sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Hovin joulu

Konsertti: Hovin joulu - Konserttihovi 2016-12-11

Sigfrid Karg-Elert
Konserttihovin syyskauden päätös tarjosi herkkuja huilun ja pianon ystäville. Huilisti Mikael Helasvuon ja pianisti Tuija Hakkilan seurassa sunnuntai-illan alku sujui mielenkiintoisiin teoksiin tutustuessa.

Jouluhenkeä saatiin aluksi lyhyellä introlla "Heinillä härkien kaukalon" laulun mainion sovituksen mukana. Siitä jatkettiin samantien Carl Ludwig Lithanderin D-duuri rondoon "Muisto". Vaikka kotimainen säveltäjänimi onkin, niin minulle hän oli uusi tuttavuus. Toinen uusi säveltäjänimi oli Sigfrid Karg-Elert jonka tuotannosta kuulimme sarjan "Tunnelmia vierailta mailta". Karg-Elertin sarja oli ehdottomasti toinen suosikkini illan ohjelmistosta. Saksalaissäveltäjän kieli kuulosti raikkaan impressionistiselta Helasvuon ja Hakkilan taitavan musisoinnin ansiosta.

Charles Maria Widorin Sarja op. 34 ja kolme osaa Sibeliuksen pianokappalesarjasta op. 75 johdattivat kuulijat toisen herkkupalan ääreen. Cesar Franckin Sonaatti, joka on sovitus viulusonaatista huilulle ja pianolle, on komea ja vaativa teos. Helasvuo ja Hakkila veivät minut mukanaan musiikin taikamaailmaan, kiitos siitä!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Wagneriaanin lauantai

Ooppera: Lentävä hollantilainen - Kansallisooppera, Helsinki 2016-11-26

Miina-Liisa Värelä ja Hans-Otto Ehrström
Lauantai kului rattoisasti Wagnerin hengessä. Suomen Wagner-seuran 25-vuotisjuhla jatkui Kansallisoopperan Alminsalissa päiväjuhlan merkeissä. Tervehdysten ohella kuulimme seuran stipendiaattien musisointia ja Minna Lindgrenin juhlapuheen. Minnalla on taito viedä kuulijat mukaansa kuten tapahtui tänäänkin. Oivallisia stipendiaattejakin seura on onnistunut valitsemaan. Miina-Liisa Värelä, Merja Mäkelä ja Mikko Sateila antoivat korville herkkuja Hans-Otto Ehrströmin säestyksellä.

Päiväjuhlan jälkeen seurasi Kansallisoopperan uusi Lentävä hollantilainen. Näin tuotannon jo ensi-iltana ja oli mukava tarkistaa yksityiskohtia uudelleen. Hieman olin yllätttynyt että suurempia uutuushavaintoja ei haaviin tarttunut. Ilmeisesti olin ollut kunnolla hereillä ensi-illan aikana. Edelleen ohjaus on mielestäni todella onnistunut. Kasper Holten on siirtänyt tarinan hienosti toiseen kontekstiin. Tämän päiväinen miehitys oli sama kuin ensi-illassa ja eipä moitittavaa löytynyt vieläkään. Camilla Nylund vie jalat alta edelleenkin. Oopperahan nähtiin muutama päivä sitten YLEn nettistriiminä, voin vain toivoa että tuotanto päätyy tallenteelle asti.

Viikonloppua jatkettiin iltajuhlan merkeissä ravintola Laulumiehissä. Siellä saimme maittavan ruuan ohellla nauttia stipendiaattikokelaiden taidonnäytteistä. Kelpo laulajia kaikki, mutta Matti Turunen kyllä pyöräytti yleisönsä pikkurillinsä ympärille. Bravo!

Wagner-seuran juhlat jatkuvat vielä huomenna elokuvabrunssin merkeissä. Sen jätän tällä kertaa itse väliin. Jos Wagnerin musiikki yhtään kiinnostaa, niin suosittelen tulemaan mukaan seuraan. Mukavaa porukkaa!

perjantai 25. marraskuuta 2016

Wagner-seuran juhlakonsertti

Konsertti: Suomen Wagner-seuran 25-vuotisjuhlakonsertti - Temppeliaukion kirkko, Helsinki 2016-11-25

Suomen Wagner-seura juhlii tänä viikonloppuna 25-vuotista taipalettaan. Alkusysäyksenä seuran syntyyn toimi Tampereen Parsifal esitys vuonna 1991. Nyt seurasta on kasvanut maailman suurin Saksan ulkopuolinen Wagner-seura yli 800 jäsenensä voimin. Viikonlopun tapahtumiin kuuluu tämän iltaisen juhlakonsertin ohella lauantain päivä- ja iltajuhlat, Lentävän hollantilaisen päivänäytös Kansallisoopperassa ja sunnuntain elokuvaesitykset.

Illan konsertti koostui Wagnerin ja Lisztin musiikista. Pianisti Risto-Matti Marin aloitti konsertin Wagnerin Ankunft bei dem Schwarzen Schwänen teoksella, joka nimestään huolimatta ei omaa linkkiä Lohengriniin. Tämän jälkeen kuultiin Carl Tausigin sovitus Valkyyrioiden ratsastuksesta. Pianovirtuoosit ovat usein mässäilleet Wagnerin musiikin parissa ja Tausigin sovitus antaa pianistin loistaa instrumenttinsa kanssa. Risto-Matti Marin täytti haasteen mainiosti.

Tausigin jälkeen siirryttiin Busonin sovitukseen Siegfriedin surumarssista. Vaikuttava kappale myös pianoesityksenä. Am Grabe Richard Wagners on Listzin kunnianosoitus Wagnerille. Marinilta kuultiin hieno tulkinta syvällisestä kappaleesta.

Tämän jälkeen Marinin seuraksi lavalle saapui sopraano Jenni Lättilä. Saimme nauttia Wesendock-lauluista. Laulusarjaa onneksi kuulee aina toisinaan ja oli jälleen ilo nauttia siitä Lättilän tasoisen laulajan tulkitsemana.

Ennen illan viimeistä duettoa Risto-Matti Marin räväytti vielä Listzin sovituksen Tannhäuserin alkusoitosta. Jos jollekulle ei tämä sovitus ole tuttu, suosittelen pikaisesti tutustumaan. Sovitus tuntuu välillä pullistelevan uskomattomiin sfääreihin. Marin selvisi hienosti Listzin haasteista. Huikeaa kamaa!

Sopivana lopetuksena konsertille kuulimme Liebestodin Tristanista. Lättilän Isolde ei jättänyt kuulijaa tuuliajolle vaan vei mukanaan tuohon sävelten virtaavaan kaikkeuteen.

Mukava konsertti. Ainoa mikä hämmensi oli Temppeliaukion kirkon akustiikka. Laulun taustalle se sopi mainiosti, mutta pianon ääntä taasen pehmensi liikaa.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Hollantilainen seilaa luomisvimman myrskyssä

Ooppera: Lentävä hollantilainen - Kansallisooppera, Helsinki 2016-11-18

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Edellinen Kasper Holtenin vierailu kansallisoopperassa tapahtui kuutisen vuotta sitten Korngoldin Die Tote Stadt oopperan merkeissä. Erinomainen tuotanto, josta on tallennekin saatavilla. Tällä kertaa Holten on Helsingissä Wagnerin Lentävän hollantilaisen kimpussa ja odotukset ovat jälleen korkealla.

Holten siirtää Lentävän hollantilaisen tapahtumat moderniin kuvataidemaailmaan. Hollantilainen on kuvataiteilija, jonka rokkitähtimäiseen elämäntyyliin kuuluvat viina, naiset ja luomisvimmamyrskyt. Kuitenkin ateljeensa ulkopuolella hän tuntee itsensä yksinäiseksi ja vieraantuneeksi. Wagnerin päähenkilöiden siirto kuvataidemaailmaan ei ole uusi idea, esimerkkeinä vaikkapa Carsenin Tannhäuser tai Katharina Wagnerin Mestarilaulajat. Traditioon turvautuvat ovat varmasti jälleen närkästyneitä, merimiehiä ei lavalla nähdä. Mutta omasta mielestäni Holten peilaa hollantilaisen keskeiset teemat hienosti toiseen kontekstiin ja avaa samalla alkuperäistä tarinaa uudestä näkökulmasta. Toki jos libretto ei ole etukäteen tuttu, niin varmasti untuvikko on hämillään katsomossa. Epävarmojen kannattaa tehdä pikakertaus ennen oopperailtaa.

Alkusoiton aikana Holten esittelee hienosti hollantilaisen elämäntyylin ja probleemat. Alkusoiton lopuksi päädytään hollantilaisen näyttelyyn, jossa tapaamme muut draaman päähenkilöt. Daland on businessmies, joka on liikematkalla sihteerinsä (perämies) kanssa. Senta on myös näyttelyssä poikaystävänsä Erikin kanssa. Näyttelyssä hollantilainen ja Senta tapaavat ensi kertaa ja kohtaaminen jää selkeästi molempien mieleen.

Toisen näytöksen kehruulaulu on siirtynyt rukkien äärestä savenvalantaan ja keramiikkakurssiin(?). Erinomainen analogia. Senta on jo hollantilaisen lumoissa intressien siirtyessä savesta kuvataiteen puolelle. On mielenkiintoista pohtia Sentan historiaa. Onko savenvalanta rikkaiden tyttöjen keramiikkakurssi vai olemmeko jonkun taidekoulun opintojaksolla? Onko Sentalla jo aikaisemmin palo taiteelliseen ilmaisuun, vai onko se syntynyt vasta hollantilaisen näyttelyn pohjalta? Selkeästi Sentan mielenkiinto ei ole pelkästään kohdistunut hollantilaiseen henkilönä, vaan koko kuvataiteen ilmaisumuoto on imaissut hänet mukaansa. Senta maalaa hollantilaisen tarinaa laulaessaan Jackson Pollock tyyliin oman taulunsa.

Kun Daland sitten tuo hollantilaisen Sentan luo ja hollantilainen näkee Sentan taidetta, tapahtuu lopullinen sielujen yhtyminen. Alkuperäisessä lopetuksessahan Senta tekee itsemurhan jolla hän lunastaa ja vapauttaa hollantilaisen kirouksestaan. Holtenin versiossa hollantilainen tekee itsemurhan, koska kokee Sentan pettäneen lupauksensa Erikin kanssa keskustellessaan. Tästä hypätään vuosi eteenpäin ja loppukohtauksessa Senta pitää omaa videotaidenäyttelyään jossa pyörii video hollantilaisesta. Ooppera päättyy Sentan itkuun. Mutta miksi Senta itkee? Kaipaako hän hollantilaista? Omatunnon vaivoja ratsastuksesta hollantilaisen muistolla? Tajuaminen että nyt luomisvimman mukanaan tuoma kirous on hänen harteillaan? Siinäpä pohtimista oopperaillan lopuksi.

Kerrassaan mahtava ohjaus ja tuotanto! Hienoja yksityiskohtia on paljon ja niistä jää varmaan paljon huomaamatta ensi kokemalla. Libreton merirosvot peilautuvat lavalla kuvataidekriitikoihin. Sentan nolot eleet kun Daland esittelee tytärtään hollantilaiselle. Kolmannen näytöksen alun kuorot ovat hollantilaisen painajainen.

Philipp Fürhoferin lavastus tukee Holtenia mainiosti. Oikeastaan koko lavastus koostuu neljästä lasiseinästä jotka vaihtuvat hollantilaisen ateljeesta Dalandin olohuoneeksi, katunäkymästä näyttelytilaksi. Abstrakteja ratkaisuja jotka ovat samalla oleellinen osa tarinan kerrontaa. Keskeisessä osassa on myös videokamera jolla Senta ja hollantilainen kuvaavat toisiaan, hollantilainen tallentaa viimeiset hengenvetonsa ja jonka tuotoksia kenties Senta esittelee lopun näyttelyssään. Kameran kuva heijastetaan lavan taustalle ja se tukee hienosti tarinan menikerroksellisuutta paljastaessaan "yksityiskohtia", mutta kuitenkin lasin ja heijastupintojen vääristäessä sitä.

Musiikin puolestakaan ei ensi-illassa ollut valittamista. John Fioren johtaessa orkesteri myrskysi hienosti. Johan Reuterin hollantilainen oli elävä ihminen ja Gregory Frankin Daland juuri sopivan etäinen ollakseen hieman pihalla Sentan ja hollantilaisen maailmasta. Erinomaisia laulajia koko ryhmä, mutta kyllähän Camilla Nylundin Senta oli huikeaa kuunneltavaa. Ne korkeiden äänien sävyt hiljaa laulaessa... Huh... Toivottavasti tulevissakaan näytöksissä liukas maali ei vie jalkoja alta.

Onneksi näillä näkymin näen tuotannon viikon kuluttua uudelleen. Kyllä on ollut hurjat uutuudet kansallisoopperassa tänä syksynä. Ensin Elektra ja sitten tämä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kolme trioa Konserttihovissa

Konsertti: Pianotrio Lauriala-Latvala-Ylönen - Konserttihovi 2016-11-13

Pjotr Tšaikovski
Risto Lauriala, Tero Latvalan ja Marko Ylösen trio on tuttu vieras Konserttihovissa. Kolmikon kemia toimii kerrassaan komeasti. Kolme instrumenttia keskustelee, antaa tilaa toisilleen ja musiikille. Hyvä jousikvartetti on minulle varmaan lähinnä puhtainta ja intiimeintä kokoopanoa, mutta tämän tasoinen pianotrio ei häviä kyllä yhtään ilmaisuvoimassa.

Konsertin aloittaneet Robert Schumannin Fantasiakappaleet op.88 olivat uusi tuttavuus. Neliosaisena sävellyksenä kokonaisuutta voitaisiin varmaan kutsua myös pianotrioksikin. Jostain syystä en kauheasti Schumannille tällä kertaa lämmennyt, vaikka Duett -osan sentimentaalinen melodia viehättikin.

Rahmaninovin Eleginen trio g-mollissa olikin sitten romanttisen aikakauden lämmin tuulahdus marraskuiseen pimeyteen. Se toimi samalla myös hieman kuin alkusoittona väliajan jälkeen kuultavalle Tšaikovskin a-molli pianotriolle.

Tšaikovskin trio on yli kolmevarttinen järkele joka imee vastustamattomasti mukaansa. Keskiosan variaatiot antavat keveyttä alun ja lopun syvällisemmälle tematiikalle. Ehdottomasti yksi trio-suosikeistani Straussin käyrätorvitrion ohella.

Lauriala-Latvala-Ylönen trioa on helppo fanittaa. Musiikki puhuu puolestaan. Suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Hyvää oloa Konserttihovista

Konsertti: Syysillan hämärtyessä - Konserttihovi 2016-10-23



Tämän vuotisten Lappeenrannan laulukilpailujen kärkinimiä vieraili tänään Konserttihovissa. Mezzo Erica Backin ja baritoni Kristian Lindroosin kanssa vokaalimusiikin riemua jakoi pianisti Kristian Attila.

Kyllä oli mukava kuulla molempia laulajia kilpailutilanteen ulkopuolella. Back keskittyi ranskalaiseen musiikkiin (Poulenc, Debussy, Hahn, Duparc) ja Lindroos taas suosi kotimaista ja italialaista sävelistöä (Sibelius, Tosti). Lopuksi nautittiin vielä duetto Mozartin Don Giovannista.

Molemmat solistit ovat erinomaisia tulkitsijoita ja vievät äänellään kuulijan tarinan syövereihin. Lopun Don Giovanni duetto oli huikean hienoa kuultavaa. Toivottavasti näihin nuoriin sankareihin törmää usein tulevina vuosina.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Mårtensonin nuottikirjasta

Konsertti: Notkungens ballad - Konserttihovi 2016-10-09

Konserttihovi tarjosi mukavan iltapäivän musiikkiannoksen Lasse Mårtensonin sävelmien parissa. Kitaristi Pentti Hildénillä oli seuranaan Eerik Siikasaari ja Mikko Helenius. Siikasaari tarjoili matalat äänet kontrabassollaan ja Heleniuksen instrumentteinä olivat bandoneon, harmonikka ja piano.

Mårtensonin musiikki on viehättänyt minua jo nuoresta asti. Hänen omaperäiseen lauluääneensä tottuminen kesti jonkun aikaa, mutta itse sävelmät jäivät korviin jo aikaisemmin. Mårtensonilla on oma sävelmurteensa jonka tunnistaa mukavasti. Meren soinnit piirtyvät monasti kolmijakoisina tahtilajeina.

Illan trio tarjoili viihdyttävän läpileikkauksen Mårtensonin musiikkia. Hildénin välillä hieman kulmikas fraseeraus hämmensi kuulijaa, mutta kokonaisuutena konsertti oli mukavaa kuultavaa. Mårtensonin jazz-sävytkin löytyivät hienosti kolmikon toimesta.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Liisan kanssa Ihmemaassa

Baletti: Liisa Ihmemaassa - Kansallisooppera 2016-10-08

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Koreografi Jorma Elo on tarttunut tällä kertaa Lewis Carrollin klassikkoteokseen Liisa Ihmemaassa ja siirtänyt seikkailut baletin muotoon. Omasta edellisestä lukukerrasta on liian kauan aikaa, mutta muistikuvissa korostuivat erikoisten hahmojen lisäksi ennen kaikkea kielileikittelyt. Tämä on tietysti hieman huolestuttava lähtökohta: kuinka kieli kääntyy tahi muuttuu liikkeeseen? Toisaalta Elon edellinen baletti Kesäyön unelma on edelleenkin mielessä mahtavana kokemuksena.

Liisan seikkailujen suhteen lopputulos on hieman yllättävä. Pidin kaikista tuotannon osa-alueista, mutta jotenkin kokonaisuus ei ollut aivan tekijöidensä summa. Tarinan suhteen Elo pohjustaa taustan hämmästyttävän perusteellisesti. Alussa Liisan isän kuoleman ohella esitellään Ihmemaan hahmojen taustoja ja alkusiemeniä. Kihlajaiskohtauksen alussa on pitkä pätkä hiljaista tanssitonta teatteria, jossa ei ole pelkoa että katsoja ihmettelisi mitä tapahtuu. Mielestäni varsin rohkea valinta jättää musiikki pois ja esittää pitkä pätkä tarinaa myös ilman tanssia.

Ohjauksessa myös korostuvat useat kohtaukset omina kokonaisuuksinaan, pitkä kaari on toki olemassa, mutta jaksot leikkautuvat erillisiksi. Mikä kyllä toisaalta taas sopii Ihmemaan luonteeseenkin. Robert Perdziolan lavastus ja puvut ovat mainioita. Mikki Kuntun valaistuksen ja projisointien kera se herää monasti eloon tarinaa mainiosti tukien.

Tanssin kieli taipuilee Ihmemaan eri hahmojen mukaan. Klassinen kieli saa mukavia murteita esimerkiksi Tittelitomin ja Tittelityyn geometrisen liikkeen avulla. Salla Eerolan tulkitsema Liisa on komea, pitkä iltapuhde. Hän on lavalla melkein koko esityksen ajan. Muita suosikkejani illan tanssiannista olivat Samuli Poutasen Hatuntekijä, Frans Valkaman Liisan veli ja erityisesti toisen näytöksen kukkaryhmä.

Musiikin Elo oli poiminut Bachin, Beethovenin, Händelin, Griegin, Mendelssohnin, Haydnin, von Weberin ja Berliozin teoksista. Vaikka suurin osa pätkistä tutuilta korviin kuulostivatkin, olisi käsiohjelma listata kyllä kaikki teoksetkin. Kapellimestari Philippe Béranin johdolla Kansallisoopperan orkesteri kuulosti taas kerran mainiolta.

En oikein osaa selittää miksi kokonaisuus ei kuitenkaan hehkuta samalla tavalla kuin raaka-aineet. Tanssivia kukkia ja ankkoja on muuallakin. Vesipiippu ja psykosienet(?) lavastuksessa tuovat mukaan ripauksen psykedeliaa, joka on myös tärkeä osa Liisan ympärillä poikinutta kulttuurihistoriaa. Mutta onko lisätty taustatarina (isän kuolema, teinikihlaus ja kasvutarina) tarpeen? Jossain mielessä se vesittää sitä raikasta surrealismia minkä olen Liisan seikkailuihin yhdistänyt.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2016-09-04

Gabriel Fauré
Viimevuotiseen tapaan Konserttihovin syksyn aloitti Päivikki Nykterin ja Riitta Lindin suunnittelema Syyssoitto. Tällä kertaa tarjottimella oli Telemannin, Mozartin, Dvořákin ja Faurén musiikkia.

Aluksi saimme ihmeteltäväksi suhteellisen eksoottisen kokoonpanon. Telemannin D-duuri konsertto TMV 40:202 on sävelletty neljälle viululle. Nykterin ja Lindin lisäksi kvarteton täydensivät Ada Heikkilä ja Minna Raasakka. En ole varma onko konsertossakaan potentiaalia sen suurempaan riemuun, mutta illan esityskin jätti puhtaudessa ja raikkaudessa vielä parantamisen varaa.

Mozart kirjoitti kaksi versiota konserttiaariasta "Ch'io mi scordi di te? ... Non temer, amato bene". Jälkimmäistä KV 505 pidetään yleisesti parempana, mutta tänään saimme tutustua ensimmäiseen versioon KV 490 Emmi Kaijansinkon tulkitsemana. Häntä säestivät Pinja Hasu pianolla ja Päivikki Nykter viululla. Oopperaitaliani ei ole vielä sillä tasolla että ymmärtäisin tekstiä ja tällä kertaa käsiohjelmastakaan ei käynyt selville mistä laulu kertoo. Tekstin sisällön tietäminen olisi varmasti lisännyt laulusta nauttimista. Nyt kokonaisuus jäi minulle hieman ulkokohtaiseksi.

Ennen väliaikaa tuli toinen yllättävä kokoonpano. Antonín Dvořákin Viisi Bagatellia, op. 47 on sävelletty kahdelle viululle, sellolle ja harmoonille. Nykterin, Lindin ja Hasun seuraksi tuli näin vielä sellisti Susanna Syrjäläinen. Viisikosta ensimmäinen bagatelli jäi suosikikseni.

Konsertti huipentui Gabriel Faurén c-molli pianokvartettoon op. 15. Kokoonpanona oli tällä kertaa Nykter, Lind, Syrjäläinen ja pianossa Emilia Nurmiainen. Faurén kvartetto ei ollut minulle tuttu ja ensikuulemasta jäi erittäin positiivinen kokemus. Faurén musiikki velloi hienosti ja kvartetti soitti mielestäni mainiosti. Faurén kvartettoon tekee mieli tutustua myöhemmin enemmänkin.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Elektra-kompleksi

Ooppera: Elektra - Kansallisooppera 2016-09-02

© 2016 Suomen Kansallisbaletti / Stefan Bremer
Kansallisoopperan kausi 2016-2017 sisältää neljä uutta tuotantoa jotka sopivat minun makuuni mainiosti. Syyskausi jysähti käyntiin Richard Straussin upealla herkkupalalla Elektra, joka omaa Patrice Chéreaun tuotannon puolesta hillityn klassikon ainekset. Lavalla kuullaan naisäänien aatelia ja montusta menoa ohjaa Kansallisoopperan tuote taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen. Kaikki ainekset oopperanirvanaan.

Richard Straussin tulkinta Elektra-myytistä aloitti säveltäjän yhteistyön libretisti Hugo von Hofmannsthalin kanssa. Koston ja vihan riivaama Elektra saa pakkomielteelleen täyttymyksen veljensä tappaessa äitinsä ja tämän uuden rakastajan. Straussin musiikki pauhaa suuren orkesterin voimalla ja sävelmaailma on yhtä armoton kun tarinan luonnekin.

Kansallisoopperan uutuustuotanto on yhteistyötä Aix-en-Provence festivaalin, Milanon La Scalan, New Yorkin Metropolitanin, Berliinin valtionoopperan ja Barcelonan Gran Teatre del Liceun kanssa. Ohjaus sai ensi-iltansa Aix-en-Provencessa 2013 ja jäi valitettavasti ohjaaja Patrice Chéreaun viimeiseksi. Tämä kuoli myöhemmin samana vuonna. Helsingissä uusintaohjauksesta vastaa Vincent Huguet.

Chéreau käsittelee Elektraa hellällä kädellä, vaikka adjektiivi ei Elektran yhteyteen oikein sovikkaan. Richard Peduzzi lavastus on yksinkertainen sommitelma sisäpihasta ja Caroline de Vivaisen suunnittelemien pukujen kanssa ei tarinalla ole selkeää aikakautta. Emme kuitenkaan ole tooga-ajassa, ja esillepano antaa pääpainon tarinan psykologiselle sisällölle, niinkuin kuuluukin. Chéreau ei myöskään muokkaa tarinaa radikaalisti uuteen uskoon; ainoat suuremmat muutokset omiin silmiini olivat Aigiston tappaminen, jota ei suorittanut Orestos, vaan jälkimmäisen kasvattaja ja Elektra jääminen fyysisesti eloon oopperan lopussa.

Chéreaun Elektra liikkuu hieman kömpelönoloisesti, sisällä kiehuva viha tuntuu puristavan hänet jäykäksi. Elämän täyttää vain kostonhalu. Mielenkiintoisesti libretto ei mainitse sanallakaan syytä miksi Elektran äiti Klytaemnestra ja tämän uusi rakastaja Aigistos ovat murhanneet Elektran isän Agamemnonin. Tavallaan tulemme tarinaan sen keskeltä, mitään perustetta tai lieventäviä asianhaaroja ei ole, meille Elektran isän murha näkyy vain seurausvaikutuksina: Elektran ja veljensä Orestesin kostonhimona ja sisar Krysotemisin haluna yrittää jatkaa elämäänsä normaalimmin, sivuuttaen menneisyyden tapahtumat.

Elektran jäykkyys ei purkaudu lopussa villiin tanssiin, vaan jopa kuoleman juhlinta omaa vielä saman kankeuden. Huipentumana ei ole fyysinen kuolema, vaan lähinnä staattinen, henkinen tyhjyys, jossa sisuksen täyttänyt raivo poistuttuan jättää jäljelle vain ihmisen kuoren. Hieno ohjaus jossa yksityiskohtiin on kiinnitetty paljon huomiota. Eikä varmaan nostata pahaa mieltä traditionalistienkaan parissa.

Elektra on naisten ooppera ja nyt on lavalla tarjolla huikean komeita laulajia. Nimiroolissa Evelyn Herlitzius näyttelee hienosti vihaa pursuavaa Elektraa ja hänen äänensä sopii rooliin mainiosti. Elektran äitinä, Klytaemnestrana, laulaa Waltraud Meier, yksi ehdottomia suosikkejani dramaattisten mezzojen puolelta. Elisabeth Strid täydentää upean pääkolmikon Elektran sisarena, Krysotemiksena. Pienemmistä naisrooleista korvaa ilahdutti eritoten Jenni Lättilä Klytaemnestran uskottuna.

Miesäänet olivat kotimaista alkuperää ja pärjäsivät hekin mainiosti. Päärooleissa Tommi Hakala oli vakuuttava Orestes ja Mika Pohjonen kelpo Aigistos.

Esa-Pekka Salonen on erittäin tervetullut Kansallisoopperan partneriksi. Orkesteri jylisi maestron ohjauksessa upeasti. Jos esityksiin on vielä lippuja saatavilla, niin nyt olisi oivallinen aika käydä kokemassa miltä laadukas psykologinen musiikkidraama tuntuu ja maistuu.

lauantai 27. elokuuta 2016

Kansallisbaletin syyskauden aloituksena Romeo ja Julia

Baletti: Romeo ja Julia - Kansallisooppera 2016-08-26

© 2016 Suomen Kansallisbaletti / Sakari Viika
Jos vähäisellä balettikokemuksellani pitäisi valita suosikkibaletti, niin klassisesta repertuaarista se olisi varmaankin Sergei Prokofjevin musiikin omaava Romeo ja Julia. Tarinakin kun pohjautuu mukavasti Shakespearen dramatisoimaan vanhaan tarinaan. Kansallisbaletissamme ehdin näkemään nelisen vuotta sitten edeltävän John Crankon koreografian. Nyt Kansallisbalettimme syyskauden aloitti slovakialaisen koreografin Natália Horečnán uusi tulkinta aiheesta.

Horečná on sekoittanut Prokofjevin musiikin alkuperäisen järjestyksen, mitä en kokenut ongelmallisena. Balettimusiikki kun koostuu muutenkin lyhyemmistä jaksoista ja Prokofjevin partituuri kestää kyllä Horečnán veitsenjäljet. Christiane Devosin lavastus ja puvut toimivat myös mielestäni hienosti. Eritoten ensimmäisen näytöksen kaupunkinäkymä hieman Metropolis henkisenä kulissina oli mainio. Toisen näytöksen "kirkkokohtausta" käydään kookkaan valoristin edustalla tummien taustakankaiden edessä. Yksinkertaista ja toimivaa. Mario Ilsankerin suunnittelema valaistus ilahdutti eritoten muutamilla dramaattisilla pimennyksillä ja myös prologin kankaan sisässä oleva lemmenpari oli näyttävä.

Horečná on sekoittanut baletin klassista ja modernia liikekieltä ja saa aikaan varsin omaperäisen kuvaelman jopa näin heikkotietoisen harrastelijan silmään. Muutamaan otteeseen hahmojen saapuessa lavalle jotkut kävelytyylit tosin toivat mieleen Monty Pythonin Silly Walks sketsit, joka ei Python fania kyllä haitannut. Suurin ongelma koreografian ja myös yllä kehumani Devosin pukujen osalta on tarinan selkeyden katoaminen. Vaikka tunnen Romeon ja Julian tarinan ja ehdin lukemaan muistinvirkistykseksi käsiohjelman juonikuvauksenkin, niin lavatapahtumien liittäminen juonirakenteeseen on hankalaa. Itse asiassa tanssista ja liikkeestä nauttiminen kärsii siitä, että yritän sovittaa näkemääni juoneen. Kun nyt kuitenkin keskeinen osa tarinaa on Capulet- ja Montague-sukujen vihanpito, niin esimerkiksi ensimmäisen näytöksen joukkokohtauksessa on ainakin näin ensinäkemällä todella hankala arvella kuka kukin on. Omassa mielessäni tanssin kieli on vertikaalista, eli se on oivallinen väline yksittäisten asioiden tai tunteiden juurille pureutumiseen, kun taas horisontaalinen kerronta, eli tapahtumien sitominen toisiinsa tarinan muodostamiseksi on haastavampaa. Tämä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia juonen selkeyttämisessä. Usein se vaatisi lähes rautalangasta vääntämistä, joka taas helposti lipsahtaa korniuden puolelle. En tiedä pitäisikö tavoite olla se, että baletin juonesta pitäisi pysyä kärryillä vaikka ei tuntisikaan tarinaa etukäteen. Todennäköisesti tuolloin lähes kaikki baletit lipsahtaisivat abstraktin tanssin osastolle.

Horečná käytti englannin kielisiä sanoja tanssijoiden puhumina muutamaan otteeseen, enkä ole oikein varma lisäsivätkö ne kokonaisuuteen jotain olennaista. Pikakirje ja maanpakokaan eivät kyltteinä oikein sopineet muuten tyylikkääseen kuvaan. Veronan prinssin loppupuheesta ei valitettavasti saanut mitään selvää.

Ohjauksen kohokohtia olivat Romeon ja Julian ensitapaaminen, Julian musiikiton herääminen ja päätyminen itsemurhaan, sekä lopun klassinen teatteripaljastus roolivaatteiden riisumisen muodossa. Myös Horečnán lisäämät henget jotka peilasivat Romeon ja Julian rakkautta hieman toisella tasolla olivat mukava lisä.

Linda Haakanan ja Ilja Bolotovin tulkitsema pääpari oli hienoa katseltavaa. Myös henkinä tanssineet Tiina Myllymäki, Sergei Popov, Anna Konkari ja Michal Krčmář olivat mainioita. Thibault Monnierin Isä Lorenzo ansaitsee erityismaininnan rap-pappi viitassaan. Orkesteria johti Pietro Rizzo.

Hieman enemmän odotin uutukaiselta. Kenties räväkämpää modernisointia, nyt ennakko-odotukset eivät aivan täyttyneet. Mutta kuitenkin erittäin viihdyttävä parituntinen.

torstai 4. elokuuta 2016

Norma roviolle Savonlinnassa

Ooppera: Norma - Savonlinnan oopperajuhlat 2016-08-04

Vincenzo Bellini
Toiseksi Savonlinnan oopperajuhlien vierailuksi tänä kesänä valikoitui luonnollisesti Vincenzon Bellinin bel canto klassikko Norma. Normaa en ole aikaisemmin audiovisuaalisesti kokenut, edes videotallenteen avulla. Levytyksiä olen toki kuunnellut.

Norman juoni on periaatteessa perinteinen kolmiodraama. Druidipapittaret Norma ja Adalgisa huomaavat olevansa molemmat suhteessa samaan roomalaiseen prokonsuli Pollioneen. Pulleutta tarinalle antaa druidien ja roomalaisten vihamieliset suhteet ja Norman siveyslupauksen rikkomisen seurauksena saamat kaksi lasta Pollionen kanssa.

Kertomus etenee odotusten mukaisesti, mutta rohkeasti oopperan lopuksi Norma päättääkin uhrata itsensä lastensa tai Adalgisan sijaan. Pollione kokee myös selkärangan ryhdistysliikkeen ja päättää seurata Normaa uhrirovion lämpöön. Libreton on kirjoittanut Felice Romani pohjaten sen Alexandre Soumetin romaaniin.

Fyysisen teatterin kannalta oopperassa ei juuri toimintaa tai tapahtumia ole. Ohjaaja Alberto Fassinin kädenjäljen on Savonlinnaan päivittänyt Vittorio Borrelli seuraten uskollisesti tarinaa ja perinteitä. Torinon oopperan tuotanto on oivallinen klassikko-ohjaus, sekä hyvässä että pahassa. Hyvänä puolena on perinteen ylläpito; esimerkkinä vaikkapa kuoron siirtyminen lavalta ja sieltä pois, Bellini kun on tietysti säveltänyt sopivat alukkeet ja lopukkeet tätä varten. Samoin ohjaus antaa tilaa sille tärkeimmälle, eli kauniille musiikille ja laululle. Mutta samalla modernimpaan teatterinäkemykseen tottunut silmäni hieman vierastaa sitä että laulajat laulavat pääasiassa yleisölle, eivätkä sen hetkiselle "keskustelukumppanilleen", tai sitä että kuoron jäsenten ainoa koreografia on tuijotella toisiaan hämmästyneesti kun libretto sitä kaipaa (tuntuu kaipaavan vielä varsin usein).

Toisaalta visuaalisesti lavastuksen kivipaadet sopivat erinomaisesti Savonlinnaan, vaikka temppelin ohella Gallian pyhässä metsässä ei ollakaan. Vaikea tuotannosta on olla pitämättä, niin paljon se on kiinni perinteessä.

Mutta kun kerran bel canton parissa ollaan niin silmien sijaan korvat saivat tällä kertaa sen korkeamman prioriteetin. Ja kelpo sävelkylvyn saivatkin. Istuin heti kapellimestari Gianandrea Nosedan selän takana ja pääsin seuraamaan maestron tehokasta työskentelyä lähietäisyydeltä. Noseda eläytyi työhönsä antaumuksella ja Teatro Regio Torinon orkesteri kuullosti komealta.

Nimiosan lauloi romanialainen sopraano Elena Mosuc. Norman rooli on huikean vaikea ja on lyyrisemmän puolen mestarittarien kulmakiviä. Harmi että klassikkoaaria "Casta diva" on jo oopperan alkupuolella, sillä Mosucin ääni selvästi parani oopperan edetessä. Mitä pidemmälle ilta eteni sitä enemmän lämpenin Mosucille. Oikein kelpo laulaja.

Nuoren papittaren Adalgisan roolin lauloi Veronica Simeoni. Hänenkin äänestään pidin kovasti. Myös hänen kehonkielensä toteutti selkeästi ohjauksen klassikkotoiveet.

Vaikka naiset noin paperilla Norman päähenkilöitä ovatkin, niin tänään omaksi laulajasuosikikseni kohosi yhdysvaltalainen tenori Gregory Kunde Pollionen roolissa. Vaivattoman kuuloista laulua, kantava ääni. Bravo!

Michele Pertusi Orovesona, Cristina Alunno Clotildenä ja  Andrea Giovannini Flaviona täydensivät hienosti loput pääroolit ja kuorokin lauloi komeasti. Olipahan jälleen mukava oopperailta.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Janáčekin vankina Savonlinnassa

Ooppera: Kuolleesta talosta - Savonlinnan oopperajuhlat 2016-07-23

Leoš Janáček
Leoš Janáčekin viimeinen ooppera Kuolleesta talosta aloitti tämän kesäiset vierailuni Savonlinnan kesäteatterissa. Valitettavasti vierailut rajoittuvat tällä kertaa kahteen, mutta teokset ovat sitten sitäkin mielenkiintoisempia.

Janáčekin Kuolleesta talosta perustuu Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta nimiseen omaelämänkerralliseen romaaniin. Varsinaista juonta oopperassa (ja kirjassa) ei ole, vaan kyse on ennemminkin kokoelma vankien kertomia tarinoita. Kehystarinassa vankilaan tuodaan uusi poliittinen vanki joka "rikoksensa" puolesta eroaa muista vankilan asukkaista. Oopperan lopussa lienee ulkopuolella valta vaihtunut tai/ja sopivat voitelurahat on saatu maksettua ja vankimme vapautetaan, mutta muiden vankien elämä jatkuu Siperialaisessa pakkotyölaitoksessa.

Tarinasta ja sen sisältämistä tarinoista ei ole helppoa löytää toivonkipinöitä. Muiden vankien rikokset eivät sympatiaa kerää, mutta kuitenkin vankilan arki kaikesta karuudesta ja julmuudesta huolimatta sisältää ihmiselämän positiivisempiakin aspekteja. Vaikka ne eivät paljon kokonaiskuvaa kyllä lohdutakkaan. Jotenkin myös oman aikamme sivistyksen ja järjen katoaminen assosioituu omassa mielessäni kyllä tähänkin 1800-luvun puolivälin miljööseen. Ihmisiä pidätetään mielipiteiden takia edelleen ja demokratian on todettu olevan kaksiteräinen miekka monessa mielessä. Valhe tuntuu olevan aikamme menestyksen ja suosion moottori. Kuolleen talon paradoksi on toisaalta mielipidevangin piipahtaminen tälle täysin vieraassa sosiologisessa ympäristössä. Hän toimii lopuksi jonkinlaisena vapautumisen symbolina tervehtyneen kotkan ohella muille vangeille. Mutta kotkastakin vangit toteavat: "Näetkö, se ei edes vilkaise taakseen." Jos Dostojevski peilaa itseään, niin hän sentää vilkaisi taakseen ja jätti perintönä Muistelmia kuolleesta talosta.

Ohjaus on tuontitavaraa Walesin kansallisoopperasta. Alkuperäinen ohjaus on David Pountneyn ja uudelleenohjaus Caroline Cleggin. Lavastaja (ja puvustaja) Maria Bjornson on erottanut Savonlinnan leveästä lavasta keskustan tiilirauniokehykseksi, joka kokonsa puolesta on varmaankin aika lähellä normaalia oopperalavaa. Hieman arveluttaa Savonlinnassa näkyvyys sivukatsomoitten reunasta, jääköhän jotain näkemättä? Ohjaus toimii kyllä hyvin. Epookki on libreton mukainen, eikä visualisointia yritetä modernisoida, vaikka tarina(t) ovat yhtä vanhoja kuin ihminenkin.

Janáčekin musiikki elää Kuolleessa talossa. Vankien ketjut ovat osa instrumenttivalikoimaa ja lyömäsoittaja sahaa välillä lankkua montussa. Orkesterin väri- ja sävymaailma on huumaava. Ja vielä kun lisätään keittoon tšekin kieli, niin kyllä kelpaa kuunnella ja nauttia. Tšekkiläinen kapellimestari Tomáš Hanus johti komeasti soittavaa Savonlinnan orkesteria. Kun kerran miesvankilassa ollaan, niin miesääniä lavalla riittää. Hanna Rantalan housuroolin ohella ainoa oopperan naisääni on Satu Kristina Jaatisen esittämä prostituoitu. Todella korkealatuisesta, tasaisesta ja runsaslukuisesta mieslaulajajoukosta jäivät eritoten mieleen Ville Rusanen, Mika Pohjonen ja Claudio Otelli.

Kaikille Janáčekin musiikin ystäville tämä lienee pakollinen bongauskohde. Suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Brangänen valheet

Ooppera: Tristan und Isolde - Kansallisooppera 2016-05-14

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Kun kirjoitin Kansallisoopperan Tristanista kolme vuotta sitten niin pohdiskelin roolituksen hankaluutta. Tänä keväänä saimme sitten kokea ihmeen, kun Tristan und Isolde esitettiin täysin kotimaisin solistein. Eikä ollenkaan hullummin. Mutta ennen musiikin pohdiskelua päivitetään tuotannon herättämät tuntemukset.

Elisabeth Lintonin ohjaus ei ole tainnut kokea suurempia päivityksiä, jos huomaatte jotain niin laittakaapa kommenttia. Itse en huomannut eilen vettä lavalla, kolme vuotta sitten se taisi olla osa Steffan Aarfingin lavastusta ainakin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Kokonaiskuva ohjauksesta on kyllä positiivinen. Pelkistämisen symboliikka toimii lavastuksen suhteen ja muutenkin abstrakti ote viehättää minua. Toisaalta vanhat ongelmat ovat kyllä edelleen jäljellä.

Brangänen sekoilu lemmenjuoman kanssa nostaa hänen toimintansa kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi. Eli ohjaukessa Brangäne heittää kuolonjuoman reelingin yli ja yrittää pariin otteeseen hiipiä rohtolaatikon luo ilmeisesti ottamaan lemmenjuomaa. Isolden huomio kuitenkin keskeyttää juoman haun joka kerta ja Brangäne joutuu viime tingassa täyttämään maljan merivedellä. Tästähän tietysti seuraa loputon määrä mielenkiintoista pohdiskelua... On selvää, etteivät Tristan ja Isolde tarvitse lemmenjuomaa, heidän kohtalonsa on ilmeisesti sidottu jo siitä ensi katseesta lähtien (ei miekkaan, ei käteen vaan silmiin). Rakkautta ensi silmäyksellä? Isolde kuitenkin odottaa juovansa kuolonjuoman, mutta suun täyttääkin plasebo. Brangäne on nyt tässä ohjauksessa tietoinen siitä, että lemmenpari on syttynyt liekkiin ilman mitään stimulantteja. Ja nyt hän tietoisesti valehtelee sekä Isoldelle että Markille juoman oikeasta luonteesta. Miksi? Periaatteessa lemmenjuoman tarjoaminen oli hänen alkuperäinen tarkoituksensa, mutta hän ei onnistunut vaihtamisessa ja päättää valehdella tekemisestään.

Eli ihan kelpo simppeli ohjaus. Montussa maestro Hannu Lintu teki vakuuttavaa työtä. Orgaaninen sävelmatto elää ja huokailee, ehkäpä jonkinlaista hallittua rouheutta ja näennäistä rentoutta kaipaan vielä lisää. Sitten ollaankin jo aivan huikealla tasolla.

Solistit yllättivät positiivisesti. Tristan on hankala roolittaa ja nyt lava oli siis saatu täytettyä kotimaisin voimin. Jonkinlainen uusi lehti on jälleen kääntynyt suomalaisten dramaattisten sopraanojen osalta ja Johanna Rusanen on puhjennut täyteen loistoon. Hyvää työtä Johanna on tehnyt viime vuosina muutenkin, mutta eilinen Isolde oli työnäyte vailla vertaa. Missään vaiheessa ei ollut pelkoa äänen kantavuuden loppumisesta ja nyansseja löytyi läpi rekisterien. Eihän laulajan ääni varmaan ole ikinä "valmis", mutta Rusanen on kyllä valmis ihan mihin tahansa haasteeseen.

Valitettavasti Jyrki Anttilan Tristan ei vakuuttanut aivan samalla tavalla. Tristan on kirpakka rooli ja varmaan ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä oli varovaisuuttakin, mutta kyllä laulajan pitäisi silti kuulua. Silloin kun Wagner on kirjoittanut kevyempää orkesterikudosta, niin Anttilan laulu on ihan ok, mutta kyllä Wagner-tenorista pitäisi löytyä voimaa myös niihin äänekkäämpiin kohtiin. Kolmas näytös oli kokonaisuutena ok, mutta aika paljon jäi hampaankoloon.

Jyrki Korhosen Marke oli myös komea suoritus. Herkkyyttä ja lämpöä aika reppanan kuninkaan roolissa. Lilli Paasikivi jätti lemmenjuomat tarjoamatta Brangänen roolissa. Kesti aikansa ennen kuin ääni heräsi, mutta hyvä lopputulos. Tommi Hakala oli komeaääninen Kurwenal. Pienemmissä rooleissa Olli Tuovinen, Tuomas Katajala ja Jussi Merikanto pärjäsivät mainiosti.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Kahden basson hurmiossa

Konsertti: Kaksi Bassoa - Sukupolvet Kohtaavat, Mikkelin tuomikirkko

Giuseppe Verdi
Keskiviikon musiikkimatkani suuntautui tällä kertaa Mikkelin tuomikirkkoon. Bassot Jaakko Ryhänen ja Timo Riihonen ovat kiertäneet tänä vuonna Suomen kirkoissa laulamassa pianisti Marko Hilpon säestyksellä. Kiertue alkoi tammikuun lopussa Tammisaaresta ja päättyy huomenna 12.5. Naantaliin.

Klassisen Tuotannon järjestämää konserttia on mainostettu nimella "Kaksi bassoa - sukupolvet kohtaavat". Nimi on varsin osuva; Jaakko Ryhänen on yksi suomalaisista bassolegendoista ja Timo Riihonen taasen edustaa nuorempaa vuosikertaa. Suomalainen bassoperinne on hyvissä käsissä, Riihosen ohella meillä monia mainioita nuoria matalan rekisterin taitajia. Riihonen kuuluu tällä hetkellä Saksassa Kielin oopperan solistikuntaan ja debytoi tänä kesänä Bayreuthissa Parsifal-tuotannossa.

Illan konsertin ohjelmisto alkoi makupaloilla Bachin Matteus-passiosta ja Haydnin Luomisesta. Sen jälkeen konsertin alkupuoli koostui suomalalaisista Toivo Kuulan ja Oskar Merikannon lauluista. Oli mielenkiintoista vertailla mestareiden äänen sävyjä vuorotellen esitetyissä lauluissa, Merikannon Laatokassa saimme jo esimakua yhteislaulustakin.

Marko Hilpon hienosti tulkitseman Aarre Merikannon Improvisaation myötä siirryimme Verdin oopperamaailmaan. Aariat Nabuccosta ja Simon Boccanegrasta johtivat yhteen hienoimmista musiikkikokemuksista eli Don Carloksen bassoduettoon. Karvat nousivat pystyyn kun suurininkvisiittori näytti Filip II:lle kaapin paikan. Kun asialla on kolme ammattilaista, niin pienet eleet, laulu ja loistava säestys luovat draaman joka uppoaa syvälle.

Jos jotain kritisoitavaa pitää konsertista keksiä, niin kyllä pystypianon sijaan flyygeli olisi antanut täyteläisemmän sointimaailman. Marko Hilpon upea pianismi olisi päässyt vielä kauniimpaan loistoon. Ja kenties draaman kannalta olisi Don Carloksen duetto voinut olla päätösnumero. Vaikka Confutatis Verdin Requiemista oli lopetuksena komeaa kuultavaa sekin.

Kertakaikkisen nautittava konsertti. Jos vain mahdollista suosittelen lämpimästi piipahtamista Naantaliin huomenna!

torstai 5. toukokuuta 2016

Duato Bachin kimpussa

Baletti: BACH. Forms of Silence and Emptiness - Kansallisooppera 2016-05-04

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Kansallisbaletin kauden viimeisenä uutukaisena saimme nauttia Nacho Duaton maailmalla mainetta niittäneen koreografian Johann Sebastian Bachin musiikkiin. Kantaesitys Weimarissa esitettiin 1999 ja nyt Helsingissä nähtävä tuotanto on tuontitavaraa Oslosta.

Odotukset illan suhteen olivat varsin korkealla. Bachin musiikki muodostaa yhden minunkin nykyisen musiikkimakuni peruskivistä. Duato painottaa että baletti ei muodosta tarinaa, vaan maalailee tuokiokuvia joissa on myös yhtäläisyyksiä Bachiin liitettyihin teemoihin. Baletti jakautuu kahteen osaan "Moninaisuus" ja "Hiljaisuuden ja tyhjyyden muodot".

Ensimmäinen osa jätti minut valitettavasti hieman kylmäksi. Nautin kyllä koreografian ominaispiirteiden bongailusta ja ilosta huomata kuinka Duato käyttää liikekielen rakentamiseen Bachin musiikista löytyviä komponentteja. Esimerkkinä vaikkapa kuinka liikkeet siirtyvät tanssijalta toiselle ja miten variaatiot rakentuvat. Tai miten hienosti yksittäiset tanssijat nousevat ryhmän harmonian päälle kertomaan omaa versiotaan teemasta. Älyllisellä tasolla mukavaa voimistelua tanssin untuvikolle, mutta se maaginen yhteys isompaan tunnekokemukseen jäi saavuttamatta. Vaikka näytöksen lopun rivikehitelmä viulu- ja cembalosonaatin päälle olikin todella upea ja puhutteleva.

Toinen osa korjasikin sitten tunnepuolen puutteet. Ensimmäisen osan tematiikan esittely tuntui järkeenkäyvältä alkusoitolta ja nyt puuhasteltiin asioiden parissa joille ei ole omaa kieltä, ei edes tanssin tai musiikin puolelta. Kenties tämä oli nyt sitä tanssia elämän arkkitehtuurista.

Lavastuksen askeettisuus antoi sopivasti vihjeitä abstrakteista tiloista ja sekä puvut että valaistus tukivat yhtenäistä kokonaisuutta. Tila syntyy korvien välissä ilman 3D-lasejakin.

Ensi-illan ensemble oli oiva joukko. Päärooleissa olivat Nicholas Ziegler, Linda Haakana ja Desislava Stoeva, mutta koreografia korostaa kyllä enemmän koko ryhmää yksikkönä.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Stravinskyn Hulttion tie

Ooppera: Hulttion tie - Kansallisooppera 2016-03-19

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Kansallisoopperan kevätkauden viimeinen uutukainen on Igor Stravinkyn Hulttion tie, eli The Rake's Progress. Tuotannon on ohjannut Dmitri Bertman ja ensi-illassa orkesteria johti Eivind Gullberg Jensen.

Stravinskyn tunnetuin ooppera Hulttion tie on pitkän tauon jälkeen löytänyt taas tiensä Kansallisoopperaan. Hulttion tie kuuluu Stravinskyn uusklassiseen kauteen ja se on kantaesitetty Venetsiassa vuonna 1951. Kansallisoopperan ohjelmistossa teos on ollut edellisen kerran yli 50 vuotta sitten.

Hulttion tiessä Stravinsky palaa oopperan alkulähteille. Jo alkufanfaarit tuovat mieleen Monteverdin Orfeon. Formaatti on numero-ooppera, jossa juonta kuljetetaan aarioiden välillä cembalon säestämillä resitatiiveillä. Stravinskyn esikuvia on Monteverdin ohella ollut Mozart, mutta kaikuja kuullaan myös muilta mestareilta, kuten Puccinilta ja Donizettilta. Liekö englannin kielellä vaikutusta, mutta myös Brittenin henkeä tuntuu tarttuvan Hulttion tiestä omiin korviini. Erityinen viehätys minulle tässä teoksessa on myös orkesterin soinnin luonteella. Stravinsky ei levitä ääntä romantiikan pulleudeksi, vaan pitää sointikuvan hieman kuivakkana ja kompaktina.

Pintapuolinen tutustuminen oopperan juoneen antaisi viitteitä perinteisestä moraaliopetustarinasta, mutta Stravinsky upottaa tarinaan libretistien W. H. Audenin ja Chester Kallmanin avulla runsaan joukon historian, myyttien ja muiden oopperoiden aineksia. Voipa juonta tulkita myös esimerkiksi paholaisen osalta ihmisen taisteluksi alitajunnan viettejä vastaan. Ja vaikka ooppera päättyy moraaliopetukseen, niin tylsästä tarinasta ei suinkaan ole kysymys; Stravinsky ei Hulttion tiessä suhtaudu asioihin otsa kurtussa.

Venäläinen Dmitri Bertman ei ohjauksessaan tavoittele kuuta taivaalta, vaan luottaa paljon Hartmut Schörghoferin lavastukseen ja Erika Turusen upeisiin pukuihin näytteillepanossaan. Hauskoja ideoitakin löytyy, kuten vaikkapa Annen taivaanrannan maalaus ensimmäisessä kohtauksessa. Toisaalta hautausmaakohtauksen korttipeli sössitään täysin. Läppärin käyttäminen leipäkoneena aikaisemmin vielä menettelee jotenkuten, mutta korttipelissä läppäri ei toimi ollenkaan ja koko kohtauksen dramatiikka jää aivan vajavaiseksi. Vaikka paholainen veikeästi cembaloa soitteleekin. Oopperan lopun tarinaselvitys esitetään hieman viiveellä jonka odottelu aiheutti kyllä jo sydämentykytyksiä; eihän sitä kai vaan ole jätetty pois? Ei onneksi oltu ja ratkaisu oli ihan hauska.

Lavastuksen spiraaliteema kuvannee Tomin polkua kohti pohjakosketusta. Lavastus toimii kokonaisuutena ihan hyvin, mutta Erika Turusen puvut vievät kyllä voiton näyttävyydessä. Puutarhatonttuteema höystettynä burleskimenolla on veikeää katsottavaa.

Musiikin osalta ei ensi-ilta noussut ihan täyteen plaaniin. Olin kuulevinani varsinkin alkupuolella useita rytmillisiä ihmeellisyyksiä ja se kaipaamani orkesterisointikaan ei ollut tarpeeksi rapsakka. Steve Davislim selviytyi Tom Rakewellin urakasti komeasti, eikä Hanna Rantalan Annestakaan ole pahaa sanottavaa. Tuomas Pursio oli kyllä lavan kunkku erinomaisena paholaisena, eli Nick Shadowina. Päivi Nisulan loistavat komediennen taidot olivat herkkua Baban roolissa.

Veikkaan että kunhan esitykset jatkuvat niin kokonaisuus vaan tasoittuu ja paranee. Käykäähän katsomassa ja kertokaa miltä kuulostaa ja näyttää!

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Tuokiokuvia Mika Waltarin sanoin

Konsertti: Soiva Mika Waltari - Konserttihovi 2016-02-28

Mika Waltari
Konserttihovin sunnuntaiherkkuna oli tarjolla matka 1920-luvun Helsinkiin. Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo, pianisti Risto-Matti Marin ja kertoja Antti Paavolainen toimivat matkaoppaina.

Idea on yksinkertainen ja toimiva: Katkelmia Mika Waltarin teksteistä ja väliin ajan henkeen sopivaa musiikkia. Säveltäjänimiä olivat mm. Erwin Shculhoff, Henri Tomasi, Jimmy Dorsey, Marcel Dautremer, Claude Debussy ja Duke Ellington. Waltarin tekstiotteiden yhteisenä teemana olivat nuoruus, rakkaus ja kaupungin yöt.

Tuomisalo ja Marin loihtivat mukavasti sävyjä jazz- ja balladihenkiseen ohjelmistoon. Ainakin Erwin Schulhoffin Hot-Sonate ja Henri Tomasin Ballade pitää kaivaa jostain uudelleenkuunteluun.

Kolmikko taitaa esittää samaa ohjelmaa ympäri Suomea tänä vuonna, kannattaa käydä kokemassa.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Taikahuilu on laskeutunut

Ooppera: Taikahuilu - Kansallisooppera 2016-02-26

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Kansallisoopperan kauden oopperauutuuksista ohjauksien puolesta suurin mielenkiintoni kohdistui uuteen Taikahuiluun. Mielenkiintoisen konseptin omaava tuotanto on lainassa Berliinin Komischen Operista.

Tuotannon visuaalinen ilme muodostuu elävän esityksen ja animaatioprojektion saumattomasta yhteiselosta. Fyysinen lavastus on käytännössä valkoinen seinä jossa on kuusi kääntyvää ovea. Ovet kääntyvät pystyakselinsa ympäri ja ylempien ovien toisella puolella on pieni uloke joissa laulajat sitten laulavat. Tietyllä tapaa laulajien staattinen sijoittaminen rajaa ilmaisua, mutta toisaalta animaatioiden siirtäessä taustakuvistusta, saadaan aikaan mainioita siirtymiä. Toki lavan edessä tapahtuu ihan oikeaakin fyysistä liikettä, mutta kuvittelisin liikkeiden tarkan synkronoinnin vaatimuksen hieman myös rajoittavan laulajien ilmaisua.

Animaatioiden ja puvustuksen teema pyörii 1920-luvun ympärillä. Papageno on Buster Keaton hahmo, Monostatos taasen Nosferatu. Yön kuningatar lainaa ulkomuotonsa valtavalta hämähäkiltä. Singspielin puherepliikit on korvattu mykkäelokuvan tapaan tekstityksellä ja taikahuilu on itse asiassa perhoskeiju joka levittää nuottitaikaa.

Olen aivan hurmioitunut ohjauksesta ja konseptista. En ole nähnyt mitään vastaavaa tällaisessa mittakaavassa ja näin hyvällä maulla toteutettuna. Mozartin satutarina tuntuu olevan täysin kotonaan tällaisen käsittelyn hyväilyssä. Kuvamaisemassa voidaan käyttää sarjakuvamaisia efektejä ja kohtauksien leikkaus käy helposti. Huumoria ja hienoja yksityiskohtia satelee silmiin.

Tuotantotiimi koostuu ohjaajista Suzanne Andrade ja Barrie Kosky, Paul Barrittin animaatioista ja myös kokonaiskonsepti on laitettu tämän kolmikon nimiin. Lavastus ja puvut ovat Esther Bialasin käsialla, dramaturgia Ulrich Lenzin ja valaistus Diego Leetzin. Uskoisin että tämä Taikahuilu on jonkinlainen merkkipaalu oopperaohjauksien osalta. En usko että samaa konseptia tullaan käyttämään uudestaan, koska ne olisivat vain kopioita tästä. Taikahuilu on mainio esimerkki mitä luovalla ja ennakkoluulottomalla asenteella voidaan saada aikaan. Ehkäpä jossain vaiheessa kun kolmiulotteinen virtuaalitodellisuus saadaan luotua reaaliaikaisesti ilman 3D-laseja, voidaan ottaa seuraava askel.

Musiikin puolesta ensi-illan esitys tuntui alkavan hieman jännityksen merkeissä, mutta onneksi normaalitasolle päästiin nopeasti. Michael Güttler olisi voinut kenties hieman keventää kokonaissointiakin. Tunnustan olevani jonkinlainen Yön kuningatar addikti ja Tuuli Takala selviytyi stratosfäärikuvioista hienosti. Kuulin hänen haastattelunsa Ylen Kohtauspaikalla ohjelmassa ja meillä on samat suosikit muista kuningattaren osan laulajista. Tuomas Katajala on hieno Tamino ja Jussi Merikanto mainio Papageno. Virolainen Kristel Pärtna lauloi Paminan roolin, pidin hänen kenties dramaattiselle puolelle taipuvasta äänestään, mutta en ole oikein varma onko hän Pamina. Jyrki Korhonen jyrisi Sarastrona ja tällä kertaa täytyy tunnustaa, että muutamassa kohtauksessa kun hän ei ole lavalla näkyvissä, niin sähköinen äänentoistokin tuntui hänen kohdallaan sopivan kokonaiskonseptiin.

Ehkäpä suurin ongelmani Taikahuilun suhteen on suomen kieli. Juhani Koiviston käännöksessä ei ole mitään vikaa, mutta ilmeisesti jos haluaisi kuulla Taikahuilun saksan kielellä, täytyy mennä Saksaan. Jotenkin "Der Hölle Rache" tai "Ach, Ich fühl's" eivät omaa samanlaista tunnetta suomeksi ja vika ei ole Tuuli Takalassa tai Kristel Pärtnassa. Miksi Taikahuilu on käännetty aina esitysmaan kielelle?

Jos jollakulla ei vielä ole lippua Taikahuiluun, suosittelen hankkimaan sen pikaisesti. Tätä tuotantoa ei kannata missata. Vaikka konsepti ei täysin mukaan imaisisikaan, niin sen merkitys on liian suuri jotta sen voisi sivuuttaa.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Liikkeen legendoja

Baletti: Liikkeen legendat - Kansallisooppera 2016-02-19

Jord © 2016 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Kansallisbaletin vuoden ensimmäinen uusi produktio on neljän modernin baletin kokonaisuus. Alexander Ekmanin Episode 31, Demis Volpin Little Monsters, Carolyn Carlsonin If To Leave Is To Remember ja Jorma Uotisen Jord luovat katsauksen moderniin tanssiin viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Odotukseni uutukaisen suhteen olivat korkealla. Kolmen vuoden takainen Bella Figura on kutkuttanut äly- ja muistinystyröitä sen kokemisesta lähtien ja odottelin tälläkin kertaa vastaavaa ajatusten herättäjää.

Ilta alkoi yllättäen videopätkällä. Siinä Episode 31:n esittäjät kertoilivat tuntemuksiaan tuotannosta ja esittivät pätkiä koreografiasta ympäri Helsinkiä flash mob tyyliin. Aluksi videolla aloittaminen tuntui hieman vieraalta, mutta kun koreografian jonkinlaisena punaisena lankana tuntui olevan (ainakin omassa mielessäni) alitajunnan ja primitiivireaktioiden taustaelo näennäisen tyynen kuoren alla, niin videokin tuntui sopivan suunnannäyttäjäksi. Koko teoksen ajan hidastettua aikaa elävä pukumies kävelee lavan ympäri yhden kierroksen ja lavan tanssikohtaukset tuntuvat kuin olevan välähdyksiä hänen tietoisuudestaan. Varsin vekkuli idea ja monasti heimotansseja muistuttavat osat välittivät hienosti tanssin ja liikkeen iloa.

Ensimmäisen väliajan jälkeen Kailey Kava ja Sergei Popov tulkitsivat Demis Volpin version rakkaustarinasta Elviksen musiikin säestyksellä. Kolme kappaletta esittävät kolme tuokiokuvaa suhteen elinkaaresta. Volpi avaa käsiohjelmassa tarinan yksityiskohdat, tämän vuoksi Little Monsters on helppoa seurattavaa ja Kavan ja Popovin tulkinnasta voi nauttia ehkä jopa liian rentoutunein mielin.

Heti Little Monstersin perään seuraa Carolyn Carlsonin Philip Glassin jousikvartetti musiikin oheen tekemä teos. Carlson käsittelee eron, jättämisen ja irtioton problematiikkaa oheistekstissään. Teoksen loppupuolella kuullan myös asiaa käsittelevä monologi tanssin taustalla. Pidin kovasti Carlsonin lavastuksesta ja valoista, tanssista ja liikkeestä löysin myös teeman henkeä, mutta jotenkin kokonaisuus jätti minut kuitenkin kylmäksi. Voi olla että uusintakokeminen avaisi teosta enemmän.

Illan kruunasi sitten Jorma Uotisen Jord. Kolmelletoista miestanssijalle tehty koreografia pyörittää maan ja vetovoiman tematiikkaa punaisen hiekan keskellä. Tuntuu kuin lähes kaikki liikkeet alkavat ja loppuvat maasta. Erika Turusen hieman dervišši-henkiset hameet ja Mikki Kuntun upeat valot toimivat näyttävästi Apocalyptican äänitteen ohella.

Jos nelikosta pitää valita suosikki, niin ehdottomasti Uotisen teos on omiin silmiini mielenkiintoisin. Kenties neljän koreografian kokonaisuus ei ihan täyttänyt odotuksiani. Uotinen ja Ekman antoivat eniten ajattelemisen aihetta, Volpi Kavan ja Popovin avustuksella hienoa tulkintaa, mutta Carlson jäi ensikatsomalla liian auki.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Kohtalon voimaa Tampereella

Ooppera: Kohtalon voima - Tampereen Ooppera 2016-02-13

© 2016 Tampere-talo / Petri Nuutinen

Tampereen Ooppera jatkaa Verdi oopperoiden sarjaa tänä vuonna Kohtalon voimalla. Viimevuotinen Nabucco sai hienosti jatkoa. Ohjauksesta vastaa Kari Heiskanen ja Tampere Filharmoniaa johtaa Santtu-Matias Rouvali. Ainakin pari seuraavaa vuotta livetään sitten Verdistä ja puuhataan kotimaisten oopperoiden parissa.

Kohtalon voima on aika erikoinen tarinansa puolesta. Oopperan aikakaari on lähellä vuosikymmentä ja kohtaukset tuntuvat olevan hetken aikaleikkauksia, joissa päähenkilöiden polut sattumalta kohtaavat. Noin päällisin puolin jotkin taustateemat tuntuvat lähes vastenmielisiltä sodan ihannointeineen ja uskontoalistuneisuutena, mutta pintatasolla taasen pyöritään klassisesti rakkauden ja koston ympärillä. En ole kovin paljon tutustunut Kohtalon voiman taustoihin ja tulkintoihin, mutta esimerkiksi Preziosillan motiiveihin jonkinlaisena sota-agitaattorina olisi mielenkiintoista perehtyä enemmän. Onko hänen hahmonsa taustalla jotain erityistä?

Pintajuoni on simppeli. Tytär rakastuu maahanmuuttajaan jota isä ei hyväksy. Pienessä nujakoinnissa isä kuolee vahinkolaukaukseen. Velipoika yrittää kostaa sekä siskolle että tämän rakastetulle, mutta saa vain hengiltä itsensä ja siskonsa. Tämä tarina sitten maustetaan vahvoilla uskontoteemoilla ja keitetään sota-ajan uunissa. Ohjaajakaima Heiskanen on kääntänyt munakelloa parisataa vuotta eteenpäin ja sijoittanut tarinan alkuperäisille paikoille Espanjaan ja Italiaan, mutta toisen maailmansodan kiemuroihin. Sinänsä ajanmuutos toimii ihan hyvin, ei se kyllä tuo oikein mitään lisää, mutta eipä se mitään vie poiskaan tarinasta. Sota on sotaa ja uskonto uskontoa.

Ensimmäinen näytös lupasi ohjaukselta hieman enemmän kuin mitä siltä lopulta kokonaisuutena sain.  Curran, Leonoran palvelijan, sivuihastus Alvaroon oli hauska idea. Lavastaja Markku Hakuri pelasi pienellä paletilla ja tuntui luottavan paljon valosuunnittelusta vastaavan Olli Lehtisen apuun. Kokonaistunnelma ohjauksesta ja tuotannosta tuntui hieman varman päälle pelaamiselta. Se alkuperäinen tarina kerrottiin ilman että pakkoperinteen vaalijoille tulee suurta tarvetta nyrpistää neniään. Kuoroa käytettiin koreografisena elementtinä, joka toimi hienosti muutamassa kohdassa, vaikkapa Melitonen niittäessä kepillään juhlakansan nurin.

Musiikin puolelta onkin sitten iloisempaa kerrottavaa. Nyt kuulin kapellimestari Santtu-Matias Rouvalia ensimmäistä kertaa oopperan kimpussa ja toivon että näitä kertoja tulee paljon lisää. Tampere Filharmonia kuulosti todella hyvältä ja Rouvali tuntui saavan partituurin komeaan loistoon sekä montussa että lavalla.

Laulajien pääkolmikossakaan ei ollut valittamista. Donna Leonoran roolin lauloi Johanna Rusanen. Pidän hänen äänestään kovin ja odotan mielenkiinnolla kevään Isoldea. Mika Pohjonen loisti Don Alvarona. Kyllä on ollut hieno seurata hänen kehitystään oopperan parissa, äänessä on voimaa ja sävyjä. Bulgarialainen baritoni Kiril Manolov täydensi kolmikon hienosti, häntäkin haluaisin kuulla lisää.

Tasaisen hyvästä miehityksestä voisi nostaa vielä esille Niina Keitelin hienon Preziosilla tulkinnan ja tietysti nuoret laulajat Jere Martikaisen ja Suvi Väyrysen. Suosittelen Tampereen Kohtalon voimaa lämpimästi. Korvat nauttivat takuuvarmasti.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Roozemanin veljesten kyydissä

Konsertti: Veljekset Roozeman - Konserttihovi 2016-01-31

Schubert Arpeggionen säveltämisen aikoihin
Sellisti Jonathan Roozeman on jo nuoresta iästään huolimatta vieraillut Konserttihovissa aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran hieman yli viisi vuotta sitten 13-vuotiaana. Vuosi sitten kuulin häntä hovissa Kamari 21:n vitamiinikiertueella. Tällä kertaa mukana pianoa soittamassa oli isoveli Jan-Paul. Veljeksien ikä ei kyllä kovinkaan paljon korreloi heidän taiteelliseen tuotantoonsa. Kaikin puolin kypsiä pelimanneja, molempien sanojen positiivisessa merkityksessä.

Kaksi ensimmäistä teosta, Boccherinin A-duuri sonaatti G.6 ja Chopinin Introduction et Polonaise op. 3, voisi kuvitella menneen hieman lämmittelyn ja kenties akustiikkaan tutustumisen merkeissä. Mutta sen jälkeen musisoinnin padot tuntuivat murtuvan ja muusat laskeutuivat kuolevaisten joukkoon Parnassos vuorelta. Schubertin "Arpeggione" sonaatti kosketti minua syvältä ja väliajan jälkeen Chopinin Grand Duo sekä Prokofievin Sellosonaatti jatkoivat samaa musiikin juhlaa. Konsertin päättäneet Sarasateen Mustalaislaulut toimivat samalla jo encoreina.

Soittamisen näennäinen helppous on molempien pelimannien osalta valjastettu musiikin sisällön käyttöön, eikä pelkästään tyhjäksi tekniikkanäytökseksi. Ei tätä duoa voi liikaa kehua, rientäkää konserttiin kun vain voitte.

Häivähdys Indigoa

Ooppera: Indigo - Kansallisooppera 2016-01-30

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Kansallisoopperan uuden Indigo-oopperan ensi-ilta jäi minulta viikko sitten väliin kun wagneriaanin polku vei Kööpenhaminaan. Untuvikko tuli sitten bongattua kolmannessa esityksessään lauantai-iltana televisiokameroiden läsnäollessa. Yle tallensi esityksen ja se pitäisi olla nähtävänä myös Yle Areenassa. Käykäähän katsomassa.

Avoimin mielin astuin katsomoon esitystä kokemaan. Ennakkopuheet antoivat esimakua jonkunlaisesta metallioopperasta. Säveltäjät Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen ovat tuttuja Apocalyptica-yhtyeestä ja heidän materiaalistaan Indigon oli oopperaksi koonnut Jaakko Kuusisto. Metallimusiikki ei ole minulle vierasta ja lukija on varmaan jo huomannut aikaisemmista kirjoituksistani, että oopperaankin minulla on varsin lämmin suhde. Yleensä en ole innostunut crossover-projekteista, koska lopputuloksista yleensä puuttuvat yhteiseloa hakevien taiteenlajien parhaat puolet.

Voiko Indigoa kutsua crossoveriksi? Kyllähän Kivilaakson ja Toppisen tavoite on ollut luoda modernihko ooppera, jonka vaikutteet ovat enemmänkin oopperan historiassa. Soinnutuksessa ja rytmin käsittelyssä sitten voi huomata säveltäjien leipälajin. Soittimena käytetään kuitenkin perinteistä oopperaorkesteria. Valitettavasti laulajat joutuvat käyttämään mikrofoneja, joille olen kyllä erittäin allerginen.

Jotenkin Kivilaakson ja Toppisen ideat eivät jaksa kantaa kahden tunnin kaarta. Muutamissa perinteisemmän henkisissä kohtauksissa, esimerkiksi Danielin ja Aurelian duetossa ensimmäisessä näytöksessä ja lopun finaalissa, oopperamaailman esikuvat kuuluvat selvästi. Mutta siinä missä Puccini työntää sen tunteen puukon syvälle ja vielä kääntää sitä haavassa, niin Kivilaakso ja Toppinen eivät saa edes naarmua aikaan. Ja omiin korviini rytmi ja rummut kävivät jossain välissä jopa puuduttaviksi. Se groove ja transsi minkä pienyhtye kykenee luomaan energialla ja toiston avulla, ei toiminut tällä kertaa klassisen orkesterin keinoin. Toisaalta nyanssit ja herkkyys lienevät vieraita käsitteitä jo lähtökohdat ja tavoitteet huomioon ottaen.

Mutta jos siirrän hieman fokusta, enkä tavoittelekaan suurta musiikillista kokonaisuutta johon haluaisin paneutua myös kuunnellen sitä kotioloissakin, vaan ajattelen Indigoa parin tunnin viihdyttävänä musiikkiteattteriesityksenä, niin elävänä kokemuksena Indigo ei ole hullumpi. Sampo Pyhälän lavastus ja videot toimivat tarinan kerronnassa ja Vilppu Kiljusen ohjauskaan ei ole hullumpi.

Jos Sami Parkkisen librettoa pohtii kokonaisuutena, niin hieman kliseinen maku siitä jää. Tarina on käsiohjelman mukaan Parkkisen, Kivilaakson ja Kiljusen yhteistyö. Meillä on paha lääkefirma joka on alistanut ihmiset. Lemmenpari löytää vapautuksen kuoleman ja rakkauden kautta. Jossain rajan takana on indigolapsivanhusjumala joka kerää henget vielä mystisempään paikkaan. Kun laitetaan yhteen Langin Metropolis, Chaplinin Nykyaika, Wagnerin Tristan ja Kubrikin 2001, niin saadaan samat teemat kasaan. Ei lainkaan huonot esikuvat.

Orkesteria johti Jaakko Kuusisto ja kokonaisuus saa kyllä puhtaat paperit. Laulajaraukat joutuivat kärsimään mikrofoneista ja naisäänet Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Päivi Nisula selviytyivät urakasta parhaiten. Koska mikrofonien kanssa laulajien ääni mukailee vanhaa kunnon stereotestiä, eli tulee epämääräisestä suunnasta, niin flunssasta kärsivän Cristian Juslinin äänen muodostanut Ilkka Hämäläinen upposi esitykseen huomaamatta.

Vaikka tämänkertaisen oopperakokemuksen kuvailun kokonaissävy onkin hieman varauksellinen, niin silti rohkenen suositella Indigon kokemista paikan päällä. Ei se välttämättä ole merkkipaalu oopperataiteen historiassa, mutta kuitenkin varsin viihdyttävä parituntinen.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Mystinen Lohengrin Kööpenhaminassa

Ooppera: Lohengrin - Royal Danish Opera 2016-01-22

© 2016 Royal Danish Opera / Miklos Szabo
Kööpenhaminan upouusi Lohengrin-tuotanto jättää lopun suhteen paljon ihmeteltävää. Saksalainen ohjaaja Nicola Raab on jo minulle tuttu useammasta tuotannosta (Parsifal, Thaïs, Boris Godunov) ja tällä kertaa Raab keräsi paljon odotuksia, mutta viimeinen viisi minuuttia kaipaa vielä sulattelua. Voi olla ettei se tämän illan aikana vielä aukea, mutta katsotaan.

Aloitetaanpa taas tällä kertaa musiikista. Kapellimestari Alexander Vedernikov on minulle tuttu vain Rosenthalin lapsien johtamisesta Savonlinnassa melkein kymmenen vuotta sitten. Siitä esityksestä ei muistikuvia ole, sääli etten runoillut vielä tuohon aikaan blogia. Wagnerin parissa Vedernikov tuntui viihtyvän mainiosti. Kuninkaallisen oopperan orkesteri on kelpo pumppu ja Vedernikovilla pysyi homma hyvin kasassa. Vaskia oli varsinkin kolmannessa näytöksessä ripoteltu poikkeuksellisen paljon ympäri parvia ja kyllähän niiden kanssa oli välillä aikavapinoita, mutta se on kyllä ihan ymmärrettävää. Istuin lähellä kapua ja oli mukava seurata välillä kuinka hän sääteli vaikkapa kuoron osien balanssia.

Ensi-iltasolistit onnistuivat myös hyvin. Lohengrinin roolissa lauloi saksalainen Burkhard Fritz. Hän ei ole volyymin puolesta maailman kovin kanuuna, mutta ei hän jalkoihinkaan jäänyt. "In fernem Land" upposi minuun helposti, ei silloin voi tenoria kauheasti moittia. Amerikkalainen Steven Humes (kuningas Heinrich) ja saksalainen Peter Felix Bauer (kuninkaan airut) selvisivät hekin hienosti urakoistaan. Pahan akseli, eli Telramund ja Ortrud, olivat sitten suomalaisten käsissä. Vaikka minulla varmaan sinivalkoiset silmälasit nenällä olivatkin, niin tuskin Jukka Rasilaisen ja Tuija Knihtilän suoritukset jättivät paljon toivomisen varaa. Tuijan toisen näytöksen loppupuoli oli eritoten huikeaa kuunneltavaa. Elsa roolissa lauloi tanskalainen Anne Margrethe Dahl. Hänen äänensävynsä ei ole aivan minun makuni mukainen, mutta eipä ollut huono hänkään.

Palataanpa sitten ohjauksen pariin. Ensivaikutelma lavastuksesta oli hieman pettynyt. Eikö näitä oopperoita voi sijoittaa muualle kuin betonibunkkereihin? Mutta ohjauksen edetessä aloin saada jutusta kiinni, tai niin ainakin luulin ennen loppua. Bunkkeriin johtaa kaksi ovea. Oikeassa reunassa on iso teräsovi, josta kuningas saapuu alussa ja jonka takana tuntuu olevan se vapaa valoisa maailma. Vasemmassa reunassa on pienempi ovi josta taasen pääsee bunkkerin ylätasanteen muodostavaan käytävään. Tuolla käytävällä ensimmäisessä näytöksessä Ortrud pelkällä olemuksellaan tuntuu osoittavan olevansa se vorteksi jonka ympärillä, ja jonka ansiosta, tapahtumat pyörivät. Ortrudhan ei laula muuta kuin siinä kvintetonpoikasessa ja loppukuorossa koko ensimmäisen näytöksen aikana, mutta tässä tuotannossa Ortrudin olemassaolo on tietoisuudessa jatkuvasti.

Ortrudin kasvoilla on tatuointi(?) joka nähdäkseni ilmestyy myös Telramundille toisessa näytöksessä. En oikein osaa tulkita sen mahdollista merkitystä. Onko se liian helppo yhdistää jonkinlaiseksi pakanamerkiksi. Raab tuntuu kyllä kovasti korostavan jumalan kristillistä versiota raamatun (?, risti kannessa oleva kirja) runsaalla esittelyllä. Toisaalta en kyllä löydä ohjauksesta sen enempää uskonnollista sävyä, joten pientä hämmennystä jää mieleen tuon suhteen.

Kuningas Heinrich siis ilmaantuu ulkopuolisena bunkkeriin ja kun hän kuoriutuu haarniskastaan, niin hän onkin yllättäen tummassa puvussa. Kun hän sitten lopussa poistuu samasta ovesta, niin puku saa päälleen metallihaarniskan. Jännä että muiden hahmojen asut ovat "perinteisiä ajattomia muinaisasuja" mutta Heinrich saa esitellä kombinaation modernia ja vanhaa. Enpä tuollekaan osaa sen syvempää tulkintaa näin yhdellä kertaa keksiä.

Bunkkerin takaseinä avautuu ensimmäisessä näytöksessä ja paljastaa kymmenkunta isoa sulkaa/höyhentä. Varsin mainio tapa saada ujutettua sitä joutsenta johonkin. Ilahtuneena panin muuten merkille että maestro Vedernikov johti koko oopperan käyttäen tahtipuikon sijaan valkoista sulkaa. Tuo takaseinän takana oleva tila oli mielestäni ohjauksen mielenkiintoisin konsepti. Lohengrin tuli ja poistui sinne, "varsinainen" Elsa ei mielestäni mennyt sinne suoraan itse, vaan häiden yhteydessä Lohengrin johdatti hänet sinne. Sen sijaan toisessa näytöksessä siellä jättihöyhenien keskellä liikkui Elsan "kopio" joka peilasi monasti Elsan liikkeitä lavalla. Aluksi olin ymmärtäviväni tuon höyhenmaailman Elsan uni- tahi mielikuvitusmaailmaksi. Elsan unihan on monasti ollut Lohengrinin nykyohjauksien standardiselitysmalli. Kun toisen näytöksen lopussa Ortrud jää tuijottamaan Elsaa kysymysmotiivin soidessa, niin bunkkerin lattiaan ja seinään tulee halkeama. Tuota väliajalla pohtiessani olin jo innoissani, että nythän ollaan päästy oikein kunnon psykologisen draaman pariin. Bunkkeri olisi jonkinlainen Elsan mielen kammio tahi lukko, jonka hän pystyy murtamaan vain mielikuvituksen luoman satuolennon (Lohengrin) turvin. Tuo kammio olisi kenties syntynyt syyllisyydestä, voisiko Elsa ollakin oikeasti veljensä tappaja ja yrittäisi mielensä sopukoissa siirtää syyllisyyttä luomilleen hahmoille (Ortrud).

Hykertelin mielessäni ja odotin mielenkiinnolla mitä Raab tarjoaa lopussa. Raab yllättikin sitten todenteolla. Kolmannessa näytöksessä yhden ison sulan sisällä lepäilee Gottfried. Lopussa Lohengrin kantaa tämän sitten höyhensaarilta bunkkerin puolelle ja antaa hänelle torven ja miekan. Lopuksi kuningas Heinrich poistuu bunkkerista haarniska päällään ja hetken kuluttua pari bunkkerin seinää avautuu ja sisään ryntää miesjoukko joka käy taistoon bunkkerissa olijoiden kanssa. Lopuksi kaikki tappavat toisensa ja eloon tuntuu jäävän vain Gottfried. Kuinka tätä loppua sitten pitäisi tulkita? Ei aavistustakaan. Jos kyse on jonkinlaisesta Gottfriedin mielikuvitusleikistä, niin olen kyllä aika pettynyt. Mutta eipä ole paljon vaihtoehtojakaan. Tuntuu kuin Lohengrin (tarkoitan nyt koko oopperaa) esittää yhden maailman alun ja lopun. Oopperan alkusoiton aikana Elsa kuvataan olevan yksin pimeähkössä bunkkerissa ja ainoa toivo on pienestä ikkunasta tuleva valonsäde ja sulka. Oopperaa taas loppuu siihen kun Gottfried seisoo yksin näyttämön etureunassa torven ja miekan kanssa katsoen yli ruumismeren. Paljon jää kysymyksiä, mutta ehkäpä niin on parempi. Jos käytte katsomassa, niin kertokaa miten itse tulkitsette ohjauksen.

Lisäilen näin seuraavana aamuna vielä muutaman huomion: Kyllähän käsiohjelma kertoo että bunkkeri on suojapaikka ja ulkona on sota. Elsa sodanvastaisuuttaan sitten luo Lohengrinin tukemaan omia ajatuksiaan. Ja sehän ei sitten kanna loppuun asti, vaan huonosti käy.

Mielestäni Raabilla olisi ollut eväitä enempäänkin. Miksei Elsa voisikin syyllinen veljensä kuolemaan? Sitten pyörisimme Elsan pään sisällä kun tämä yrittää kehittää tarinoita siirtääkseen tai elääkseen syyllisyytensä kanssa? Hmmm, pitäisiköhän siirtyä oopperaohjaajaksi...

lauantai 16. tammikuuta 2016

Kolmen pennin ooppera

Musikaali: Kolmen pennin ooppera - Lappeenrannan kaupunginteatteri 2016-01-15

© Lappeenrannan kaupunginteatteri
Lappeenrannan kaupunginteatterin ison salin avajaisesitykseksi oli mukavan rohkeasti valittu musikaali. Kaupunginteatteri muutti näin samalla uusiin tiloihin kauppakeskuksen yläkertaan. Tilat ovat ihan ok, mutta väliajalla pohdiskelin mikä mieltä kuitenkin hieman kaiversi. Olin löytävinäni syyn intiimin, eristetyn tilan puutteesta. Yleensä kun näihin isompiin taidelaitoksiin (pahoittelen termiä, pahaa tekee myös kirjoittaa se) menee, niin samalla pääsee tilaan jossa voi olla eristyksessä arjen oravanpyörän häiriöistä. Nyt teatterin lämpiö on käytännössä avoin terassiparveke kauppakeskuksen avaraan tilaan. Se oravanpyörä on liian lähellä. Toki ymmärrän myös ajatuksen teatterin tuomisesta samalla lähelle ihmisiä, mutta tietty mielen mystiikka siitä kyllä puuttuu.

Avajaismusikaalin valinta on kyllä nappiosuma suhteessa uuden teatterin sijaintiin kauppakeskuksessa. Kolmen pennin oopperassa Brechtin yhteiskuntakritiikki ei voisi toimia irvokkaammassa paikassa kuin yhdessä kapitalismin pyhimmistä temppeleistä, kauppakeskuksessa. Vielä kun kyseessä oli avajaisnäytös, niin ensi-iltayleisön koostumus lisäsi kontrastin tunnetta entisestään.

Melkein 90 vuotta vanha teksti on kuin kirjoitettu viime viikolla. Muutamissa kohdissa oli dialogia muokattu/lisätty ajan henkeä vielä enemmän mukailevaksi. Mielestäni ne olisi voinut jättää tekemättä, Brechtin teksti kertoo myös tästä ajasta ilman rautalangankin apua.

Kurt Weillin hienosti vinksahtanutta musiikkia tulkitsi mainiosti yhdeksänhenkinen orkesteri. Kaupunginteatterin lava on tietysti suunniteltu puhenäytelmiä varten ja ensimmäinen reaktio musiikkiin oli havainto kuivasta akustiikasta. Mutta kuivuus ei ollut tyhjäksi imevää, vaan itse asiassa korva tottui tykkäämään akustisesta maisemasta varsin nopeasti.

Näyttelijäkaartista löytyi kelpo laulajia. Puukko-Mackien, eli Tatu Siivosen ääni avautui mukavasti väliajan jälkeen. Heljä Heikkinen ja Sanna Kemppainen onnistuivat myös mainiosti. Lopun kuorofinaalissa musikaali saa hienon oopperaparodian hunnun päälle. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa ja tutustumassa Lappeenrannan uuteen teatteriin.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut finaali

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-06

Se oli sitten siinä. Hieno viikko vokaalimusiikin parissa. Finaalissa ei enää suuria yllätyksiä tullut. Laulajat olivat jo tuttuja. Kaikilla on vielä paljon oppimista ja se oppiminen kestää seuraavat 50 vuotta. Toiset ovat jo tänään valmiimpia kuin toiset, mutta kaikilla on täysi potentiaali heittäytyä sille puolen vuosisadan uralle.

Omat suosikkini miesten puolelta ovat Jussi Juola ja Kristian Lindroos. Naisista taasen Erica Back ja Suvi Väyrynen. Tuomaristo saa asetella koko laulakaartin tarkempaan järjestykseen. Minun(kin) valintani pohjautuvat koko kilpailun kaareen, eivätkä pelkästään finaaliin. Kuten sanoin kaikilla on vielä paljon oppimista, mutta omiin korviini tämä nelikko omaa eniten taitoa tarinan kertomiseen ja myös sellaista lavakarismaa, jolla saadaan kuulija kiedottua musiikin verkkoon.

Kiitos kaikille laulajille alkukilpailuja myöten, pianisteille kovasta työrupeamasta, orkesterille ja kapellimestarille hienosta finaalista. Järjestäjille kiitokset onnistuneesta tapahtumasta. Ja ennen kaikkea säveltäjille ja runoilijoille kautta vuosisatojen! Ars longa, vita brevis...

maanantai 4. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 4. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-04

Toinen välieräpäivä alkoi sopraano Alina Koivulan esityksellä. Tunnustan heti että Koivulan äänensävyssä on sellainen kombinaatio ylä-äänisarjoja jolle olen hieman allerginen. Kyllä Koivula kelpo laulaja on, mutta omaan makuuni tuntuu että välillä ääni vie naista, eikä päinvastoin. Mukava välierä silti.

Seuraavaksi lavalle astui välierien ainoa tenori Jarno Lehtola. Hänen alkueränsä jätti minut vähän kylmäksi, mutta välierä onneksi paransi tilannetta. Lehtolakin on laulaja luonnoltaan, mutta jostain syystä hän ei saanut imettyä minua mukaansa musiikkimatkalle. Hänen välieräohjelmansa olisi ehdottomasti vaatinut tuota imua. Muuten vaikkapa Webernin supistetut herkkupalat jäävät valitettavan ohikulkevaksi hetkeksi.

Session ainoa baritoni Kristian Lindroos onkin sitten todellinen tarinankertoja. Jo alkuerässä hän ilahdutti rohkeilla sävyjen käytöllä ja sama meno jatkui välierässäkin. Ääni on valjastettu tarinan palvelukseen ja vaikka lavapreesens on välillä hieman ylitulkinnan rajoilla, niin kuitenkin ne sävyt ovat myös (ja ennen kaikkea) siellä äänessä. Ehdottomasti kuulemisen ja kokemisen arvoinen nuori laulaja, jolle on helppo ennustaa menestystä.

Ensimmäisen session päätti Tiina Lönnmark. Hän omaa todella kauniin perusäänensävyn ja tarinankerronta luonnistuu häneltäkin. Häntäkin toivon kuulevani lisää loppukilpailussa. Ääni saattaisi mukavasti taipua tulevaisuudessa myös hieman enemmän dramaattiselle puolelle.

Viimeisen neljän laulajan ryppään aloitti Sanna Matinniemi. Alkuerän jälkeen olin kirjoittanut muistiinpanoihini "Laadukasta tavaraa, mutta se viimeinen koukku puuttuu". Sama positiivinen tunne jäi välierästäkin. Kuten jo eilen totesin, se wau-faktori on tärkeä osa näillä kinkereillä. Artikulaatioon ja sanoman selkeyteen kaipaisin hänenkin osalta hieman lisäpanostusta.

Veera Niiranen ilahdutti pontevalla rohkeudella alkuerässä ja samaa rohkeutta oli välieräesityksessäkin. Hieman petyin kyllä kokonaisuuteen, kun mielestäni hänenkin ääntämyksensä kaipaisi tarkkuutta. Pahoittelen että jankutan tästä samasta aiheesta. Ymmärrän että varsinkin korkeissa naisäänissä on hankala tuottaa selkeää kieltä, mutta tekstin selkeys on todella tärkeää hyvän kokonaisvaikutelman kannalta. Vaikka pilli tuottaisi jumalaisen kaunista ääntä, ei sillä ole merkitystä jos se ääni ei kerro tarinaa. Vokaliisit ovat sitten erikseen.

Välierän viimeinen naislaulaja oli mezzosopraano Anu Ontronen. Hän taisi aloittaa hieman hermostuneesti kun Brahmsin lauluissa oli kiireen makua. Esitys parani hienosti loppua kohden ja kolme viimeistä englanninkielistä laulua osoittivat Ontrosen draaman luontikyvyt. Hyvä laulaja hänkin.

Välierät päätti sairauslomalta palannut Joonas Asikainen. Asikainen esitti hienon setin ja osoittautui erinomaiseksi lied-laulajaksi. Vaikka kovasti hänen laulamisestaan pidinkin, niin täytyy tunnustaa että hänen äänensä sävyssä on myös jotain mitä vierastan.

Ja sitten onkin aika tarkastaa laulukilpailuiden kotisivut ja sieltä löytyy jo lista loppukilpailuun valituista:

Asikainen Joonas, baritoni
Back Erica, mezzosopraano
Isokoski Johanna, sopraano
Juola Jussi, bassobaritoni
Lindroos Kristian, baritoni
Ontronen Anu, mezzosopraano
Punkeri Tomi, baritoni
Taskinen Samuli, baritoni
Väyrynen Suvi, sopraano

Tuosta listasta minulla ei ole kauheasti valitettavaa. Tiina Lönnmarkia olisi ollut kiva kuulla myös lisää, mutta ehkäpä jossain muualla. Kyllä tuolla kokoonpanolla saadaan hieno finaali aikaiseksi.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 3. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-03

Lappeenrannan laulukilpailut jatkuivat välierillä. Ensimmäisessä osiossa saimme nauttia kahden baritonin ja kahden sopraanon esityksistä.

Tomi Punkeri jatkoi alkuerän varmaa työskentelyään. Mitään suurempaa valittamisen aihetta ei hänestä löydy. Tarinankerronta on ihan mukavaa. Ehkäpä äänensävystä puuttuu kuitenkin artikuloinnin osalta se läheisin preesens. Mutta kelpo välieräesitys silti.

Punkerin jälkeen lavalle astui Samuli Taskinen. Häneen pätee sama arvio kuin Punkeriinkiin. Ei suurempaa valittamisen aihetta. Perusasiat ovat kunnossa. Kelpo laulajia molemmat, mutta sitä mystistä wau-faktoria ei kuitenkaan kummastakaan syntynyt. Ja juuri tällaisessa kliinisessä kilpailutilanteessa se on tärkeintä.

Jo alkuerässä Suvi Väyrynen valloitti minut. Sama meno jatkui välierässäkin. Hieno ohjelmistovalinta, jossa saksalaisen Brötchenin väliin oli sijoitettu espanjalais-suomalainen sisus. Väyrysen artikulaatiosta saa mainiosti selvää, joka on meikäläiselle yksi tärkeimpiä kriteerejä. Lauluissa on kuitenkin sanat. Väyryseltä löytyy hienosti herkkyyttä, mutta äänessä on myös vahva dramaattinen sävy. Ilmoittaudun ylpeänä Suvi faniksi.

Ensimmäisen osion päätti Iida Antola. Omissa alkuerämuistiinpanoissani moitin häntä vähän vokaliisipainotteiseksi ja valitettavasti samaa ongelmaa oli välieräsäkin. Hänen äänensä sävy on kaunis, mutta sanat eivät muodostu kovin selkeästi omiin korviini. Välierässä kuuluu sääntöjen mukaan esittää suomalainen vuoden 1980 jälkeen sävelletty laulu. Antola ansaitsee kumarruksen ja hatunnoston sävellettyään oman välieräkappaleensa.

Toisessa osiossa piti kuuleman myös neljää laulajaa, mutta Joonas Asikainen oli sairastunut ja hänen lauluvuoronsa on siirretty huomiseksi. Toivottavasti Joonas kuntoutuu riittävästi huomisiltaa varten. Toisen osion aluksi kuulimmekin sitten Erica Backia, joka teki minuun vahvan vaikutuksen alkuerässä. Ehkäpä hänen välieränsä ei ihan vastannut korkeita odotuksiani. Ääni on hieno, mutta jotenkin esityksestä puuttui sama määrätietoisuus mikä leimasi alkuerää. Olisiko jännitys hieman vaivannut? Toivottavasti paikka loppukilpailuun aukeaa, "Parto, Parto" on odotuslistallani.

Johanna Isokoski oli iltasession toinen laulaja. Hänkin on kelpo sopraano jolla on mukavan rehevä ja riittoisa ääni. Artikulaatioon kaipaisin kyllä tarkkuutta. Hänen ohjelmistoonsa kuului lauluja Samuel Barberin Mélodies passagères sarjasta, joita lauloi myös Samuli Taskinen aikaisemmin. Toisaalta myös hauskasti Iida Antolan ja Erica Backin ohjelmistoissa oli lauluja samasta Edvard Griegin laulusarjasta opus 48. Aika jänniä sattumia, eivät nuo ainakaan itselleni niitä tutuimpia laulusarjoja ole.

Ensimmäisen välieräpäivän päätti bassobaritoni Jussi Juola. Hän hupsautti samantien oman mieslaulajapörssini ykköspaikalle. Erinomaista selkeyttä sanomassa ja tulkinta imi minut tarinoihin sisälle. Veikkaan että äänessä on aikamoista tehopotentiaalikin, hänen alku- ja välieräohjelmistonsa ei ole sitä vielä vaatinut. Loppukilpailun Mahler ja Mozart antavat kenties lisää vinkkejä. Kenties Verdi ja Wagnerkin taipuisivat Jussin suuhun.

Huomenna jatketaan...

lauantai 2. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 2. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-02

Tänään olivat katsastusvuorossa loput laulukilpailun osanottajat. Pitkä päivä tarjosi 21 laulajan esitykset ja istumiskunto oli koetuksella. Kisaväsymys ei kuitenkaan iskenyt ja urakasta selvittiin kunnialla.

Nyt kaikki 30 laulajaa kuultuani voin todeta kokonaistason olevan varsin hyvän. Toisaalta pieni pettymys on suuremman sykähdyksen tehneiden laulajien määrä. Yhden käden sormet riittävät laskemaan ne jotka onnistuivat saamaan minut unohtamaan joutavat laulukilpailut ja nauttimaan vain puhtaasti laulutaiteesta. Mutta yksikään laulaja ei myöskään olisi onnistunut pilaamaan nautittavaa oopperailtaa sopivaa roolia laulaessaan. Joten aika hyvin meillä on pullat uunissa.

Yksi suurimpia suosikkejani näin alkuerien perusteella on Erica Back. Kaikin puolin vahva ja kypsä esitys häneltä. Jussi Juola oli mukana myös kolme vuotta sitten, siihen verrattuna ääni on kasvanut ja tulkintaakin löytyy mukavasti. Kristian Lindroos oli mainio uusi baritonituttavuus. Hän käyttää rohkeasti erilaisia sävyjä äänessään ja tarvittaessa voimaakin tuntuu olevan.

Tiina Lönnmark omaa hienon äänen jota kuulisin mielelläni lisää. Veera Niiranen ei myöskään turhia ujostellut. Hänen toivon jatkavan finaaliin asti jo ihan kuullakseni Straussin Amorin livenä.

Näköjään välieriin pääsevät onkin jo julkistettu. Lista on tässä:

Antola Iida, sopraano
Asikainen Joonas, baritoni
Back Erica, mezzosopraano
Isokoski Johanna, sopraano
Juola Jussi, bassobaritoni
Koivula Alina, sopraano
Lehtola Jarno, tenori
Lindroos Kristian, baritoni
Lönnmark Tiina, sopraano
Matinniemi Sanna, sopraano
Niiranen Veera, sopraano
Ontronen Anu, mezzosopraano
Punkeri Tomi, baritoni
Taskinen Samuli, baritoni
Väyrynen Suvi, sopraano

Ihan kelpo lista. Kaikki omat suosikkini ovat mukana, paitsi eiliseltä illalta Vilja Riutamaa ja Akseli Vanamo. Huomenna jatketaan välierien parissa. Ylen sivuilta löytynee streami, ei muuta kuin mukaan kuuntelemaan.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 1. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-01

Avajaiset alkoivat Milko Vesalaisen ja Ilmari Räikkösen duetolla.
Kolme vuotta on vierähtänyt edellisistä laulukilpailuista ja nyt on jälleen aika siirtyä uuteen vuoteen laulukilpailuiden tahdissa. Kotikulmille sattui kulttuurisuma näin vuodenvaihteeksi kun Imatralla olisi ollut tarjolla balettia. Oopperan ystävänä annoin oman balettilippuni anopille ja livahdin itse seuraamaan nuorten laulajien mittelöä naapurikaupunkiin.

Perjantai-ilta alkoi alkukilpailun ensimmäisellä osiolla jossa yhdeksän laulajaa esitteli taitojaan. Ennakkokilpailujen antamien odotusten pohjalta koin yllätyksiä, tulkinta oli vahvaa, mutta ääni ei oikein tahtonut riittää isompaan saliin. Ja muutaman laulajan osalta asiat olivat toisinpäin; terhakka ääni, mutta kokonaisuus jätti kylmäksi.

Omat suosikkini ensimmäisestä erästä esiintymisjärjestyksessä: Tomi Punkeri, Vilja Riutamaa, Akseli Vanamo ja Suvi Väyrynen. Eritoten illan päättäneen Suvi Väyrysen kypsä esitys ilahdutti kovin. Brava!

Huomenna onkin sitten pitkä päivä loppujen kilpailijoiden esitysten parissa. Toi, toi, toi kaikille!