lauantai 24. lokakuuta 2015

Merenneito hukkuu silmäkarkkiin

Baletti: Pieni merenneito - Kansallisooppera 2015-10-23

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Kansallisoopperan kausikortin myötä olen alkanut odottaa myös baletin ensi-iltoja mielenkiinnolla. Vaikka ooppera onkin se sydänkäpyseni, niin tanssitaiteeseen tutustuminen ja siitä nauttiminen "siinä sivussa" on mainio kylkiäinen.

Suomen Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve on luonut H. C. Andersenin Pieni merenneito sadun pohjalta Kansallisbalettiin uuden tuotannon, joka laajentaa alkuperäisen sadun tarinaa ottamalla mukaan lavalle myös itse kirjailijan. Baletin tarinaan on saatu samalla ympättyä näkymiä muista Andersenin saduista. Andersen asettaminen tarinaan kirjoittamaan ja kokemaan omaa satuaan tuntuu ajatuksena hyvältä. Mutta samalla tarinan kompleksisuus kasvaa niin paljon, että Greve on tuntenut tarpeelliseksi lisätä balettiin kertojan. Tanssi ja liike eivät riitä enää juonen kuljetuksen välineeksi.

Tanssi on myös hyökkäyksen kohteena visuaalisen suunnittelun puolelta. Greven edellinen ohjaus, Lumikuningatar, oli huikean komeaa katseltavaa. Jos mahdollista, Pieni merenneito ylittää Lumikuningattarenkin näyttävyydessään. Jokainen katsomoon menijä saa mukaansa 3D-lasit joita hyödynnetään kerran molemmissa näytöksissä. Ensimmäisessä näytöksessä merenalaismaisemassa hait ja muut merenelävät uiskentelevat melkein yleisön päällä. Toisessa näytöksessä merinoidan rantamyrsky viskoo pyörteitä katsomoa kohti. Molemmissa kohtauksissa ainakin omalla kohdallani elävät lavatapahtumat, eli se tanssi, jäävät visuaalisen ilotulituksen jalkoihin.

Sama epätasapaino tuntuu vaivaavan koko tuotantoa. Takiksen lavastus, Erika Turusen puvut, Kalle Ropposen valaistus ja Jouka Valkaman projisointisuunnittelu on todella upeita. Tuntuu vain, että tanssi ja Greven koreografia eivät enää erotu kaiken silmäkarkin seasta. Ehkäpä tuo kertojan mukanaolo on osa samaa ongelmaa. Lumikuningatar oli luonteeltaan samanlainen. Greve halunnee luoda jonkinlaista yhtenäistaideteosta, jossa tanssi on vain osa kokonaisuutta. Ajatus on toki wagneriaanin mieleen, mutta jos se keskeinen liikkeen kieli ei enää erotu muun hurman seasta, niin ollaanko menty liian pitkälle. Huomasin väliajalla muistelevani kaiholla Bella Figuraa.

Musiikin Pieneen merenneitoon oli säveltänyt Tuomas Kantelinen. Lumikuningattaressa hänen taustanauhansa ei minua sykähdyttänyt, mutta merenneidossa lähestyimme toisiamme. Omiin korviini musiikki toi mieleeni Šostakovitšin ja Prokofjevin musiikkimaisemaa. Tosin hieman polarisointifiltterin läpi.

Tanssijoita ei tanssista voi moittia. Tiina Myllymäki, Sergei Popov, Desislava Stoeva, Ville Mäki ja Terhi Räsänen tekivät hienoa jälkeä. Toisessa näytöksessä tanssi sai monasti enemmän tilaa ympärilleen ja solistit onnistuivat puhuttelemaan minua paremmin omalla kielellään.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu II

Helkiö-sali, Lappeenranta 2015-10-18

Kahden päivän istunto musiikkiopiston konserttisalissa kävi sen verran istumalihasten päälle, että ennen tätä tunnelmien välittämistä oli käytävä reippaalla pyörälenkillä. Kylläpä raikas ilma teki hyvää!

Kaikkiaan 55 laulajaa tuli kuunneltua. Tuomariston urakka on vielä hieman suurempi, videotallenteen avulla paikkaa varsinaiseen kilpailuun tavoitteli 10 laulajaa lisää. Omaan käsiohjelmaani tarttui 30 nimen kohdalle yksi tai useampi plussa-merkki. Ilmeisesti suunnilleen yhtä monta laulajaa tuomaristonkin tulisi kilpailuun valita.

Omassa kirjanpidossani plussaan riitti se että laulajan ääni oli niin mielenkiintoinen, että haluaisin kuulla hänen laulavan enemmän. Rohkenen suoraan sanoa ettei kaikilla 30 laulajalla todennäköisesti ole mahdollisuutta voittaa kilpailua, mutta saavatpa ainakin minun uteliaisuuteni heräämään. Joukossa on useampia monen plussan laulajia, mutta tässä vaiheessa ei karsinointia suoriteta.

Tämän vuoden ennakkokilpailun lauluvalinnat olivat monipuolisempia kuin kolme vuotta sitten. Tällä kertaa ei jotain aariaa tarvinnut kuulla pariakymmentä kertaa. Mozartia laulettiin luonnollisesti paljon, se on aina hyvä valinta ja sen avulla saa perustaitojen hallinnan esitettyä hyvin. Verdiä kuultiin yllättävän vähän, naisten puolella vain yhden laulajan toimesta. Kotimaisissa lauluissa oma suosikkini Kuula oli mukavasti edustettuna. Uuden musiikin vähyys yllätti ja myös hieman masensi. Vain kaksi laulajaa oli valinnut modernimpaa sävelkieltä (Saariaho ja Zinovjev).

Naisäänissä mezzoista ja altoista taitaa olla hieman pulaa. Miesten puolella tenoreita on pulpahdellut esiin mukavasti, mutta yhtään bassoa ei tällä kertaa joukkoon ollut eksynyt. Kiitos kaikille laulajille ja pianisteille!

Tarkkaamo-blogin suosikit esiintymisjärjestyksessä:
Minna-Leena Lahti
Pauliina Sairanen
Anna Sandström
Johanna Isokoski
Veera Niiranen
Virva Puumala
Piia Rytkönen
Akseli Vanamo
Joel Forsström
Samuli Taskinen
Tomi Punkeri
Kalle Virtanen
Katariina Heikkilä
Taavi Oramo
Elisabet Petsalo
Meeri Pulakka
Anu Ontronen
Johanna Engelbart
Helianna Herkkola
Saara Kiiveri
Alina Koivula
Annika Leino
Joonas Asikainen
Mikko Heimovaara
Milla Mäkinen
Sampo Haapaniemi
Talvi-Maaria Turunen
Samuli Takkula
Erica Back
Robert Näse

lauantai 17. lokakuuta 2015

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu I

Helkiö-sali, Lappeenranta 2015-10-17

Nyt on taas oivallinen tilaisuus saada kattavampi katsaus kotimaan nuorien laulajien kyvyistä. Lappeenrannan laulukilpailujen loppukilpailut käydään tammikuussa ja siellä on enää karsittu joukko katsastettavana. Ennakkokilpailu antaa mahdollisuuden laajemman kuvan muodostamiseen laulajien tasosta.

Myös edellisissä laulukilpailuissa kolme vuotta sitten onnistuin sovittamaan ennakkokilpailut kalenteriini. Äsken vilkaisin mitä silloin tuli kirjoitettua (päivä 1, päivä 2) ja kyllähän se suurin surun aihe tuntuu edelleen olevan sama. Valittavan usein tekstistä ei saa mitään selvää. Erästä laulajatarta kuunnellessani uppouduin heti aluksi tarkkailemaan hänen äänensä sävyä ja hetken kuluttua havahduttuani piti varmistaa käsiohjelmasta oliko tämän kotimaisen laulun tarkoitus olla suomea vai ruotsia. Suomea se oli, mutta vasta kovasti keskityttyäni sain välillä selvää muutamasta sanasta.

Onneksi näitä lähes puhdasta vokaliisia harrastavia ei kuitenkaan kovin montaa ollut. Kun sitten vuoroon sattui erityisen puhtaasti tekstiä lausuva laulaja, niin kuuntelijan sydän iski pari lyöntiä nopeammin jo tästä ilosta.

Tänään kuulluista 31 laulajasta on jo tällaisen amatöörinkin helppo ymmärtää eroja äänen syntymekanismin suhteen. Silloin kun kroppa, eli pallea, selkä-, kylki- ja vatsalihakset eivät ole kunnolla mukana, niin ääni tuntuu syntyvän vain kurkussa ja se kuulostaa tietysti hiljaiselta, pakottuneelta ja voimattomalta.

Mutta hyvä merkki mukavasta kokonaistasosta on kyllä se, että paria poikkeusta lukuunottamatta olisin valmis kuuntelemaan kaikkia laulajia uudelleen. Joidenkin äänet toki kaipaavat vielä kasvamista ja kehittymistä, mutta jos lähistölle tulisivat resitaalia laulamaan, niin todennäköisesti kuuntelemaan menisin. Toki käsiohjelmaan on taas tarttunut pienten kommenttien ohella vaihteleva määrä plussamerkintöjä, joista varmaan voin tehdä huomenna taas oman suosikkilistani.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Die Meistersinger von Berlin

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-10-11

© Staatsoper Unter den Linden
Viikon vanha Staatsoperin Mestarilaulajat tuotanto tarjoaa loistavan tekosyyn piipahtaa Berliinissä. Ensi-ilta oli jaettu jostain syystä kahdelle päivälle (kolmas näytös seuraavana päivänä), mutta muut sarjan esitykset saadaan nauttia yhden päivän kestoisina. Pitkä päiväpuhde onkin, näytös alkoi kello 16 ja Daniel Barenboim vilkutti viimeiset jäähyväiset hieman yli 22. Mutta kyllä moista musisointia kykenisi kuulemaan vieläkin pidemmän session, aika ei tullut pitkäksi.

Tuotannon on ohjannut Dresdenissä syntynyt Andrea Moses. Hän leikkii mielestäni onnistuneesti nationalismin ja liike-elämän symboliikalla, sekoittaen nykyaikaan sijoittuvaan ohjaukseen mukavasti alkuperäisen epookin piirteitä.

Nationalismi on kiperä aihe, varsinkin Mestarilaulajien osalta. Moses ei viittaa missään siihen kuonaan jota Mestarilaulajiin kiinnitettiin 70-80 vuotta sitten, hyvä niin. Moses ja lavastaja Jan Pappelbaum pitävät Saksan värit lipun muodossa lavalla jatkuvasti. Mestarilaulajien juonessa keskeisessä osassa on vanhan vaihtuminen uuteen. Moseksen uudelle sukupolvelle lippu merkitsee selkeästi vähemmän ja arvot tuntuvat olevan muuttumassa.

Liike-elämän Moses on sotkenut Mestarilaulajiin varsin mielenkiintoisesti. Mestarilaulajien nimet ovat tuotteistettuja logoja ja toinen näytös tapahtuu katolla näiden tuotemerkkien neonmainosten taustalla. Lavastuksen voisi kokonaisuutena kuvitella noudattavan tätä liike-elämämaailmaa. Alun kirkkokohtauksen jälkeen taustan paneeliseinä avautuu parvekkeiksi ja olemme kuin suuryrityksen neuvotteluhuoneessa. Kolmannen näytöksen alun Sachsin asuntokin tuntuu olevan samojen paneeliseinien muodostama. Aikakaudet sekoittuvat Moseksen käsittelyssä. Esimerkiksi Sachs on tuotebrändi, mutta samalla tämä boheemi veikko kasvattelee marihuanaa rakennuksensa katolla ja pössyttelyn ohella korjailee siellä myös kenkiä. Onko moinen kombinaatio vaikeasti sulateltavissa? Mielestäni ei; ei ainakaan minulle. Ilmiselvästi emme seuraa pelkästään keskiaikaisen laulaja-suutarin tarinaa, vaan aikakausien ristiaallokko laajentaa myös hahmojen ulottuvuuksia muilla tasoilla.

Toisen näytöksen kaupunkilaisina toimii punkkarijoukko ja näytöksen lopun mellakan primus motorina häärivät jalkapallohuligaanit. Yövahdille ei taida käydä kovin hyvin. Kisällit ja oppipojat omaavat identtiset tummat puvut ja hiusmuodit. Mielenkiintoinen kontrasti mestareiden vapaampaan pukeutumistyyliin.

Kyllä ohjaus päätyy komeasti plussan puolelle. Verrattuna Harry Kupferin ohjaukseen Helsingissä Moses maalailee paljon värikkäämmällä siveltimellä. Toki hän sekoittaa Wagnerin pohjatarinan, mutta mielestäni samalla lisää siihen sopivan määrän uusia ajanmukaisia mausteita jotka eivät koskaan ole pahaksi teatterissa.

Musiikin puolesta ilta oli napakymppi. Jo alkusoiton aikana olin jälleen täysin huumaantunut Staatskapellen soinnista. Barenboimia en pysty kehumaan liikaa. Balanssi orkesterin sisällä oli sopiva, vasket soivat juuri sopivan kovaa. Balanssi orkesterin ja solistien välillä oli sopiva, kuinka hienosti koko orkesteri hengittää laulajien kanssa. Kolmannen näytöksen alkusoitto pulppusi jostain metafyysisestä humanismin alkulähteestä, musiikin pyhyyttä ilman pyhää musiikkia.

Laulajat ansaitsevat samanlaisen hehkutuksen. Wolfgang Kochin luoma Sachs oli lihaa ja verta, vaivattoman kuuloisesta laulua. Klaus Florian Vogtin ääni sopii täydellisesti Waltherin rooliin, aivan upea ilta häneltäkin. Evana lauloi Julia Kleiter,  lavakemia toimi hienosti Vogtin kanssa. Kwangchul Youn basso loisti Veit Pognerina. Markus Werba oli mainio Beckmesser. Muina mestarilaulajina saimme nauttia myös vanhemman vuosikerran Wagner-äänistä. Esimerkiksi Balthasar Zornina kuulimme Siegfried Jerusalemia ja Hans Scwarzina 91-vuotiasta Fran Mazuraa. Mukana oli myös suomalaista laatuääntä Arttu Katajan Hermann Ortelina.

Nyt olen kuullut katsomosta käsin Barenboimin johtamana kaikki kypsät Wagnerit Hollantilaista ja Lohengriniä lukuun ottamatta. Harmittaa kun en kuutisen vuotta sitten vaivautunut Herheimin Lohengrin ohjausta katsomaan ja kuuntelemaan tänne Berliiniin. Toivottavasti ainakin Lohengrinin saisin vielä nauttia Barenboimin seurassa. Hän on minulle nykyajan tärkein Wagner-kapellimestari...

torstai 1. lokakuuta 2015

Matalia ääniä Lappeenrannassa

Konsertti: Martti Talvela 80-vuotta - Lappeenranta-sali, Lappeenranta 2015-10-01

Martti Talvelan muistoa kunnioittaakseen Saimaa Sinfonietta oli kutsunut solistikseen Timo Riihosen. Sasha Mäkilän johtaessa saimme nauttia oopperamusiikin herkkupaloja ja Schubertin Keskeneräisen sinfonian.

Heti kärkeen suuret kehut Sasha Mäkilälle ja Saimaa Sinfonietalle. Kylläpä orkesteri kuulosti hyvältä. Keskeneräisen toisessa osassa saattoi olla pieniä ihmeellisyyksiä, mutta kokonaisuutena todella hyvä keikka. Konsertin aloittaneesta Taika-ampujan alkusoitosta Mäkilä tuntui repivän kaikki nyanssit irti. Sen sijaan Jevgeni Oneginin Poloneesi olisi voinut kenties tanssia vieläkin enemmän.

Jos orkesteri oli iskussa, niin kyllä sitä oli Timo Riihonenkin. Riihosen basso omaa jonkin ylä-äänisarjan joka antaa hänen äänelleen selkeästi erottuvan luonteen. Ja mukavasti ne matalimmat äänetkin soivat, kuten Sarastron aarioista saimme kuulla. Filipin monologi kuulosti hyvältä ja Greminin aaria Oneginista tuntui sopivan Riihoselle mainiosti.

Riihonen laulaa tulevina kesinä Bayreuthissa ja tänään myös Lappeenrannassa saimme nauttia hienosti tulkitusta Dalandin aariasta. Onnea ja menestystä Timolle!