Baletti: Kullervo - Kansallisooppera 2015-02-13
Kansallisbaletin kevätkauden ensimmäinen uutuusteos juhlistaa komeasti Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlaa. Sävelruno Kullervo sai tanssillisen maailmanensi-iltansa Tero Saarisen koreografiana. Lavastuksesta ja valosuunnittelusta vastasi Mikki Kunttu ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste.
Yleensä kun Sibeliuksen nimi tulee esiin puhuessani suomalaisen keskustelukumppanin kanssa, vastapuolen ääni pehmenee ja joku yleismaailmallinen yhteisymmärryksen toteamus putkahtaa ilmoille. Aivan kuin se että Suomen passin omaaminen riittäisi ja samalla velvottaisi kuulumaan Sibeliaanisen pyhän konsensuksen klaaniin. Sinänsä asia ei minua haittaa, pidän paljon monista Sibeliuksen sävellyksistä ja tunnustan, että esimerkiksi Kullervoa kuunnellessani varmaankin tunnen jotain mystistä pohjoista havumetsähenkeä, mistä nuo muutkin kai puhuvat. Mutta oletus että suomalaisena minun tulee arvostaa ja kunnioittaa Sibeliuksen musiikkia, ei miellytä minua. Arvostan ja kunnioitan Sibeliuksen musiikia, mutta aivan sen musiikillisista ansioista.
Sitten illan teoksen kimppuun. Ensiajatus Kullervon tulkitsemisesta balettina tuntuu loistavalta idealta. Mutta sitten mieleen herää kysymyksiä. Alussa pelkkää instrumentaalimusiikkia, sitten kuoro ja solistit, miten tarinaa pitäisi kertoa? Mitä kertoo tanssi, mitä sanat ja mitä musiikki? Tero Saarinen selvittää ongelmat hienosti. Alun instrumentaalimusiikin ajan tanssi ei yritä kertoa Kullervon ja tämän sisaren henkilöhistoriaa tarkalla tasolla, vaan keskittyy yksilön ja yhteisön välisiin suhteisiin ja peilaa sisarusten samanhenkisiä lapsuuksia. Saarinen on myös ottanut Aleksis Kiven Kullervo versiosta mukaan Kimmo hahmon, jolla on baletissa varsin keskeinen osa Kullervon ystävänä tämän nuoruusvuosien aikana. Myös toisen näytöksen sotaanlähdössä Kimmon mielenjärkkyminen on koskettavaa katsottavaa.
Kun musiikissa siirrytään vokaalipuolelle, tasapaino baletin ja musiikin välillä toimii hyvin. Ensimmäisessä näytöksessä Kullervon ja sisaren loppudialogin aikana ohjaaja Saarinen antaa lavan laulajien haltuun. Väliajan jälkeen sotaanlähtö alkaa taasen pelkän tanssin ja jalkarytmin keinoin, erittäin toimiva aloitus. Samoin saman kohtauksen lopetus pelkkien naistanssijoiden esittämänä, taustanaan vain pyörivän lavan aiheuttava kohina, on uljasta koettavaa.
Mikki Kuntun lavaratkaisu koostuu oikeastaan vain kahdesta ylös-alas liikkuvasta valoseinästä. Erittäin vaikuttavan valaistuksen avulla luodaan draamaa pelkän korostamisen tai poimimisen sijaan. Erityisesti loppupuolen ylikirkkaat spotit ja lopun valoseinä olivat huikean komeita.
Kullervon roolin tanssi ensi-illassa Samuli Poutanen todella vakuuttavasti. Kimmona tanssinut David Scarantino ja sisaren roolin tanssinut Terhi Räsänen onnistuivat mielestäni myös hienosti. Laulupuolella Kullervona lauloi Jaakko Kortekangas ja sisarena Johanna Rusanen-Kartano. Edelleen toivon että Rusanen-Kartanoa kuulisi enemmän myös Kansallisoopperan lavalla. Kotimaasta ei montaa samanlaista ääntä löydy. Jukka-Pekka Saraste kaivoi orkesterista Kullervon vaatimaa rouheutta ja brutaalisuutta. Kuorokin oli keskeisen roolinsa arvoisessa kunnossa. Bravi!
Jos odottaa Saarisen kuvittavan Kullervon Kalevalan kertomuksen kansallisromanttiseen henkeen, niin pettyy. Saarinen ravistaa sen sijaan Kullervosta romantiikan turhan painolastin ja korostaa myytin pohjalla olevia ihmisyyden ja inhimillisyyden perustekijöitä. Ja yleensä silloin syntyy jotain mielenkiintoista, niin nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti