelin ääreen istui Ninni Niemi. Brahmsin tunnevellonta ei tällä kertaa ottanut täyttä puhtia purjeisiin. Tosin omaa kuuntelukokemustani häiritsi vahvasti edellisellä rivillä istunut amatöörivalokuvaajatar, joka räpsytteli kuvia parinkymmenen minuutin ajan.

Ihan kelpo konsertti vaikka puutteita jäikin. Lopuksi vinkki ja muistutus kaikille Konserttihoviin esiintymään tuleville. Kiltin tahi hameen pituus on syytä olla riittävä, lava on korkea ja istuva pelimanni saattaa paljastaa yleisölle enemmän kuin haluaisi.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Paranormaalia toimintaa Töölönlahdella

Musikaali: Oopperan kummitus - Kansallisooppera 2015-09-04

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Odotin ensimmäiseltä musikaalikokemukseltani paljon. Kansallisoopperan komealla Oopperan kummitus tuotannolla oli kaikki edellytykset hurmata minut, mutta jotain jäi hampaankoloon.

Oopperan kummitus on Andrew Lloyd Webberin huikean menestyksen saavuttanut musikaali. Sen on nähnyt noin 140 miljoonaa ihmistä ja taloudellinen tuotto lasketaan miljardeissa. Alkuperäinen libretto on vuodelta 1986, mutta Kansallisooppera on saanut luvan tehdä oman versiosta näytteillepanosta. En ole musikaalia aikaisemmin nähnyt, mutta eilisillan perusteella ohjaaja Tiina Puumalainen on luonut yhtenäisen viihdepaketin, jota tukee mainiosti Teppo Järvisen lavastus ja Timo Alhasen valaistus.

Musikaaleihin kuuluu nykyään sähköinen äänentoisto ja siinä onnistuttiin oopperassa mainiosti. Laulajat ja musiikki olivat hyvin balanssissa. Koska laulajat ovat pääasiassa panoroitu stereokuvassa keskelle, vie usein hetken aikaa paikantaa lavalla ihminen josta ääni lähtee. Tosin tätä "kadonnutta äänilähdettä" käytettiin hienosti myös hyväksi kummituksen ja Christinen vaipuessa loputtomissa portaikoissa kohti kellareita.

Lavastus ja valaistus miellyttivät silmiäni kovasti. Tuo edellä mainitsemani portaikko/kellarilavastus oli omia suosikkejani. Toinen hieno idea oli lopun oopperakohtauksen teräskorsetti. joka oli tietysti myös mallinnettu Marjaana Mutasen suunnittelemissa puvuissa. Visuaaliselta puolelta Oopperan kummitus on täysosuma.

Ensi-illan laulajakaartikin tuntui onnistuvan hyvin. Sopraanokaksikko Sofie Asplund ja Hanna-Leena Haapamäksi olivat naispääosissa ja Tero Harjunniemi kakkosmies Raoulina. Illan ehdoton kuningas oli kuitenkin pääosan esittäjä Ville Rusanen. Rusasen näyttelijän taidot pääsivät hienosti esille kummituksen lapsuuden traumojen kostoprosessissa.

Eli kaikenkaikkiaan erittäin viihdyttävä ilta musiikin parissa. Mutta mitä sinne hampaakoloon sitten jäi? Andrew Lloyd Webberin musiikki. Kuten kerroin en ole aikaisemmin kokonaista musikaalia kuullut. Yksittäisiä kappaleita Webberin musikaaleista olen toki kuullut ja pidän niistä varsin paljon. Mutta eilisen esityksen aikana minulle tuli useampaan otteeseen hieman vaivautunut olo. Se ei johtunut esittäjistä, vaan itse musiikista. En välttämättä pysty pukemaan sanoiksi miksi se ei kolahda minuun. Suhteessa pidempään draamaan Webberin sävelkieli ei vain jaksa puhutella minua. Se ei ole Webberin heikkoutta, vaan todennäköisesti pelkästään makuasia.

Oopperan kummituksen kaikki 53 näytäntöä myytiin loppuun jo ensi-iltaa edeltävänä päivänä. Hieno homma, toivottavasti 70 000 katsojan joukosta jää paljon uusia vakiovieraita Kansallisoopperan haaviin.

lauantai 29. elokuuta 2015

Huikea Wozzeck Musiikkitalossa

Ooppera: Wozzeck - Musiikkitalo 2015-08-28

Alban Berg
Helsingin juhlaviikot tarjoili perjantai-illan ratoksi todellisen namupalan: Alban Bergin ensimmäisen ja itse asiassa ainoan kokonaisen oopperan Wozzeckin. Huumaavasta sointikylvystä vastasi Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri Dominanta ja Die Singknöpfe kuorojen avustuksella. Huippusolisteista kohta lisää.

Wozzeck ei ollut nopea sävellystyö Alban Bergille. Kaikkiaan Wozzeckin parissa kului kahdeksan vuotta. Ensimmäinen maailmansota käytiin tuon ajanjakson aikana ja epäilemättä sotakokemukset vaikuttivat Wozzeckin sävelmaisemaan. Wozzeck on vapaa atonaalinen ooppera, jossa ei vielä ole astuttu Schönbergin rajoittavaan 12-säveljärjestelmään. Rakenteessa Berg käyttää perinteisiä muotoja, mutta niiden sisällä musiikki seilaa vapaana draaman vaatimusten tunnemyrkyissä. Huikean hienoa sävelkieltä jonka RSO ja Lintu tarjoilivat tyylikkäästi.

Erik Söderblomin näyttämösovitus oli minimaalinen. Keskeisin osa oli Petteri Tikkasen piirtämät kuvat, joita Tikkanen piirsi lavalla ja jotka projisoitiin kankaille. Kuvia voi katsella täältä (tosin nuo taitavat olla ennakkoon piirrettyjä, Tikkanen piirsi uudet kuvat lennossa ja prosessia voitiin seurata noilta kankailta). Vaikka konserttiversio olikin kyseessä, solisteja olisi voinut käyttää hieman enemmän draaman luomiseen. Nyt laulettiin pelkästään nuottitelineiden takaa, mutta pienikin interaktio olisi piristänyt näyttämökuvaa.

Vaikka solistit nuottitelineiden takaa lauloivatkin, niin tuskin paremmin olisivat voineet laulaakaan. Periaatteessa tein erehdyksen ostamalla lipun permannon ensimmäiselle riville. Balanssi solistien ja orkesterin välillä oli varsin erikoinen. Laulajat kuuluivat todella lujaa, mutta orkesterin ääni tuntui menevän sen sijaan hieman yli. Uskoisin että pari riviä ylempänä balanssi olisi ollut parempi. Mutta sainpahan nauttia laulajista ainakin täysillä.

Nimiroolissa itävaltalainen Florian Boesch oli kerrassaan mainio. Hänen äänensä kuvaili hienosti ankeaa kohtaloaan kohti paineiden alla kulkevan sotamiehen sielunmaisemaa. Samaa ilmaisuvoimaa hehkuivat muutkin laulajat. Hubert Francisin kapteeni oli ilmeikkäin lavailmaisultaan. Karita Mattilalle erinomaisesti sopiva rooli Marie oli komeaa kuultavaa. Tuomas Pursion lääkäri ja Christian Juslinin rumpali toimivat hienosti. Solistilistasta on hankala nostaa ketään esille, kun kaikki olivat niin hyviä.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Boris Godunov Savonlinnassa

Ooppera: Boris Godunov - Savonlinnan oopperajuhlat 2015-07-11

Modest Musorgski
Kesäteatterin uusi Boris Godunov tuotanto levittää Olavinlinnan lavalle Modest Mussorgskin alkuperäisen 1869 version oopperasta. Säveltäjän kirjoittaman libreton pohjana ovat olleet Alexandr Puškinin samanniminen näytelmä ja Nikolai Karamzinin Venäjän valtion historia. Savonlinnan tuotannon ohjaajana puuhastelee saksalainen Nicola Raab.

Boris Godunov toimii draamana monella eri tasolla. Valta ja vallanhimo nousevat tietysti ensimmäisinä esille, vaikka päähenkilön suhteen ollaan jo vallanhimon jälkimainingeissa. Boris on aikanaan murhauttanut edellisen tsaarin pojan ja nyt uuden vallantavoittelijan käyttäessä tuon pojan nimeä psykologisena aseena, Boriksen omatunto herää, mieli järkkyy ja ajaa hänet kuolemaan. Eräs oopperan taso on myös kansan tarve saada itselleen johtaja, diktaattori. Onko Venäjällä mikään muuttunut viimeiseen 400 vuoteen?

Nicola Raab ja lavastaja George Souglides ratkaisevat Olavinlinnan leveän lavan ongelman rakentamalla lavan keskelle kultaisen häkin. Metaforana moinen ratkaisu on varsin kekseliäs. Kuoro, eli kansa, vaeltelee häkin ulkopuolella, kun taas häkin sisälle saavat valtaa pitävät oman lavansa. Sinänsä Raabin ohjaus ei yritä turvottaa librettoa, vaan antaa tarinan ytimille selkeän visualisoinnin. Hieno oivallus omaan makuuni oli esimerkiksi häkin ollessa vielä verhottuna tiilikankaalla, kun kansa kiertää hivellen sitä kuin Kaaban pyhää kuutiota. Uskonto ja politiikka on ollut aina tappava yhdistelmä.

Lavalla oli liinoilla peitetty puolenkymmentä patsashahmoa, joiden merkitys on hieman epäselvä. Kun Vähämielinen on kieltäytynyt rukoilemasta lapsentappajan puolesta, hän kiertää hiljalleen ympäri lavan ja paljastaa patsashahmot liinojen alta. Hahmot näyttävät olevan kultaisia patsaita jotka kuvannevat tavallista kansaa. En suoraan ymmärrä mitä Raab tahtoo tällä sanoa. Onko "tavallinen" kansa se, joka on valtion todellinen rikkaus ja sankari? Onko valtaa pitävien rikkaudet revitty kansasta?

Kyllä Raabin ohjaus on kuitenkin minun mieleeni. Varsin pienellä ja symbolisella työkalupakilla edetään. Ei minulle mitään suuria lisäoivalluksia Raabin Boriksesta tullut, mutta se mitä näkyi ja tapahtui, oli hyvällä maulla tehty.

Korville ilta olikin sitten lähes täydellistä juhlaa. Nimiosassa Matti Salminen ei esittelyjä kaipaa. Salminen on omien puheidensa mukaan lopettelemassa hiljalleen laulajauraansa ja Boris on ainakin Savonlinnassa Salmisen viimeinen uusi tuotanto. Eilinen Boris oli jälleen kerran huikeaa laulamista ja näyttelemistä.

Samaa korkeaa tasoa edustivat kyllä muutkin laulajat. Ennen oopperaa kuulimme varoituksen, että imettäjän roolin esittäjä Hilke Andersen oli flunssassa. Muutamaan otteeseen hänen äänensä olikin kadota kokomaan, toivottavasti eilinen puolikuntoesitys ei vaikuta hidastavasti hänen paranemiseensa.

Mika Pohjonen lauloi komeasti Vale-Dimitrin osan. Pohjosta joutuu nykyään kehumaan melkein kaikista rooleista jossa häntä kuulen. Hyvä Mika! Anna Immonen, yksi suosikeistani edellisissä Lappeenrannan laulukilpailuissa, lauloi hienosti Ksenian roolin. Kontratenori Artem Grutko oli mukava uusi tuttavuus Feydorin osassa. Giorgi Kirof melkein kietaisi yleisön sormensa ympärille Varlaamina. Heikki Aalto oli vakuuttava poliisi Nikitiš.

Savonlinnan oopperakuoroa ei voi liikaa kehua. Boris Godunovissa kuorolla on paljon komeaa laulettavaa. Matti Hyökki ja lapsikuoron valmentaja Leena Astikainen olivat hioneet timanttinsa täyteen loistoon.

Montussa työskenteli illan toinen legenda, Leif Segerstam. Segerstam saa parhaimmillaan puristettua orkestereista aikamoista magiaa, niin kävi eilenkin.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Sofian Ring: Götterdämmerung

Ooppera: Götterdämmerung - Bulgarian kansallisooppera, Sofia 2015-07-09

Plamen Kartaloff Ring ohjaus piti komeasti korkean tasonsa loppuun asti. Tetralogian edetessä lavastus monipuolistui, mutta edelleen geometrinen perusteema oli kaiken pohjana. Mandorla antoi vulvana Jumalten tuhossa synnyn nornien kehruu kehrälle. Prologin edetessä mandorla muodostaa laivan jonne Siefried ratsastaa kartiogranellaan ja lähtee matkaamaan Reinillä kohti uusia seikkailuja.

Guntherista Kartaloff on tehnyt astronomin, jolla on oma observatorio. Ja siellähän kaukoputket ovat tietysti lieriön muotoisia. Siegfried-oopperan lopun avaruusprojisoinnit ja asusteiden scifi-henkisyys taitavat muodostaa avaruudesta yhden ohjauksen sivuteemoista. Tätä tukevat myös Gutrunen plateettataulut Gibichungien salissa.

Toisessa näytöksessä metallitankoverkko tekee paluun lavalle ja kukapa muukaan kuin Hagen käy siellä verkossa punomassa juoniaan. Alberichan on Jumalten tuhossa laulurooli, mutta Kartaloff antaa muutenkin Alberichille paljon lava-aikaa. Hän piipahtelee lavalla tuon tuosta tarkkailemassa tapahtumia. Hänhän koko pyörän laittoi pyörimään.

Hagenin keihäs kohtaa Siegfriedin selän keihään kärjen muotoisessa lavasteessa. Siegfried kuolee näin keihäästä keihään kärjen päälle ja matkaa viimeiset matkansa tuossa samassa seinättömässä ja kannettomassa ruumisarkussa. Kuoroa Kartaloff käyttää lavasteen tavoin. Kuorolaisten kartiopiikkihartia-asusteisiin kuului korkealla oleva siipilisäke, joka korosti kuoron lavasteluonnetta.

Jumalten tuhon lopun Kartaloff supistaa tyhjään näyttämöön ja yhden sinisen spottivalon valaisemaksi rinkulaksi. Onko maailmankaikkeus supistunut energiapalloksi ja odottaa uutta alkuräjähdystä?

Jumalten tuhossa taisi olla tämän kesäisen Ringin paras laulajakaarti. Valkyyrian Siegmund, Martin Iliev, lauloi tänään Siegfriedin. Verrattuna Kostadin Andreevin versioon toissapäivältä, oli tulkinta huomattavasti parempi. Kolmesta eri Brünnhilden esittäjästä tänään oli vuorossa Yordanka Derilova. Ehdottomasti paras heistä, vaikka Derilovan äänensävy on minun makuuni turhan lihaisa. Angel Hristovin äänestä puuttui Haageniin se matalin botne, mutta mielellään häntäkin kuunteli.

Orkesterille sattui tällä kerta taas hieman avoviritteisempi ilta, mutta ei sekään oopperailtaa saanut pilattua.

Sofian Ring on ollut kokonaisuutena erittäin positiivinen kokemus. Ohjauksen tyylikkyys ja tasaisuus ovat sen keskeinen voima, mutta samalla täytyy nostaa hattua tasaiselle laulajakaartille. Se toimii samalla hyvänä muistutuksena siitä, että nautittavaa oopperaa pystyy tekemään ilman niitä supertähtiäkin. Erich Wächter suoritti tasaista työtä läpi Ringin, mutta soittajat voisivat kiinnittää ihan perusasioihin enemmän huomiota. Ei noin paljon viremuljahduksia pitäisi tulla. Ensi kesänä taitaa Sofiassa mennä Tristan, mutta jos Ring vielä palaa, niin voin sitä lämpimästi suositella.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Sofian Ring: Siegfried

Ooppera: Siegfried - Bulgarian kansallisooppera, Sofia 2015-07-07

Sofian oopperatalo jonka sisällä ei saisi kuvata tauoilla...

Plamen Kartaloffin Ring ohjaus jatkui komeasti Siegfriedin merkeissä. Tetralogian edetessä on symboliikka saanut lisää syvyyttä, vaikka rakennuspalikat ovat edelleen entiset. Ensimmäisen näytöksen alkusoiton aikaan Kartaloff halusi painottaa tarinan jatkuvuutta ja Sieglinden keskeistä osaa Siegfriedin synnyttäjänä. Valkyyrian loppukuvan vaihtuessa uuteen muotoon saamme todistaa Siegfriedin syntymää ja Mimen kasvattajan roolin ensi sekunteja.

Kostadin Andreevin esittämästä Siegfriedistä on hieman hankala saada otetta. Nuoren yliterhakkaan, testosteronia tihkuvan rasavillin esittäminen on kirjaimellisesti näyteltyä. Näytteleminen on tässä tapauksessa luonteeltaan sellaista, jota näytteleminen on ollut varmaankin noin sata vuotta sitten. Epäilemättä ohjeet ovat tulleet ohjaajalta, mutta toteutus tahtoo livahtaa camp-osastolle. En oikein usko, että tämä olisi ollut ohjaajan tarkoitus, koska useassa kohtaa katsojan hymyily johtuu kenties hieman arveluttavista syistä.

Ensimmäisessä näytöksessä Mimen ja Vaeltajan arvuuttelujakso on jälleen loistavaa balettia. Kookas kuntoilupallo on maalattu maapalloksi jonka avulla Mime ja Vaeltaja pallottelevat dialoginsa. Kartaloffin Ringissä laulajien on syytä hallita äänensä erikoisissa asennoissa; Mime laulaa, kun häntä vedetään lattialla ja myöhemmin kun häntä pidetään käsinseisonnassa. Metsälintu lauleskelee roikkuessaan kuminauhojen varassa ja ilmassa kuperkeikkoja tehden.          

Siegfriedin pullistelu alasinta nostaen aiheutti alasimen halkeamisen hieman turhan aikaisin. Hienosti Andreev paikkasi tilanteen siirtyen istumaan alasimen päälle siten että Siegfried ja lava-avustaja saivat korjattua alasimen.

Toisessa näytöksessä rengas mallintaa Fafnerin luolaa ja sen ympärillä on ohuista metallitangoista rakennettu verkko. Alberich ja Vaeltaja kiipeilevät verkossa aivan saalistajat jotka ovat punoneet verkon ja odottavat saaliin saapumista. Jälleen mainio metafora. Fafnerin lohikäärmedilemma ratkaistaan soveliaasti renkaan sisältä haukkovilla kulmakartiolla.  

Kolmannessa näytöksessä Kartaloff ottaa lavastukseen Freudilaisia ulottuvuuksia. Erda saapuu kaarellaan seisovan mandorla renkaan sisältä, joka muistuttaa vulvaa. Myöhemmin Brünhilden herättäminen (uudellen syntyminen ihmiseksi) tapahtuu saman vulvan sisältä. Suosittelen Freudilaisesta näkökulmasta Ringiin kiinnostuneille Tom Artinin kirjaa The Wagner Complex. Sen lukemisen jälkeen Ring ei ole entisensä.

Brünhilden heräämisen yhteydessä projisoinnit heittävät lavalle avaruusnäkymiä, jotka kuvannevat uusien avaruuksien avautumista sekä Brünhildelle että Siegfriedille.

Ohjauksen suhteen olen edelleen vahvasti tykkäävällä kannalla. Toivon että Jumalten tuho jatkaa samaa linjaa.

Musiikin ja laulun suhteen tunnelmat ovat samanlaisia kuin aikaisemminkin. Orkesteri oli kokonaisuutena tänään paremmassa vireessä verrattuna Reininkultaan ja Valkyyriaan. Kapellimestari Erich Wächter ansaitsee taas taputuksen olkapäälle hyvin tehdystä työrupeamasta.

Jos Kostadin Andreevin näyttelijäntaidot herättivät ihmetystä, niin sama ongelma koski myös hänen vokaalityöskentelyään. Saksan kieli ei ollut ihan kohdallaan ja muutenkin työskentelystä jäi outo maku suuhun. Mutta hattua nostan kelle tahansa joka Siegfriedin roolin kykenee laulamaan, eikä Andreev oopperailtaa sentään onnistunut pilaamaan.

Brünhildenä oli tänään Radostina Nikolaeva jonka äänestä pidin enemmän kuin Valkyyrian Bayasgalan Dashnyamista. Wotan oli vaihtanut tulkitsijaa Vaeltajaksi siirryttyään ja Martin Tsonev teki kelpo roolin, vaikka hieman vaisu ääni hänellä välillä olikin.

Krasimir Dinev tulkitsi Mimen roolin  ja ansaitsee Tarkkaamo-blogin illan laulaja tittelin.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Sofian Ring: Die Walküre

Ooppera: Die Walküre - Bulgarian kansallisooppera, Sofia 2015-07-05

Orkesterin vaskiryhmä kutsui yleisön sisään ennen Valkyyrian alkua.
Valkyyriassa Plamen Kartaloff jatkoi temmeltämistä geometrisen tematiikan alueella lavastuksen suhteen. Rengas taittuu ja muodostaa välillä mandorla kuvion, kolmannessa näytöksessä siitä on jäljellä vain tulinen puolikaari, jonka alle Wotan hyvästelee Brünhilden. Kärjellään seisova kartio on Hundingin majapaikan puunrunko, jonka kyljestä Siegmund riuhtaisee Notungin. Itseäni ilahdutti eniten Kartaloffin idea laittaa kartiot valkyyrioiden ratsuiksi. Ratsukartiot olivat kiinnitetty pyörällisiin alustoihin, joita mustiin pukeutuneet avustajat liikuttivat lavalla. Samalla kaunis muistutus teatterin todellisuuden harhasta ja kenties myös syvällisempi viittaus ulkoiseen ohjaukseen jota vaikkapa Wotan on harrastanut pelehtiessään ihmisnaisen kanssa.

Ratsukartiot tuntuivat jakavan mielipiteitä kanssakokijoiden parissa. Jotkut eivät pitäneet b-luokan scifileffojen avaruusalusassosiaatioista ja toisia taas tuntui tökkivän valkyyrioiden hieman huteran seisova ratsastusasento. Itse olin aivan hurmiossa kolmannen näytöksen hevosbaletista.

Ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä taittuneen renkaan ja koko lavan halki kulki diagonaalisesti taso, joka toimi hienosti useampaan otteeseen historian kertaajana. Kun Siegmund ja Wotan kertovat menneistä tapahtumista monologeissaan, keskeisiä hahmoja ja paikkoja kulkee tuon tason läpi liukuhihnamaisesti. Samalla ne ovat myös projisoitu kaareen, ja vielä kun Wagnerin tarinaan liittämät johtoaiheet osuvat (tietenkin) kohdalle, niin lavalla nähdään todellinen multimediashow opastaen kokijan Wagnerin musiikkidraaman rakennuspalasiin.

Eilinen Reininkulta antoi luvan odottaa paljon Valkyyrialta ja pettymystä ei todellakaan tullut. Tähän asti Sofian Ringin ulkoasu on osunut minun makumaailmaani loistavasti. Ohjaus ja tapahtumat ovat Wagnerin mukaiset, mutta lavastus ja puvut siirtävät huomion sinne mielen ja myyttien temmellyskentälle. Kartaloff on valinnut rajallisen määrän pelimerkkejä, mutta käyttää niitä mestarillisesti ja luovasti.

Korvat nauttivat kuulemastaan tänään enemmän kuin Reininkullassa. Tänään paikkani oli permannolla ja eilen toisella parvella. Akustiikan ero oli näiden paikkojen välillä varsin suuri. Toisella parvella näin suoraan koko orkesterin, eli sen sointi pääsi myös suoraan korviini. Eilen mainitsemani laulajien vaisuus johtunee osaltaan myös tästä. Permannolla orkesteri tulee pelkästään heijasteena ja balanssi oli huomattavasti parempi. Hieman olen hämilläni havainnoista, sillä vaikkapa omassa Kansallisoopperassa vastaava balanssiero on mielestäni huomattavasti pienempi. Vinkki mahdollisille Sofiaan matkaajille: paikka permannolta.

Orkesterissa koettiin edelleen muutamia pieniä mutta hämmentäviä sävelkorkeuskriisejä, mutta eivät ne oikeasti oopperasta nauttimista haitanneet. Kapellimestari Wächter saa puhtaat paperit, imua alkoi löytyä.

Nikolay Petrov kuulosti tänään Wotanin roolissa paljon paremmalta kuin eilen. Vaikka kuuntelupaikkani oli parempi, niin silti jonkinlainen epätasapaino hänen äänessä tuntui olevan. Ääni ei ollut "täysvarma" koko ajan. Mongolialaissyntyinen Bayasgalan Dashnyam lauloi Brünhilden. Hänen korkea ja kova osastonsa oli ihan kelvollisessa kunnossa, mutta tessituuran ollessa matalammalla ja äänenpaine pienempi, tuntui ääni kaipaavan enemmän tarkkuutta ja tukevuutta.

Tämän illan suurimmat lauluonnistujat löytyvät ensimmäisen näytöksen kolmikosta. Siegmund, Sieglinde ja Hunding, eli Marin Iliev, Tsvetana Bandalovska ja Angel Hristov antoivat kolmiodraamalle kelpo äänen.

Ylihuomenna jatketaan Siegfriedin parissa. Odotukset ovat jälleen korkealla.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Sofian Ring: Das Rheingold

Ooppera: Das Rheingold - Bulgarian kansallisooppera, Sofia 2015-07-04

Sofian ooppera nosti Bulgarian Ring maiden joukkoon Wagnerin juhlavuonna 2013. Tuolloin Bulgariassa esitettiin ensi kertaa Nibelungin sormus. Reininkullalla aloitettiin kaudella 2009-2010 ja koko tetralogia valmistui vuodeksi 2013. Sen jälkeen koko Ring on esitetty vuosittain ja edelleen pelkästään oman maan artistien voimin. Tällä kertaa saksalaista kapellimestaria lukuun ottamatta.

Vaikka Sofian Ringistä löytyy arvosteluja ja materiaalia, päätin tällä kertaa pitää itseäni jännityksessä ja kohdata sen neitseellisin mielin. Nyt Reininkullan jälkeen en toki malta olla tutustumatta käsiohjelmaan, jonka sisällöstä voisivat monet oopperatalot ottaa mallia. Kaikki tekstit ovat myös käännettyinä englanniksi ja ohjaaja kertoo laajasti ajatuksistaan. Kun kerran konsepti on olemassa, niin miksi siitä ei uskaltaisi kertoa? Tuskin lisäinformaatio ja työnkuvaus kenenkään oopperakokemusta pilaavat.

Ohjaus ja lavastus ovatkin päällimmäisenä mielessä Reininkullan jälkeen. Ohjaajana Sofian Ringissä on bulgarialainen Plamen Kartaloff. Ohjaus noudattelee Wagnerin tarinaa, joten Regietheateria pelkäävät välttyvät sydämentykytyksiltä. Lavastuksen peruskonseptina ovat geometriset kuviot ympyrä ja kartio. Ympyrä on itseasiassa kahden sisäkkäisen ympyrän rajaama alue; rengas, eli Ring. Seitsemän kartiota pystyasennossa muodostavat Valhallan ja vaaka-asennossa Nibelheimin. Lavastus toimi mainiosti ja sen symboliikka todennäköisesti vain laajenee tetralogian edetessä.

Logen saapuminen näyttämölle purjelaudalla herätti hieman ihmetystä. Ihmetys vaihtui ihastukseen, kun loppukohtauksessa Reinintytärten jatkaessa pulikointiaan joessa Logen surffasi purjelaudallaan taas lavan poikki. Tuotannossa on mukana myös projisointitekniikkaa, jolla renkaan ja kartioiden pintaan luodaan kohtauksessa tarvittavaa symboliikkaa, kuten sateenkaari, Rein tai suurennos Erdan päästä.

Reinintyttärien jokikirmailu visualisoitiin hauskasti trampoliinien avulla. Alkusoiton aikana tyttärinä taisivat olla trampoliinin "ammattilaiset". Woglinden akrobaattiversio meinasi unohtaa osan vaihdon laulajaan ja laulaja odotti selkeän kärsimättömästi vuoroaan. Taitavia hyppijöitä olivat kyllä myös laulajaneidotkin.

Puvustus toimi mukavasti lavastuksen kanssa. Donnerin nuijan pää mukaili kartio-teemaa. Fasoltin ja Fafnerin hahmot olivat erityisen onnistuneet. Jättiläisten yläruumis alkoi nukkena solistin pään kohdalta.

Musiikin puolesta en ihastunut aivan yhtä varauksettomasti Sofian Reininkultaan. Orkesterilla tuntui olevan välillä hieman intonaatio-ongelmia, eikä kapellimestari Erich Wächter saanut imettyä minua Wagner-transsiin. Laulajista ei löydy varsinaisia heikkoja lenkkejä, mutta hieman persoonaton ja vaisu kuulokuva jäi monesta. Ehdottomia onnistujia olivat Fasoltin ja Fafnerin esittäjät Alexander Nosikoff ja Dirk Aleschus. Plamen Papazikov Mimen roolissa myös herätti innostusta.

Mutta jälleen kerran kokonaisuus vie voiton: erinomainen ilta musiikkiteatterin parissa ja innolla odotan huomista Valkyyriaa.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Viola Uotilan musiikki-iltamat Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2015-04-26

Konserttihovin kevätkauden päätteeksi taitojaan kävi esittelemässä nuori multi-instumentalisti Viola Uotila. Violan laulun, kanteleiden ja sellon lisäksi kuulimme Tomi Uotilan sellismiä ja Leena Suhosen pianismia. Konsertin alkupuolen saimme nauttia kotimaisesta musiikista säveltäjänimien Ahmas, Korhonen, Salmenhaara, Sibelius ja Uotila parissa. Väliajan jälkeen siirryimme ulkomaille Kellyn ja Chopinin musiikin pariin.

Ilmeisesti olen elänyt jonkinlaisessa pimennossa kun en aikaisemmin ole Viola Uotilaan törmännyt. Ainakin tässä konsertissa nuoren neidon pääinstrumentti tuntui olevan kantele. Kanteleen soittajia kohtaa valitettavan harvoin; jo tästä syystä konsertti oli mielenkiintoista kuultavaa. Kanteletta vaivaa konserttisoittimena sama vika kuin kitaraakin, eli äänenpaine on kovin alhainen. Violan konserttikantele oli ilmeisesti mikrofonin kautta vahvistettu, mutta ainakin omalle paikalleni kanteleen ääni kuulosti onneksi akustiselta.

Alkupuolen kappaleista kiinnostavimmat olivat kanteleelle sovitettu Erkki Salmenhaaran Legenda ja Harri Ahmaksen Karjalainen Apollo, jossa Violan kanteleen ohella kuulimme hänen isänsä Tomi Uotilan sellonsoittoa.

Varsinaisena finaalina konsertille saimme kuulla Frédérik Chopinin Sellosonaatin. Tällä kertaa Viola soitti itse selloa ja Leena Suhonen oli pianon ääressä. Violan sellonsoittokin on varsin hyvällä mallilla. Itse jäin kaipaamaan kuitenkin vielä enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi ja tulkinnan syvyyttä. Tuota tulee varmasti iän myötä lisää, mutta tänään tuntui että Viola ei vielä rohjennut antaa sellolle sille kuuluvaa paikkaa, vaan seurasi hieman liikaa pianoa.

Oikein kelpo konsertti kaiken kaikkiaan. Violalla tuntuu olevan lahjoja yli useamman genren. Toivottavasti nuori taituri löytää oikean balanssin intressiensä kesken.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kesäyön unelma pari kuukautta ennen keskikesän juhlaa

Baletti: Kesäyön unelma - Kansallisooppera 2015-04-24

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Kansallisbaletin toinen suurensi-ilta päätti Töölönlahden taidetehtaan kevätkauden uutuuksien esittelyn. William Shakespearen näytelmän Kesäyön unelma on pukenut liikkeen kielelle Jorma Elo palkitussa koreografiassaan. Musiikkina kuullaan Felix Mendelssohnin vastaava näytelmämusiikki laajennettuna versiona. Lavastuksen ja puvut on loihtinut Sandra Woodall ja valaistuksen säädöistä vastaa Linus Fellbom.

Kesäyön unelman neljä pääparia muodostavat oivallisen lähtökohdan baletille. Ennen katsomoon menoa kannattaa ehdottomasti kerrata tarinan juoni, se helpottaa seuraamista. Itse luin hyllystäni löytyvän Paavo Cajanderin suomennoksen näytelmästä; pitäisi varmaan tutustua myös Matti Rossin sata vuotta tuoreempaan käännökseen.  Juonen seuraaminen baletista onnistui mainiosti ja hahmot erotti toisistaan helposti.

Jorma Elon laatima liikekieli balansoi hienosti klassisemman liikkeen ja pantomiimin välillä. Pitkiä pyöreitä kaaria ei paljon nähdä, vaan liikkeet leikataan monasti joko tyylinvaihtoon tai mimiikkaan. Tämä vie tarinaa hienosti eteenpäin ja ne pidemmät kaaret ovat sitten joukkokohtauksissa, joissa tanssi on enemmän tanssin vuoksi. Korostan taas kerran että olen baletin suhteen untuvikko, mutta omaan makuuni Elon monia aikakausia yhdistelevä liike-estetiikka vetosi kovin.

Lavastus ja valot loivat yksinkertaisen abstraktit puitteet liikkeelle. Puvut veivät mielen sopivasti Ateenan suuntaan, vaikka ensimmäisessä näytöksessä liikekieleen yhdistettynä huomasin myös harhailevani Egyptin suunnalla. Lavan taustalla valtava "metsäryteikkö"-veistos tuntuu muodostuvan ihmishahmoista. Keijumetsän valolehdet loivat nekin hienon näyttämökuvan. Hieno kokonaisuus.

Shakespearen tarinassa Titanian ja Oberonin nahistelun kohteena on Titanian poikapalvelija, jonka Oberon tahtoisi itselleen. Elon versiossa tuo poikapalvelija on muuttunut tytöksi ja muistuttaa lähinnä elävää matkamuistoa. Tällä kierretään kätevästi oudot mielikuvat keijukuninkaallisten epäilyttävistä mieliteoista.

Vaikka pääjuonena ovatkin neljän parin ihmissuhdesekoilut, niin todellinen Kesäyön unelman seremoniamestari on kujeileva haltia, Puck. Samuli Puotanen Puckina kääri yleisön pikkurillinsä ympärille. Elo antaa Puckille paljon tilaa, esimerkiksi näyttämökuvien vaihdon aikaan.

Lapsitanssijoiden "valokärpäsryhmä" oli myös paljon esillä. Baletin ja lasten suhde on minulle hieman ongelmallinen. Lähes jokaiseen balettiproduktioon tungetaan lapsia, joiden rooli tuntuu olevan kissavideoiden tasolla. Kaikkihan niistä tykkäävät ja lasten ilmestyminen lavalla saa aikaan aina ilahtuneisuuden huokailut. Onneksi Elo sitoo lapset tarinaan Puckin kautta ja saa näin synninpäästön tällä kertaa minulta.

Samuli Poutasen ohella ensi-illassa oli kelpo tanssijajoukko. Titania ja Oberon olivat Tiina Myllymäki ja Sergei Popov. Hippolyta ja Theseus taasen Daria Makhateli ja Nicholas Ziegler. Nuorina lemmenpareina Eun-Ji Ha ja Ilja Bolotov, sekä Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen.

Tanssin taustalle Elo oli siis valinnut musiikiksi Mendelssohnin tuotantoa. Kesäyön unelman saimme kuulla kokonaan, lisättynä ja sekoitettuna mm. 4. sinfonialla ja viulukonsertolla. Illan kapellimestari oli Pietro Rizzo ja viulukonserton 2. ja 3. osaa tulkitsi Jukka Merjanen. Noita viulukonserton osia rohkenen hieman arvostella. Ymmärrän että baletissa lavalla oleva tanssi on pääosassa, mutta silti olisin toivonut viulukonserton osiin hieman enemmän tunteen paloa ja virtuoosiotetta. Nyt Merjasen soitto tuntui jäävän nuottien soittamiseksi.

Kesäyön unelma lunastaa kyllä kaikki odotukset. Kansallisbaletin molemman kevään uutuudet olivat erinomaisia ja osoittavat että kyllä kotimaasta taitavia koreografioita syntyy. Syksyllä jatketaan sitten Pienen merenneidon voimalla.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Roland Müller kitaroi Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2015-04-12

Konserttihovin edellisestä kitaristivierailusta onkin tainnut kulua jo useampi vuosi. Tänään pitkän kuivan kauden katkaisi sveitsiläinen Roland Müller. Müller on pienellä Suomen kiertueella ja Imatran jälkeen vuorossa ovat Lahti ja Oulu.

Repertuaariin kuului tänään Robinsonin, Poncen, Brouwerin, Granadosin ja Tárregan musiikkia. Tällä kertaa täytyy valitettavasti todeta että en erityisemmin syttynyt Müllerin musisoinnille. Hänen tekniikassaan ei ollut sen suurempia vikoja, mutta fraseerauksen ja musiikin linjojen kanssa emme päässeet oikein yhteisymmärrykseen. Kuitenkin kyse on perinteisestä tonaalisesta musiikista, missä teemat ja melodiat muodostavat kokonaisuuksia. Müller ei minun korviini jakanut noita musiikillisia lauseita hengittäviksi kokonaisuuksiksi, vaan usein selkeän fraasin aloituksen jälkeen jokin rikkoi lauseen johdonmukaisen lopun. Robinsonin renesanssiajan korukoukeroiden kanssa tuon vielä jotenkin sulatin, mutta valitettavasti sama meno oli muidenkin säveltäjien kanssa.

Leo Brouwerin kaksi kappaletta, Un dia de noviembre ja Hika, olivat kenties onnistuneimmat tulkinnat. Käykää ihmeessä kuuntelemassa ja kertokaa omat mielipiteenne!

Mestarilaulajat 2

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Kansallisooppera 2015-04-11

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Mestarilaulajat on sen verran harvinaista herkkua näillä leveysasteilla, että se piti käydä katsomassa toisen kerran. Ensi-illassa Michael Kraus oli myös mykkänä, joten nyt tarjoutui tilaisuus kuulla myös hänen ääntään.

Lauantain esitys oli viides ja alkoi jo iltapäivällä kello 14. Toivoisi että Kansallisoopperan väliaikatarjoilussa huomioitaisiin aikainen alkamisaika ja Wagneriaaninen oopperan kesto. Meille myöhäisempään lounaaseen tottuneille ennen oopperaa ei ruoka vielä maita ja oopperan jälkeen kello on jo 19:30. Väliaikatarjoilun gourmet välipalat ovat kyllä nättejä, mutta ei niistä ravintoa paljon tule. Muutenkin toivoisi väliaikatarjoiluun myös "normaalimpia" vaihtoehtoja. Jos kinkkusämpylää ei Wagnerin väliajalle saa, niin vaikkapa Saksan oopperatalojen malliin pretzeleitä. Syksyisin ja keväisin jäätelökin olisi mukava yllätys. Uudet ja nuoret oopperankävijät varmaan ilahtuisivat toisenlaisestakin tarjonnasta.

Ohjauksen suhteen ei Mestarilaulajien toinen katsomiskerta uusia yllätyksiä tarjonnut. Kupfer noudattelee Wagnerin tarkoitusperiä ja hyvä niin. Lavastus toimii noinkin, mutta onhan toisen näytöksen rakennustelineiden "verhoseinät" vähän outoja. Kun kerran perinteissä tuulissa kuljetaan, niin voitaisiin kulkea kunnolla.

Musiikin suhteen tulikin sitten enemmän mieleen. Kokemieni Mestarilaulajien välillä kuulin kaksi maailmanluokan Wagner esitystä (Tannhäuser, Parsifal) ja kyllä täytyy tunnustaa että eroja löytyy. Missään tapauksessa Helsingin esitys ei ole huono, mutta kyllä Berliinissä nyansseja ja äänipotentiaalia on huomattavasti enemmän. Siinä missä Barenboim saa orkesterin hengittämään ja käyttää välillä todella herkkää sivellintä, niin Michael Güttler tuntuu välillä hieman rymistelevän läpi, eikä esimerkiksi alkusoitossa aina anna fraaseille niiden haluamaa elintilaa.

Laulajia en käy moittimaan. Helsingin miehityksen kemia toimii hyvin, vaikka varsinkaan kotimaiset solistit eivät hurjia äänitykkejä olekaan. Ensi-illassa Beckmesserin esittäjä Michael Kraus oli kipeä ja tänään oli todella hieno kuulla hänen ääntään. Vaikka hyvin Armin Kolarczyk häntä tuolloin paikkasi, niin kyllä Kraussin näyttelijänlahjoistakin nautti enemmän, kun ääni tuli miehestä eikä kymmenen metrin päästä. Muuten kelpo laulantaa kaikilta, kotimaisista laulajista ihastelin tällä kertaa eniten Jyrki Korhosen Veit Pogneria.

Kyllä kokonaisuudesta huomasi että esitys on hiotunut sitten ensi-illan jälkeen. Mainio lauantaipäivä, jos vielä joskus menen Wagnerin päivänäytökseen, otan mukaan kunnon eväät.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Saariahon Émilie

Ooppera: Émilie - Kansallisooppera 2015-04-09

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer


Kaija Saariahon neljäs ooppera Émilie on sopraanoäänelle sävelletty monologiooppera. Kansallisoopperan Émilie-tuotannon on ohjannut Marianne Weems alunperin Spoleton festivaaleille ja Kansallisoopperan kevään kolmessa näytöksessä Émilienä taituroi Camilla Nylund. Orkesterin johdossa kuultiin André de Ridderiä.

Kaija Saariahon sävelkieli on kiehtonut minua jo pitkään. Ensimmäisen oopperan, Kaukainen rakkaus, olen kokenut vain tallenteelta, mutta muut olen onneksi onnistunut elämään myös katsomosta käsin. Heti Émilien ensi nuoteista lähtien tuntuu kuin olisi tipahtanut keskelle äänimaisemaa. Minulle monet Saariahon musiikin kokemukset ovat enemmän musiikin keskellä olemista, kuin musiikkia ulkopuolelta kuuntelemista.

Émiliessä käytetään apuna sähköistä äänentoistoa. Marianne Henrikssonin soittaman cembalon ääntä panoroidaan usein stereokuvassa, Nylundin ääntä välillä jaetaan ja transponoidaan eri rekistereihin, tuntuu kuin hän laulaisi duettoa itsensä kanssa. Jossain vaiheessa toivoin että salissa olisi ollut mahdollisuus jakaa ääntä tulemaan myös takaapäin, jolloin tunne kuulijan oleskelemisesta kolmiulotteisessa äänimaisemassa olisi ollut vielä vahvempi.

Émilie du Châleten viimeisten elinpäivien aikaisen ajatusketjun on libretoksi kirjoittanut Amin Maalouf. Juonta oopperasta ei kannata etsiä, vaan kyse on yhdeksästä kohtauksesta joissa Émilie elää nykyisyyttään, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan. Émilie du Châlet oli valistuksen ajan tiedenainen, jonka mielenmaisemasta saamme läpileikkauksen. Saariahon ja Maaloufin Émilietä ei ole kategorisoitu yhteen karsinaan, vaan saamme tutustua häneen äitinä, rakastajana, tiedenaisena ja kääntäjänä. Jälleen hieman harmittelen Kansallisoopperan muutaman vuoden takaista päätöstä luopua librettojen painamisesta, Émilien libretossa olisi tutkimista enemmänkin.

Camilla Nylund laulaa upeasti ja ilmentää hienosti monimuotoisen hahmon ajatuksen juoksua. Neal Wilkinsonin lavastus toimii hyvin; abstrakti tila jossa kirjoituspöytää ja divaania ympäröivät yksinkertaiset epäkkäät ja kolmiot, joiden pintaan heijastetaan videokuvaa ja värejä. Erittäin toimiva ratkaisu.

Voin kuvitella että Saariahon musiikille eivät kaikki lämpene. Sen sävyjen rikkaus on lumonnut minua jo pidemmän aikaa. Émilie oli jälleen yksi erilainen matka Saariahon musiikin maailmaan. Toivottavasti jonkinlainen tallenne tulisi saataville, Émilien maailmaan haluaisin tutustua tarkemminkin.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Parsifal Dmitri Tcherniakovin mukaan

Ooppera: Parsifal - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-04-03

Mistäköhän aloittaisi? Richard Wagnerin viimeinen ooppera Parsifal on todellinen runsaudensarvi tulkintojen suhteen. Ken jaksaa tutustua tarinaan ja sen eri tulkintoihin, huomaa äkkiä että tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoitakin. Kristinuskoon taipuvaiset omivat Parsifalin valitettavan usein omiin tarkoituksiinsa, koska Wagner hyödyntää oopperassa kristinuskon mytologiaa ja symboliikkaa. Wagnerin loppuaikojen kiinnostuksesta Buddhalaisuuteenkin on löydettävissä viitteitä. Mistä Parsifalissa sitten on kysymys? Wagnerin oopperallinen testamentti sisältää sen saman psykologisen pohjavireen kun kaikki hänen muutkin kypsän ajan oopperansa: ihminen halujensa, toiveidensa ja historiansa kanssa keskellä muita ihmisiä, kuinka laumaeläin käyttäytyy ja kuinka sille käy sosiaalisessa verkossa?

Staatsoperin uuden Parsifal tuotannon on ohjannut venäläinen Dmitri Tcherniakov. Ajan hengen ollessa sitä mitä se on, tekee mieli yrittää löytää ohjauksesta jonkinlaista analogiaa tämän hetken venäläiseen yhteiskuntaan. Minun on vaikea löytää sitä muuta kuin Wagnerin omalla valta/usko-akselilla, ohjauksen en huomaa sitä suoraan korostavan. Sen sijaan Tcherniakov kohdistanee mielenkiintoamme lapsuuden traumojen käsittelyyn. Tcherniakov ei anna vastauksia, vaan asettaa kysymyksiä jotka jättää sitten avoimiksi. Aivan varmasti traditionalistit pahoittavat ohjauksesta mielensä. Itse odotin räväkämpääkin otetta, mutta kyllä lopputulos taipuu plussan puolelle.

Tcherniakov vastaa itse myös lavastuksesta ja käyttää itse asiassa pohjaideana alkuperäistä 1882 lavastusta Bayreuthista. Saman henkiset holvikaaret ovat lavalla nytkin, mutta kupoli ei aukea ylös, vaan katto kertoo kun olisimme kryptassa. Katosta roikkuu myös valaisinkompleksi, joka minulle henkii jonkinlaista koe- tahi laboratoriovalaistusta. Olemmeko siis testikammiossa?  Lavastus on sama läpi koko oopperan, toisessa näytöksessä muodot pysyvät ennallaan, mutta väri vaihtuu kliinisen valkoiseksi. Tästä enemmän myöhemmin.

Epookin voisi kuvitella olevan nykyaikaa, tai ainakin varsin lähimenneisyyttä. Graalin ritareiden asusteet voisivat viitata johonkin venäjän agraariosaan, mutta tylsiä työvaatteita on kyllä ympäri maailmaa. Ensimmäinen selkeä omaperäisyys on Gurnemanzin epäisällisyys. Yleensä Gurnemanz esitetään hieman "vanha tietäjä" mentaliteetilla, mutta Tcherniakovin Gurnemanz on selvästi henkilö jonka kuoren alla on leppoisen selittäjän sijaan elävä kompleksi ihminen. René Pape muuten tulkitsee upeasti tätä hahmoa, ääni kertoo hahmon sisäisestä menosta todella paljon.

Titurel on ensimmäisessä näytöksessä elävä ja liikkuva roikale. Hänen arkkunsa kannetaan lavalle, mutta mies itse seuraa arkkuaan ja kiipeää sinne makaamaan ja laulamaan osansa. Titurelin ja Amfortaksen suhde on ensimmäisiä vinkkejä Tcherniakovin vanhempi-lapsi kohdevalosta. Amfortas on mielestäni korostetusti Jeesus-hahmo ja Titurel on ritarien ykköspalvonnan kohde. Titurel tuntuu pakottavan poikansa toimittamaan seremonian, joka koostuu veren valuttamisesta tämän haavasta nautittavaksi ehtoollisena ritarien kesken.

Parsifalin hahmo on erikoinen. Tämä rinkka selässä kulkeva maailmanmatkaaja käyttää aluksi shortseja ja hupparia. Ilmeisesti vaatetus viittaa myös jollain tavalla kypsyyteen, sillä toisen näytöksen lopussa, myötätunnon purskahtamisen jälkeen, Parsifal vaihtaa vaatteensa graalin ritareiden tympeään asusteisiin. Tämä kypsyysnäyte liittynee myös lapsuuden trauman purkautumiseen, josta myöhemmin hieman lisää.

Ensimmäisen näytöksen siirtymämusiikki ei mullista sen suurempia näyttämöllä. Sen aikana ritarijoukko suorittaa käsienpesun, jota voi tietysti pitää myös symbolisena siirtymisenä. Graali on se malja, josta nautitaan vedellä blandattu Amfortaksen veri. Ensimmäisen näytöksen lopuksi Kundry tulee korjaamaan mukaansa Amfortaksen veriset vaatteet.

Toisessa näytöksessä Tcherniakov korostaa lapsuuden traumojen vaikutusta ja syntyä. Kuten mainitsin lavastus on täysin sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta kaikki on valkoista. Klingsor asustaa tässä ympäristössä tytärkatraansa kanssa. Klingsorin hahmo on neuroottisesti käyttäytyvä aikamiespoika, joka päällisin puolin tuntuu jopa hauskalta ja huvittavalta, mutta jonka alla kaikki tietävät olevan jotain iljettävää ja pahaa. Ilmassa on hyväksikäytön ja jopa pedofilian tuoksua. Kundryn suhdetta Klingsoriin on vaikea päätellä. Tuntuu kuin Kundry voisi olla Klingsorin esikoistytär.

Parsifalin saavuttua Klingsorin valkoiseen maailmaan Kundryn kertoessa Parsifalin äidistä, näytellään taustalla kohtaus Parsifalin lapsuudesta. Äiti keskeyttää Parsifalin ensimmäisen eroottishenkisen kokemuksen naapurintytön(?) kanssa. Tästä voisi kuvitella Parsifalin jääneen shortsi- ja hupparikauteen ja vasta eroottinen viritelmä Kundryn kanssa saa Parsifalin silmät aukeamaan ja havaitsemaan oman haavansa lapsuudestaan. Jota hän tietysti sitten peilaa Amfortaksen haavan kautta. Ja Amfortasta on periaatteessa hyväksikäyttänyt oma isänsä pakottaessaan tämän ehtoollisen lähteeksi. Isä, miksi minut hylkäsit?

Kolmannesta näytöksestä odotin enemmän edellisiä yhteen sitovaa, mutta Tcherniakov ei selittele vaan jatkaa kysymysten asettelua. Amfortas kaataa Titurelin arkun ja raahaa isänsä ruumista pitkin lavaa. Graalin sisältävän laatikon hän paiskaa sivuun. Kun Parsifal palauttaa keihään Amfortakselle, tämä alkaa vaipua suuteloon Kundryn kanssa. Lopuksi Gurnemanz saapuu paikalle ja puukottaa Kundrya selkään. Sillä välin ritarit ovat saavuttaneet hurmoksen Parsifalin saapumisesta ja kulkevat polvillaan ylistäen yläilmoja. Parsifal ottaa lopuksi Kundryn kuolevan(?) ruumiin syliinsä ja poistuu lavalta. Odotin että merivuokkoja muistuttavat, polvillaan olevat ritarit olisivat vaipuneet kuolleiksi, sen verran heikon näköisiä he olivat. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Mitä tästä kaikesta voisi vetää yhteen? Kyllä se Tcherniakovin korostama teema on varmaankin lapsuuden traumat ja niiden läpikäynti. Jotkut kostavat omaa mustaa historiaansa lähimmäisiinsä ja osa tajuaa oman kohtalonsa vasta nähdessään sen muiden kokemana. Gurnemanzin kohdalla historiaa ei esitetä millään tavoin, sen olemassaolo vain näytellään eleiden tasolla. Tulkinnanvaraa jää paljon joka kohtaan. Klingsorin suhdetta ritareihin on minun vaikea käsittää. Toki se Wagnerin libretossa on, mutta ohjaus ei tue sitä visuaalisesti. Koko toinen näytös omaa hieman Kubrikin Kellopeliappelsiinimaista henkeä. Ensimmäinen ja kolmas näytös voisivat sisältää myyttisen version jumalasta uhrattuine poikineen. Toinen näytös on kliininen leikkaus psykologiaan, pelkoineen ja traumoineen. Näiden yhdistäminen jää katsojan tehtäväksi.

Kyllähän tuo ohjaus paljon ajatuksia herätti. Ja jälleen kerran totean sen olevan taiteen perimmäisen tarkoituksenkin.

Ja kuultiinhan teatterin taustalla musiikkiakin... Daniel Barenboimia en voi liikaa kehua, Staatskapelle Berlin on jumalainen instrumentti hänen käsissään. Laulajat olivat taas aivan huikeita. Nimiroolin lauloi upeasti Andreas Schager. En täysin syttynyt hänen Siegfriediinsä pari vuotta sitten, mutta tämän iltainen Parsifal oli napakymppi. Anja Kampe oli parantunut ensi-iltaa vaivanneesta flunssastaan ja oli kerrassaan mainio. René Papen mainitsin jo aikaisemmin ja hän viestitti äänellään Gurnemanzin salatusta sielunelämästä. Wolfgang Koch ja Matthias Hölle selvittelivät välejään Amfortaksena ja Titurellinä. Tómas Tómasson hämmästytti Klingsorina.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Waltzin Tannhäuser Schiller-teatterissa

Ooppera: Tannhäuser - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-04-02

Kerrataanpa heti tähän alkuun että olen suhteellisen hardcore Daniel Barenboim fani. Tämäniltainen Tannhäuser iltapuhde oli oivallinen annos nerokasta musisointia, joka upposi minuun vahinkoa tekemättä. Staatsoperin Tannhäuser on vuoden vanha tuotanto, jonka on ohjannut saksalainen koreografi Sasha Waltz, jota taasen on lavastuksessa avustanut Pia Mater-Schriever.

Tarkkaamon Wagner-kevään tähänastiset tuotannot; Mestarilaulajat ja Tristan ovat olleet ohjauksien puolesta perinteitä kunnioittavia esillepanoja ja Lohengrin taasen hieman erikoisempi versio. Staatsoperin Tannhäuser lukeutuu tarinan puolelta perinneosastolle, mutta tanssikoreografin toimiessa ohjaajana on lavatoiminnoissa paljon mielenkiintoista maustetta.

Venusvuoren bakkanaali tanssitaan mielenkiintoisessa sivulleennostetussa malja- tahi pesuallaslavasteessa. Noin sanoin kuvattuna mielikuva ei houkuttele, mutta todellisuudessa se oli mielestäni hieno ajatus. Mikä eniten itseäni kiehtoi, oli sen mieltäminen silmäksi jonka pupillista pulpahtelevat Venusvuoren tanssijat. Tästähän päästään kätevästi eroottisen aspektin käsittäminen pilkkeeksi silmäkulmassa, ja jo moisen analogian kehittyminen riittää minulle.

Tanssiryhmä on keskeisessä osassa läpi oopperan ja ainoastaan toisen ja kolmannen näytöksen alut ovat tanssitonta teatteria. Tämäkin kuulostaa sanottuna oudommalta, mutta tanssijat ovat yleensä integroitu kuoroon ja kuorohan piipahtelee Tannhäuserissa usein lavalla. Mitä Waltz haluaa sitten tanssin avulla sanoa ja unohdetaan nyt tuo alun bakkanaali? Oikeastaan aika paljonkin. Ensin hieman nikottelin joidenkin ratkaisujen kanssa, kun tekstin alimerkitysten kuvitus liikkeellä tuntui jotenkin rytmiä rikkovalta. Toisaalta pyhiinvaeltajien ryhmän "rutiini rauhoittaa" luuppi kuvasi hyvin uskon dogmaattisuutta ja rituaalisuutta. Toisessa näytöksessä tanssijoiden yht'äkkiset nytkynnät ja värinät tuntuivat rikkovan jonkunlaista flowta. Kolmannessa näytöksessä päädyin tulkitsemaan niitä jonkinlaisina alitajunnan purskahduksina, jotka tuottavat vastakohdan esimerkiksi sosiaalisen tilanteen vaatimalle toiminnalle. Noita voisi olla kiva pohtia tarkemmin libreton ja ajan kanssa.

Lavastus oli kokonaisuutena varsin minimalistinen. Bakkanaalialtaan jälkeen ensimmäinen näytös taidettiin käydä pelkän savuverhon voimalla. Samoin koko kolmas näytös. Toisessa näytöksessä oli sitten lavastuksen kuningasidea. Schiller-teatterin katsomon puinen seinärakenne jatkui riippuvien puupylväiden muodossa lavalle. Ja Elisabeth tervehtii koko Schiller-teatteria laulajien salina. Kolmannessa kohtauksessa puupylväiden sijoittelu hieman muuttuu ja samalla saliharha väännetään rautalangasta laittamalla katsomon valot päälle hetkeksi aikaa. Ihan toimiva lavastus vaikka armottomalla minimalismilla kokonaisuutena edetäänkin.

Loppukohtauksen paavin sauvaa taitaa tällä kertaa mallintaa jo edeltävän Venusvuori-kohtauksen jälkeisissä risuasun saanut erotikko. Paavin sauva pursuaa elämää ja sen elämä on kotoisin sieltä "vihollisen" pääkallopaikalta.

Kyllähän tuo Sasha Waltzin tuotos on mielenkiintoinen kokonaisuus. Liikkeen läsnäolo luo monella tavalla mielenkiintoisia ajatuksia, mutta perustarina pysyy kyllä ennallaan.

Ja sitten se musiikki. En ole komeampaa alkusoittoa Tannhäuseriin koskaan kuullut. Kyllähän Barenboim on aikaisemminkin rohjennut tehdä aika radikaaleja ratkaisuja tempon ja dynamiikan suhteen, mutta tämä oli kyllä täyttä nannaa. Sama meno tuntui jatkuvan läpi oopperan. Barenboim antaa dynamiikan hiljaisten kohtien olla todella hiljaisia; ja tarpeen tullen hitaita. Esimerkkinä vaikkapa Wolframin laulu iltatähdelle, jonka herkkyys oli sydäntä raastavaa. Schiller-teatterin akustiikka ei ole erityisen kirkas, mutta se mitä Barenboim saa orkesteristaan ulos, on jotain mystistä. Välillä tuntuu että soitinryhmät elävät partituurin tapahtumat, eivätkä pelkästään soita nuotteja. Barenboimin tapa tuoda orkesteri lavalle loppuaplodien aikaan kertoo aika paljon mistä hommassa on kysymys.

Laulajien suhteenkaan ei illan esitys jättänyt moittimista. Peter Seiffert Tannhäuserina ei jätä toivomisen varaa, legenda jaksaa vielä. Marina Prudenskayaa on ilo kuunnella, venäläinen laulaa saksan kieltä ja ymmärtää kieleen kuuluvan konsonanttejakin. Tanskalainen Ann Petersen lauloi Elisabethin komeasti ja sopi muutenkin mainiosti rooliin. Christian Gerhaher oli vakuuttava Wolfram ja Hermannin esittäjästä, Kwangchul Younista en ollut aikaisemmin kuullutkaan, nyt olen iloinen että olen.

Sellainen ilta tällä kertaa Wagnerin parissa. Huomenna sitten uusi Parsifal ja todennäköisesti jotain aivan muuta.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Tukholman Tristan

Ooppera: Tristan und Isolde - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2015-03-27

Tukholman Tristan tuotanto täytti pari viikkoa sitten 11 vuotta, joten nyt oli jo korkea aika minunkin käydä tutustumassa siihen. Tuotannon on ohjannut saksalainen Hans-Peter Lehmann, lavastuksesta ja puvuista vastaa hänen maanmiehensä Olaf Zombeck ja valoista ruotsalainen Linus Fellbom. Tänä iltana orkesteria johti hollantilainen Lawrence Renes.

Tuotannon ulkoista esillepanoa voisi luonnehtia vaikkapa termillä "abstraktia sielunmaisemaa". Ohjaus ei sinänsä pahoinpitele tai parantele Wagnerin tarinaa, asiat etenevät ja päättyvät mestarin kynänjäljen mukaisesti. Lavastuksessa sen sijaan tarina on irroitettu ajastaan ja siirretty myyttisen epokin alueelle. Lavastuksen sydämenä on jonkinlainen tasopinta, jonka symboliikka ei auennut minulle sen enempää kuin kolmannen näytöksen "raunioitumisen" kautta. Haluaako sitä katsoa porrasritilänä vai säleverhona, riippunee katsojan silmästä. Mutta kyllä sen läpi kiehtovia varjopintoja saatiin kyllä heijastettua. Fellbomin valaistusta kehaisen muutenkin, väripintojen vaihtelu toimi draamassa mielestäni hyvin. Toisessa näytöksessä tasopinnan edustalla lankaseinä metsän korvaajana sai nauttia myös mukavista valoista.

Oikeastaan tästä Tristanista jäi tuotannon kannalta samanlaiset tunnelmat kuin Helsingin Mestarilaulajista. Ohjauksessa mennään Wagnerin mukaan, mutta lavastuksessa sitten kokeillaan jotain uutta. Jos on pakko verrata, niin Tukholman abstrakti ympäristö vetoaa minuun enemmän.

Ruotsalaisten laulajat ovat esiintyneet yleensä edukseen Wagnerin parissa ja tämän kertainen Tristan-kevät lauletaankin kokonaan ruotsalaisvoimin. Edelliset Parsifal ja Tannhäuser vierailuni olivat mainioita kokemuksia, mutta tällä kertaa ei kokonaisuutena ylletty samalle tasolle.

Pääparista Tristanin esittäjä, Michael Weinius, veti pidemmän korren. Kelpo laulamista, toisen näytöksen duetossa olisi välillä voinut olla vähän voimaa enemmän. Mutta kolmannen näytöksen kuolinselvittelyt olivat komeaa kuultavaa. Emma Vetteriä olen kuullut aikaisemminkin, mutta hänen Isoldensa ei sytyttänyt minua tänään. Korkeat äänet tulevat kyllä voimalla läpi, mutta matalampi rekisteri tuntui varsin ponnettomalta. Ja sitten kun niitä molempia tulee samaan fraasiin, niin ainakin minun korviini tasapaino tuntui olevan haussa.

Apulaiset olivat tasaisempi pari. Johan Edholm oli pontevaääninen Kurwenal ja Katarina Dalayman vähintään yhtä ponteva Brangäne. Kuningas Markena lauloi Lennart Forsén. Sinänsä ihan hyvin, mutta jännästi hänen äänestään kuului miten mies kannatteli ääntä, eikä toisinpäin. Toisen näytökseen loppuun se oikeastaan sopi aika hyvin, antaen tunnelatausta lisää. En muista hänen äänensä olleen tuollainen kun olen häntä aikaisemmin kuullut.

Orkesteri oli jälleen hyvässä iskussa. Renes kapuili korviini Taikahuilussa ja hyvin häneltä tuntuu Wagnerkin irtoavan. Kyllä tätä varten kannatti Tukholmassa piipahtaa.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Hynninen ja Attila Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2015-03-25

Jorma Hynninen päätteli oopperauraansa pari vuotta sitten Kimmo Hakolan Akseli-oopperan parissa. Esiintymislavoja ei Hynninen ole kuitenkaan kokonaan jättänyt, vaan laulaa resitaaleja edelleen. Tänään saimme nauttia Imatran Konserttihovissa Sibeliuksen ja Hakolan musiikista Hynnisen ja pianisti Kristian Attilan tarjoilemina.

Konsertin alkupuoli koostui yhdeksästä Sibeliuksen laulusta ja väliajan jälkeen vuoron saivat Kimmo Hakolan Kivi-laulut. Mainio kattaus kotimaista musiikkia sadan vuoden etäisyydeltä toisistaan. Jos Hakolan Kivi-laulut eivät ole tuttuja, suosittelen tutustumista lämpimästi. Alun perin ne ovat kirjoitettua pianolle ja baritonille, mutta Hakolan oma orkesterisovitukset löytyvät tallenteena Hynnisen, Keskipohjanmaan Kamariorkesterin ja Juha Kankaan tulkitsemina.

Kristian Attila Konserttihovin Bösendorferin ohjaimissa on mainio partneri Hynniselle. Yhteiselo tuntuu saumattomalta. Mutta mitä oikeastaan voisi sanoa Jorma Hynnisestä? Hynninen on edelleenkin aikamoinen luonnonvoima. Tulkitsija; sanan parhaimmassa merkityksessä. On ihan turhaa pohtia miten ääni muuttunut iän karttuessa. Hynninen tietää tarkalleen mitä äänellään tekee ja mihin se taipuu. Tarinan kertojana hän on vertaansa vailla ja imee kuulijan tekstin sisälle. Niin kauan kun laulaja kykenee tuohon, on kaikki muu oikeastaan tarpeetonta.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Sallinen Dvořákin ja Poulencin keskellä

Konsertti: Saimaa Sinfonietta - Lappeenranta-sali 2015-03-19

Olen tainnut aikaisemminkin mainita että yritän mahdollisuuksien mukaan tutustua konserttien ohjelmistoon etukäteen. Tämän kertaisesta Saimaa Sinfonietan repertuaarista onnistuin kuuntelemaan vain Francis Poulencin Sinfonietan, joka on kyllä tuttu myös aikaisemmin Lappeenrannastakin. Karl Salomonin kamariorkesterisovitusta Antonin Dvořákin Sonatiinasta ei taida tallennetta olla olemassa. Enemmän kyllä ihmetytti tallenteen puuttuminen Aulis Sallisen Konsertosta Kamariorkesterille. Sallisen teoksia on levytetty varsin mukavasti ja outoa ettei tämä ole tarttunut missään nauhalle tai biteiksi.

Joten konsertin alkupuoli koostui siis uudesta musiikista minun korvilleni. Käsiohjelman mukaan lavalla oli Saimaa Sinfonietta, mutta kokoonpanossa taisi olla tänään kuitenkin vain Lappeenrannan Kaupunginorkesterin jäseniä. Kapellimestarina oli vuorossa Erkki Lasonpalo.

Konsertti alkoi Dvořákin Sinfonietalla. Pohjana ollut Sonatiini on viimeinen Dvořákin Amerikan tuotoksista ja sen amerikkalaisuuden kyllä kuulee. Vahvasti visuaalinen äänimaisema tuo minulle mieleen sadan vuoden takaiset mykkäfilmit ja toisaalta Sonatiinin melodiapotpurin teemoilla olisi maustanut parikin uudisraivaajaelokuvaa. Ihan hauska pikku tuttavuus ja sopiva konsertin alkupalaksi.

Sallisen Konsertto Kamariorkesterille kuuluu Sallisen varhaisteoksiin ja sen sävelkieli on vielä modernismin täyttämä. Jos Dvořákilla mieleenjäävät melodiapätkät seurasivat toisiaan, niin Sallinen taasen vangitsi minut orkesterin sävyjen avulla. En ole siis teosta aikaisemmin kuullut, mutta Lasonpalo piti mielestäni langat hienosti käsissään ja orkesteri eli vivahteikkaasti Sallisen sävelmaalailun.

Täytyy kyllä tunnustaa että keskittymiseni Salliseen katkesi hetkeksi kesken konserton, kun tajusin kontrabasson soittaja Helka Seppälän soittavan "vasenkätisesti", eli pitävän jousta vasemmassa kädessä. En ole tietoisesti ennen tällaista jousisoittajaa havainnut ja samantien ajatusketju mahdollisista jousien törmäilyistä, instrumentin sisusrakenteiden erilaisuudesta, yms. vei huomion pois itse musiikista. Nyt moinen ihme on sitten havaittu ja ensi kerralla vasurin jousistossa havaitessa voi samantien unohtaa koko asian.

Poulencin Sinfonietta ilahdutti minua jo muutama vuosi sitten. Raikkaan kupliva menopala maistui tälläkin kertaa ja Lasonpalo ohjasi orkesteria terhakkaaseen säveliloitteluun.

Mielenkiintoinen ohjelmisto ja kaikinpuolin antoisa konsertti.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Mestarilaulajat Richard Wagnerin mukaan

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Kansallisooppera 2015-03-13

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Tarkkaamon Wagner-viikot jatkuivat kauden kotimaisella kohokohdalla, Kansallisoopperan uudella Mestarilaulajat tuotannolla. Ohjaaja Harry Kupferin näkemys Wagnerin musiikki-ilottelusta on tuontitavaraa Zürichin oopperasta parin vuoden takaa.

Mestarilaulajat on suhteellisen vaikeasti bongattava ooppera. Minulla ei ole tilastotietoja tuekseni, mutta veikkaan että jos tarkastellaan Wagnerin kymmentä viimeistä oopperaa ja tiputetaan Ring kokonaisuutena pois, niin Mestarilaulajat on vähiten esitetty Wagnerin oopperoista. Tämä on todella sääli, sillä väliaikoineen viisi ja puoli tuntinen musiikkimonumentti sisältää paljon komeaa musiikkia ja hienoa pohdintaa ihmisen, yhteisön ja taiteen suhteesta.

Kansallisoopperan eilinen ensi-ilta oli itselleni vasta toinen Mestarilaulajien tuotanto josta sain nauttia katsomosta käsin. Ensimmäinen kerta oli viisi vuotta sitten Leipzigissä. Siellä ohjaajana oli Jochen Biganzoli. Tuo elävä musiikkikokemus on ainoa josta olen jättänyt kirjoittamatta tälle blogille sen jälkeen kun aloin tätä julkista muistikirjaa pitää. Tuolloin kahden ensimmäisen näytöksen tyhjäkäynnin jälkeen kolmas näytös ryöpsäytti silmilleni sellaisen vertauskuvien ja historiallisten viitteiden kokoelman, että päätin kirjoittaa siitä vasta päivää myöhemmin, kotiin palattuani. Kun sitten ryhdyin tuntojani sanoiksi purkamaan, olin epävarma muutamasta keskeisestä yksityiskohdasta ja totesin, että sillä kertaa on parempi jättää spekulaatiot sikseen.

Harry Kupferin tuotannon suhteen ei ole pelkoa ohjauksen omituisuuksien unohtamisesta. Kupferin neljäs(?) Mestarilaulajat lienee perinteisimpiä oopperaohjauksia mitä olen nähnyt. Kupfer ja lavastaja Hans Schavernoch ovat sijoittaneet tapahtumat johonkin toisen maailmansodan jälkeiseen uudelleenrakentamisen aikaan, mutta lavatapahtumat ovat puhdasta Wagneria au naturel. Jos lavasteet vaihtaisi esittämään 1500-1600 luvun kaupunkimaisemaa, niin autenttisuus olisi lopullisen viimeistelty. Tämä tuotanto on mielestäni hyvä mittari ohjauksen suhteen; nyt on turha narista ohjauksesta, tarina on Wagnerin, ei Kupferin. Jos jokin tuntuu hankalalta, ongelma on katsojan ja Wagnerin välinen, väliporras Kupferia ei tarvitse sekoittaa asian selvittelyyn.

Sen verran autenttisuus askarrutti mieltäni kotimatkalla, että jopa hieman harmittelin ettei tuotannossa menty lavastuksen suhteenkin Nürnbergin keskiaikaiseen näkymään. Ymmärrän toki analogian Saksan murroskauteen 2. maailmansodan jälkeen. Pimeä aikakausi on päättynyt ja uudet tuulet puhaltavat. Samaa tematiikkaa Wagner käsittelee Mestarilaulajissakin; taiteen ja yhteisö/yksilö-suhteen kanssa. Mutta antaako epookin muutos jotain lisää? Eipä oikeastaan, mutta ei varmaan tarvitsekaan. Itse asiassa perinteinen ohjaus libreton hengessä ja ajassa olisi nykyaikana varsin radikaali teko. Eritoten Kupferin tasoiselta ohjaajalta.

Kun kerran Mestarilaulajista puhutaan, niin muutama sana nationalismista ja muusta joutavasta. Jos Hans Sachsin loppulaulun saksahenkisyys tuntuu pahalta, niin se paha henki johtuu kyllä jostain muusta myöhemmästä, kuin Wagnerin kynästä. Kukapa sen kansallisen kulttuurin tallentaa ja ylläpitää, jos ei kansa itse?

Musiikin puolesta koettiin Töölönlahdella myös kelpo esitys. Vaikka Waltherin urakehitys ja preislied ovatkin varsin keskeisiä, niin kyllähän Mestarilaulajat seisoo tai kaatuu Hans Sachsin esittäjän mukana. Kansallisoopperassa roolin laulaa Ralf Lukas ja varsin hyvin laulaakin. Lavahabituksen suhteen hän on oivallinen valinta rooliin ja äänivaratkin tuntuivat riittävän mukavasti. Kyllähän kolmannen näytöksen lopulla alkoi jo hieman kuulla illan rasituksen, mutta komeasti loppuun asti selvittiin. Tässä välissä pieni muistelo Leipzigin Hans Sachsista, Wolfgang Brendelistä. Tuolla ohjaukseen kuului Sachsin jalkautuminen katsomoon. Istuin ensimmäisellä rivillä ja Brendel pysähtyi aivan eteeni laulamaan. Kyllä äänenpaine lähietäisyydellä on aivan käsittämätön. Brendel lauloi minusta noin metrin päässä ja ihmettelen kuinka lavalla jossain lähikohtauksessa vastanäyttelijä pystyy säilyttämään kuulonsa vastaavanlaisen äänitykin halauksessa.

Paluu Helsinkiin. Mika Pohjosen uraa olen seurannut ilolla. Tunnustan että kun näin ja kuulin häntä ensimmäisiä kertoja, en olisi kovin äkkiä uskonut että sama kaveri laulaa Walther von Stolzingia jonain päivänä. En Pohjosen ääntä kyllä perinteiseksi sankaritenoriksi kuvailisi aivan vielä tänä päivänä, mutta kyllä eilisilta osoitti että aivan kelpo Waltherin Pohjonen saa tuotettua.

Tiina-Maija Koskelan debyytti Evan roolissa onnistui myös mielestäni mainiosti. Koskelan ääni omaa hurjan potentiaalin. Liekö ensi-iltajännityksellä osansa, mutta välillä laulun balanssi vaihteli aika paljon. Koskelalle on helppo ennustaa hienoa uraa, jokainen rooli antaa lisää varmuutta ja tasaisuutta, innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Sixtus Beckmesser on sen verran keskeinen hahmo Mestarilaulajissa, että Helsingin ensi-illassa lavalla heitä oli kaksi kappaletta. Syynä tähän oli alkuperäisen esittäjän Michael Krausin ääniongelmat. Ensi-illassa Kraus mimikoi roolin näyttämöllä ja äänen tarjosi taasen Armin Kolarczyk lavan sivustalta. Yllättävän äkkiä mieli kompensoi äänen ja kuvan eri paikan horisontissa. En tiedä kuinka nopealla aikataululla Kolarczyk oli hätään hälytetty, mutta hyvin hänkin urakastaan selviytyi. Välillä hän jäi hieman muiden varjoon, mutta balanssin löytyminen lavan sivusta ei varmaan ole helpoimpia tehtäviä. Odotan mielenkiinnolla toista Mestarilaulajat vierailuani myöhemmin, kuinka lavadynamiikka muuttuu kun Krausista lähtee myös ääntä?

Kaikki Mestarilaulajien pitkällä solistilistalla onnistuivat mielestäni hyvin. Erityismaininnat menkööt vielä Jyrki Korhosen upealla Veit Pogner tulkinnalle ja Tuomas Katajalan raikkaalle Davidille.

Kansallisoopperan orkesteria johti ylikapellimestari Michael Güttler. Alkusoitosta tuntui puuttuvan selkeyttä ja erottelua, mutta oopperan edetessä ei missään vaiheessa tarvinnut sen enempää kyllä harmitella puutteita montun suhteen. Varmaa työskentelyä orkesterilta, kuorolta ja kapellimestarilta.

Kokonaisuus oli kyllä kelpo ilta oopperassa. Viisi ja puoli tuntia, eikä aika käynyt missään vaiheessa pitkäksi. Kiitos ennen kaikkea Wagnerin. Se toisen näytöksen loppufuuga on jotain mystistä.

Jälkilisäys: Toisesta katselukerrasta enemmän täällä.