sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Roozemanin veljesten kyydissä

Konsertti: Veljekset Roozeman - Konserttihovi 2016-01-31

Schubert Arpeggionen säveltämisen aikoihin
Sellisti Jonathan Roozeman on jo nuoresta iästään huolimatta vieraillut Konserttihovissa aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran hieman yli viisi vuotta sitten 13-vuotiaana. Vuosi sitten kuulin häntä hovissa Kamari 21:n vitamiinikiertueella. Tällä kertaa mukana pianoa soittamassa oli isoveli Jan-Paul. Veljeksien ikä ei kyllä kovinkaan paljon korreloi heidän taiteelliseen tuotantoonsa. Kaikin puolin kypsiä pelimanneja, molempien sanojen positiivisessa merkityksessä.

Kaksi ensimmäistä teosta, Boccherinin A-duuri sonaatti G.6 ja Chopinin Introduction et Polonaise op. 3, voisi kuvitella menneen hieman lämmittelyn ja kenties akustiikkaan tutustumisen merkeissä. Mutta sen jälkeen musisoinnin padot tuntuivat murtuvan ja muusat laskeutuivat kuolevaisten joukkoon Parnassos vuorelta. Schubertin "Arpeggione" sonaatti kosketti minua syvältä ja väliajan jälkeen Chopinin Grand Duo sekä Prokofievin Sellosonaatti jatkoivat samaa musiikin juhlaa. Konsertin päättäneet Sarasateen Mustalaislaulut toimivat samalla jo encoreina.

Soittamisen näennäinen helppous on molempien pelimannien osalta valjastettu musiikin sisällön käyttöön, eikä pelkästään tyhjäksi tekniikkanäytökseksi. Ei tätä duoa voi liikaa kehua, rientäkää konserttiin kun vain voitte.

Häivähdys Indigoa

Ooppera: Indigo - Kansallisooppera 2016-01-30

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Kansallisoopperan uuden Indigo-oopperan ensi-ilta jäi minulta viikko sitten väliin kun wagneriaanin polku vei Kööpenhaminaan. Untuvikko tuli sitten bongattua kolmannessa esityksessään lauantai-iltana televisiokameroiden läsnäollessa. Yle tallensi esityksen ja se pitäisi olla nähtävänä myös Yle Areenassa. Käykäähän katsomassa.

Avoimin mielin astuin katsomoon esitystä kokemaan. Ennakkopuheet antoivat esimakua jonkunlaisesta metallioopperasta. Säveltäjät Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen ovat tuttuja Apocalyptica-yhtyeestä ja heidän materiaalistaan Indigon oli oopperaksi koonnut Jaakko Kuusisto. Metallimusiikki ei ole minulle vierasta ja lukija on varmaan jo huomannut aikaisemmista kirjoituksistani, että oopperaankin minulla on varsin lämmin suhde. Yleensä en ole innostunut crossover-projekteista, koska lopputuloksista yleensä puuttuvat yhteiseloa hakevien taiteenlajien parhaat puolet.

Voiko Indigoa kutsua crossoveriksi? Kyllähän Kivilaakson ja Toppisen tavoite on ollut luoda modernihko ooppera, jonka vaikutteet ovat enemmänkin oopperan historiassa. Soinnutuksessa ja rytmin käsittelyssä sitten voi huomata säveltäjien leipälajin. Soittimena käytetään kuitenkin perinteistä oopperaorkesteria. Valitettavasti laulajat joutuvat käyttämään mikrofoneja, joille olen kyllä erittäin allerginen.

Jotenkin Kivilaakson ja Toppisen ideat eivät jaksa kantaa kahden tunnin kaarta. Muutamissa perinteisemmän henkisissä kohtauksissa, esimerkiksi Danielin ja Aurelian duetossa ensimmäisessä näytöksessä ja lopun finaalissa, oopperamaailman esikuvat kuuluvat selvästi. Mutta siinä missä Puccini työntää sen tunteen puukon syvälle ja vielä kääntää sitä haavassa, niin Kivilaakso ja Toppinen eivät saa edes naarmua aikaan. Ja omiin korviini rytmi ja rummut kävivät jossain välissä jopa puuduttaviksi. Se groove ja transsi minkä pienyhtye kykenee luomaan energialla ja toiston avulla, ei toiminut tällä kertaa klassisen orkesterin keinoin. Toisaalta nyanssit ja herkkyys lienevät vieraita käsitteitä jo lähtökohdat ja tavoitteet huomioon ottaen.

Mutta jos siirrän hieman fokusta, enkä tavoittelekaan suurta musiikillista kokonaisuutta johon haluaisin paneutua myös kuunnellen sitä kotioloissakin, vaan ajattelen Indigoa parin tunnin viihdyttävänä musiikkiteattteriesityksenä, niin elävänä kokemuksena Indigo ei ole hullumpi. Sampo Pyhälän lavastus ja videot toimivat tarinan kerronnassa ja Vilppu Kiljusen ohjauskaan ei ole hullumpi.

Jos Sami Parkkisen librettoa pohtii kokonaisuutena, niin hieman kliseinen maku siitä jää. Tarina on käsiohjelman mukaan Parkkisen, Kivilaakson ja Kiljusen yhteistyö. Meillä on paha lääkefirma joka on alistanut ihmiset. Lemmenpari löytää vapautuksen kuoleman ja rakkauden kautta. Jossain rajan takana on indigolapsivanhusjumala joka kerää henget vielä mystisempään paikkaan. Kun laitetaan yhteen Langin Metropolis, Chaplinin Nykyaika, Wagnerin Tristan ja Kubrikin 2001, niin saadaan samat teemat kasaan. Ei lainkaan huonot esikuvat.

Orkesteria johti Jaakko Kuusisto ja kokonaisuus saa kyllä puhtaat paperit. Laulajaraukat joutuivat kärsimään mikrofoneista ja naisäänet Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Päivi Nisula selviytyivät urakasta parhaiten. Koska mikrofonien kanssa laulajien ääni mukailee vanhaa kunnon stereotestiä, eli tulee epämääräisestä suunnasta, niin flunssasta kärsivän Cristian Juslinin äänen muodostanut Ilkka Hämäläinen upposi esitykseen huomaamatta.

Vaikka tämänkertaisen oopperakokemuksen kuvailun kokonaissävy onkin hieman varauksellinen, niin silti rohkenen suositella Indigon kokemista paikan päällä. Ei se välttämättä ole merkkipaalu oopperataiteen historiassa, mutta kuitenkin varsin viihdyttävä parituntinen.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Mystinen Lohengrin Kööpenhaminassa

Ooppera: Lohengrin - Royal Danish Opera 2016-01-22

© 2016 Royal Danish Opera / Miklos Szabo
Kööpenhaminan upouusi Lohengrin-tuotanto jättää lopun suhteen paljon ihmeteltävää. Saksalainen ohjaaja Nicola Raab on jo minulle tuttu useammasta tuotannosta (Parsifal, Thaïs, Boris Godunov) ja tällä kertaa Raab keräsi paljon odotuksia, mutta viimeinen viisi minuuttia kaipaa vielä sulattelua. Voi olla ettei se tämän illan aikana vielä aukea, mutta katsotaan.

Aloitetaanpa taas tällä kertaa musiikista. Kapellimestari Alexander Vedernikov on minulle tuttu vain Rosenthalin lapsien johtamisesta Savonlinnassa melkein kymmenen vuotta sitten. Siitä esityksestä ei muistikuvia ole, sääli etten runoillut vielä tuohon aikaan blogia. Wagnerin parissa Vedernikov tuntui viihtyvän mainiosti. Kuninkaallisen oopperan orkesteri on kelpo pumppu ja Vedernikovilla pysyi homma hyvin kasassa. Vaskia oli varsinkin kolmannessa näytöksessä ripoteltu poikkeuksellisen paljon ympäri parvia ja kyllähän niiden kanssa oli välillä aikavapinoita, mutta se on kyllä ihan ymmärrettävää. Istuin lähellä kapua ja oli mukava seurata välillä kuinka hän sääteli vaikkapa kuoron osien balanssia.

Ensi-iltasolistit onnistuivat myös hyvin. Lohengrinin roolissa lauloi saksalainen Burkhard Fritz. Hän ei ole volyymin puolesta maailman kovin kanuuna, mutta ei hän jalkoihinkaan jäänyt. "In fernem Land" upposi minuun helposti, ei silloin voi tenoria kauheasti moittia. Amerikkalainen Steven Humes (kuningas Heinrich) ja saksalainen Peter Felix Bauer (kuninkaan airut) selvisivät hekin hienosti urakoistaan. Pahan akseli, eli Telramund ja Ortrud, olivat sitten suomalaisten käsissä. Vaikka minulla varmaan sinivalkoiset silmälasit nenällä olivatkin, niin tuskin Jukka Rasilaisen ja Tuija Knihtilän suoritukset jättivät paljon toivomisen varaa. Tuijan toisen näytöksen loppupuoli oli eritoten huikeaa kuunneltavaa. Elsa roolissa lauloi tanskalainen Anne Margrethe Dahl. Hänen äänensävynsä ei ole aivan minun makuni mukainen, mutta eipä ollut huono hänkään.

Palataanpa sitten ohjauksen pariin. Ensivaikutelma lavastuksesta oli hieman pettynyt. Eikö näitä oopperoita voi sijoittaa muualle kuin betonibunkkereihin? Mutta ohjauksen edetessä aloin saada jutusta kiinni, tai niin ainakin luulin ennen loppua. Bunkkeriin johtaa kaksi ovea. Oikeassa reunassa on iso teräsovi, josta kuningas saapuu alussa ja jonka takana tuntuu olevan se vapaa valoisa maailma. Vasemmassa reunassa on pienempi ovi josta taasen pääsee bunkkerin ylätasanteen muodostavaan käytävään. Tuolla käytävällä ensimmäisessä näytöksessä Ortrud pelkällä olemuksellaan tuntuu osoittavan olevansa se vorteksi jonka ympärillä, ja jonka ansiosta, tapahtumat pyörivät. Ortrudhan ei laula muuta kuin siinä kvintetonpoikasessa ja loppukuorossa koko ensimmäisen näytöksen aikana, mutta tässä tuotannossa Ortrudin olemassaolo on tietoisuudessa jatkuvasti.

Ortrudin kasvoilla on tatuointi(?) joka nähdäkseni ilmestyy myös Telramundille toisessa näytöksessä. En oikein osaa tulkita sen mahdollista merkitystä. Onko se liian helppo yhdistää jonkinlaiseksi pakanamerkiksi. Raab tuntuu kyllä kovasti korostavan jumalan kristillistä versiota raamatun (?, risti kannessa oleva kirja) runsaalla esittelyllä. Toisaalta en kyllä löydä ohjauksesta sen enempää uskonnollista sävyä, joten pientä hämmennystä jää mieleen tuon suhteen.

Kuningas Heinrich siis ilmaantuu ulkopuolisena bunkkeriin ja kun hän kuoriutuu haarniskastaan, niin hän onkin yllättäen tummassa puvussa. Kun hän sitten lopussa poistuu samasta ovesta, niin puku saa päälleen metallihaarniskan. Jännä että muiden hahmojen asut ovat "perinteisiä ajattomia muinaisasuja" mutta Heinrich saa esitellä kombinaation modernia ja vanhaa. Enpä tuollekaan osaa sen syvempää tulkintaa näin yhdellä kertaa keksiä.

Bunkkerin takaseinä avautuu ensimmäisessä näytöksessä ja paljastaa kymmenkunta isoa sulkaa/höyhentä. Varsin mainio tapa saada ujutettua sitä joutsenta johonkin. Ilahtuneena panin muuten merkille että maestro Vedernikov johti koko oopperan käyttäen tahtipuikon sijaan valkoista sulkaa. Tuo takaseinän takana oleva tila oli mielestäni ohjauksen mielenkiintoisin konsepti. Lohengrin tuli ja poistui sinne, "varsinainen" Elsa ei mielestäni mennyt sinne suoraan itse, vaan häiden yhteydessä Lohengrin johdatti hänet sinne. Sen sijaan toisessa näytöksessä siellä jättihöyhenien keskellä liikkui Elsan "kopio" joka peilasi monasti Elsan liikkeitä lavalla. Aluksi olin ymmärtäviväni tuon höyhenmaailman Elsan uni- tahi mielikuvitusmaailmaksi. Elsan unihan on monasti ollut Lohengrinin nykyohjauksien standardiselitysmalli. Kun toisen näytöksen lopussa Ortrud jää tuijottamaan Elsaa kysymysmotiivin soidessa, niin bunkkerin lattiaan ja seinään tulee halkeama. Tuota väliajalla pohtiessani olin jo innoissani, että nythän ollaan päästy oikein kunnon psykologisen draaman pariin. Bunkkeri olisi jonkinlainen Elsan mielen kammio tahi lukko, jonka hän pystyy murtamaan vain mielikuvituksen luoman satuolennon (Lohengrin) turvin. Tuo kammio olisi kenties syntynyt syyllisyydestä, voisiko Elsa ollakin oikeasti veljensä tappaja ja yrittäisi mielensä sopukoissa siirtää syyllisyyttä luomilleen hahmoille (Ortrud).

Hykertelin mielessäni ja odotin mielenkiinnolla mitä Raab tarjoaa lopussa. Raab yllättikin sitten todenteolla. Kolmannessa näytöksessä yhden ison sulan sisällä lepäilee Gottfried. Lopussa Lohengrin kantaa tämän sitten höyhensaarilta bunkkerin puolelle ja antaa hänelle torven ja miekan. Lopuksi kuningas Heinrich poistuu bunkkerista haarniska päällään ja hetken kuluttua pari bunkkerin seinää avautuu ja sisään ryntää miesjoukko joka käy taistoon bunkkerissa olijoiden kanssa. Lopuksi kaikki tappavat toisensa ja eloon tuntuu jäävän vain Gottfried. Kuinka tätä loppua sitten pitäisi tulkita? Ei aavistustakaan. Jos kyse on jonkinlaisesta Gottfriedin mielikuvitusleikistä, niin olen kyllä aika pettynyt. Mutta eipä ole paljon vaihtoehtojakaan. Tuntuu kuin Lohengrin (tarkoitan nyt koko oopperaa) esittää yhden maailman alun ja lopun. Oopperan alkusoiton aikana Elsa kuvataan olevan yksin pimeähkössä bunkkerissa ja ainoa toivo on pienestä ikkunasta tuleva valonsäde ja sulka. Oopperaa taas loppuu siihen kun Gottfried seisoo yksin näyttämön etureunassa torven ja miekan kanssa katsoen yli ruumismeren. Paljon jää kysymyksiä, mutta ehkäpä niin on parempi. Jos käytte katsomassa, niin kertokaa miten itse tulkitsette ohjauksen.

Lisäilen näin seuraavana aamuna vielä muutaman huomion: Kyllähän käsiohjelma kertoo että bunkkeri on suojapaikka ja ulkona on sota. Elsa sodanvastaisuuttaan sitten luo Lohengrinin tukemaan omia ajatuksiaan. Ja sehän ei sitten kanna loppuun asti, vaan huonosti käy.

Mielestäni Raabilla olisi ollut eväitä enempäänkin. Miksei Elsa voisikin syyllinen veljensä kuolemaan? Sitten pyörisimme Elsan pään sisällä kun tämä yrittää kehittää tarinoita siirtääkseen tai elääkseen syyllisyytensä kanssa? Hmmm, pitäisiköhän siirtyä oopperaohjaajaksi...

lauantai 16. tammikuuta 2016

Kolmen pennin ooppera

Musikaali: Kolmen pennin ooppera - Lappeenrannan kaupunginteatteri 2016-01-15

© Lappeenrannan kaupunginteatteri
Lappeenrannan kaupunginteatterin ison salin avajaisesitykseksi oli mukavan rohkeasti valittu musikaali. Kaupunginteatteri muutti näin samalla uusiin tiloihin kauppakeskuksen yläkertaan. Tilat ovat ihan ok, mutta väliajalla pohdiskelin mikä mieltä kuitenkin hieman kaiversi. Olin löytävinäni syyn intiimin, eristetyn tilan puutteesta. Yleensä kun näihin isompiin taidelaitoksiin (pahoittelen termiä, pahaa tekee myös kirjoittaa se) menee, niin samalla pääsee tilaan jossa voi olla eristyksessä arjen oravanpyörän häiriöistä. Nyt teatterin lämpiö on käytännössä avoin terassiparveke kauppakeskuksen avaraan tilaan. Se oravanpyörä on liian lähellä. Toki ymmärrän myös ajatuksen teatterin tuomisesta samalla lähelle ihmisiä, mutta tietty mielen mystiikka siitä kyllä puuttuu.

Avajaismusikaalin valinta on kyllä nappiosuma suhteessa uuden teatterin sijaintiin kauppakeskuksessa. Kolmen pennin oopperassa Brechtin yhteiskuntakritiikki ei voisi toimia irvokkaammassa paikassa kuin yhdessä kapitalismin pyhimmistä temppeleistä, kauppakeskuksessa. Vielä kun kyseessä oli avajaisnäytös, niin ensi-iltayleisön koostumus lisäsi kontrastin tunnetta entisestään.

Melkein 90 vuotta vanha teksti on kuin kirjoitettu viime viikolla. Muutamissa kohdissa oli dialogia muokattu/lisätty ajan henkeä vielä enemmän mukailevaksi. Mielestäni ne olisi voinut jättää tekemättä, Brechtin teksti kertoo myös tästä ajasta ilman rautalangankin apua.

Kurt Weillin hienosti vinksahtanutta musiikkia tulkitsi mainiosti yhdeksänhenkinen orkesteri. Kaupunginteatterin lava on tietysti suunniteltu puhenäytelmiä varten ja ensimmäinen reaktio musiikkiin oli havainto kuivasta akustiikasta. Mutta kuivuus ei ollut tyhjäksi imevää, vaan itse asiassa korva tottui tykkäämään akustisesta maisemasta varsin nopeasti.

Näyttelijäkaartista löytyi kelpo laulajia. Puukko-Mackien, eli Tatu Siivosen ääni avautui mukavasti väliajan jälkeen. Heljä Heikkinen ja Sanna Kemppainen onnistuivat myös mainiosti. Lopun kuorofinaalissa musikaali saa hienon oopperaparodian hunnun päälle. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa ja tutustumassa Lappeenrannan uuteen teatteriin.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut finaali

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-06

Se oli sitten siinä. Hieno viikko vokaalimusiikin parissa. Finaalissa ei enää suuria yllätyksiä tullut. Laulajat olivat jo tuttuja. Kaikilla on vielä paljon oppimista ja se oppiminen kestää seuraavat 50 vuotta. Toiset ovat jo tänään valmiimpia kuin toiset, mutta kaikilla on täysi potentiaali heittäytyä sille puolen vuosisadan uralle.

Omat suosikkini miesten puolelta ovat Jussi Juola ja Kristian Lindroos. Naisista taasen Erica Back ja Suvi Väyrynen. Tuomaristo saa asetella koko laulakaartin tarkempaan järjestykseen. Minun(kin) valintani pohjautuvat koko kilpailun kaareen, eivätkä pelkästään finaaliin. Kuten sanoin kaikilla on vielä paljon oppimista, mutta omiin korviini tämä nelikko omaa eniten taitoa tarinan kertomiseen ja myös sellaista lavakarismaa, jolla saadaan kuulija kiedottua musiikin verkkoon.

Kiitos kaikille laulajille alkukilpailuja myöten, pianisteille kovasta työrupeamasta, orkesterille ja kapellimestarille hienosta finaalista. Järjestäjille kiitokset onnistuneesta tapahtumasta. Ja ennen kaikkea säveltäjille ja runoilijoille kautta vuosisatojen! Ars longa, vita brevis...

maanantai 4. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 4. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-04

Toinen välieräpäivä alkoi sopraano Alina Koivulan esityksellä. Tunnustan heti että Koivulan äänensävyssä on sellainen kombinaatio ylä-äänisarjoja jolle olen hieman allerginen. Kyllä Koivula kelpo laulaja on, mutta omaan makuuni tuntuu että välillä ääni vie naista, eikä päinvastoin. Mukava välierä silti.

Seuraavaksi lavalle astui välierien ainoa tenori Jarno Lehtola. Hänen alkueränsä jätti minut vähän kylmäksi, mutta välierä onneksi paransi tilannetta. Lehtolakin on laulaja luonnoltaan, mutta jostain syystä hän ei saanut imettyä minua mukaansa musiikkimatkalle. Hänen välieräohjelmansa olisi ehdottomasti vaatinut tuota imua. Muuten vaikkapa Webernin supistetut herkkupalat jäävät valitettavan ohikulkevaksi hetkeksi.

Session ainoa baritoni Kristian Lindroos onkin sitten todellinen tarinankertoja. Jo alkuerässä hän ilahdutti rohkeilla sävyjen käytöllä ja sama meno jatkui välierässäkin. Ääni on valjastettu tarinan palvelukseen ja vaikka lavapreesens on välillä hieman ylitulkinnan rajoilla, niin kuitenkin ne sävyt ovat myös (ja ennen kaikkea) siellä äänessä. Ehdottomasti kuulemisen ja kokemisen arvoinen nuori laulaja, jolle on helppo ennustaa menestystä.

Ensimmäisen session päätti Tiina Lönnmark. Hän omaa todella kauniin perusäänensävyn ja tarinankerronta luonnistuu häneltäkin. Häntäkin toivon kuulevani lisää loppukilpailussa. Ääni saattaisi mukavasti taipua tulevaisuudessa myös hieman enemmän dramaattiselle puolelle.

Viimeisen neljän laulajan ryppään aloitti Sanna Matinniemi. Alkuerän jälkeen olin kirjoittanut muistiinpanoihini "Laadukasta tavaraa, mutta se viimeinen koukku puuttuu". Sama positiivinen tunne jäi välierästäkin. Kuten jo eilen totesin, se wau-faktori on tärkeä osa näillä kinkereillä. Artikulaatioon ja sanoman selkeyteen kaipaisin hänenkin osalta hieman lisäpanostusta.

Veera Niiranen ilahdutti pontevalla rohkeudella alkuerässä ja samaa rohkeutta oli välieräesityksessäkin. Hieman petyin kyllä kokonaisuuteen, kun mielestäni hänenkin ääntämyksensä kaipaisi tarkkuutta. Pahoittelen että jankutan tästä samasta aiheesta. Ymmärrän että varsinkin korkeissa naisäänissä on hankala tuottaa selkeää kieltä, mutta tekstin selkeys on todella tärkeää hyvän kokonaisvaikutelman kannalta. Vaikka pilli tuottaisi jumalaisen kaunista ääntä, ei sillä ole merkitystä jos se ääni ei kerro tarinaa. Vokaliisit ovat sitten erikseen.

Välierän viimeinen naislaulaja oli mezzosopraano Anu Ontronen. Hän taisi aloittaa hieman hermostuneesti kun Brahmsin lauluissa oli kiireen makua. Esitys parani hienosti loppua kohden ja kolme viimeistä englanninkielistä laulua osoittivat Ontrosen draaman luontikyvyt. Hyvä laulaja hänkin.

Välierät päätti sairauslomalta palannut Joonas Asikainen. Asikainen esitti hienon setin ja osoittautui erinomaiseksi lied-laulajaksi. Vaikka kovasti hänen laulamisestaan pidinkin, niin täytyy tunnustaa että hänen äänensä sävyssä on myös jotain mitä vierastan.

Ja sitten onkin aika tarkastaa laulukilpailuiden kotisivut ja sieltä löytyy jo lista loppukilpailuun valituista:

Asikainen Joonas, baritoni
Back Erica, mezzosopraano
Isokoski Johanna, sopraano
Juola Jussi, bassobaritoni
Lindroos Kristian, baritoni
Ontronen Anu, mezzosopraano
Punkeri Tomi, baritoni
Taskinen Samuli, baritoni
Väyrynen Suvi, sopraano

Tuosta listasta minulla ei ole kauheasti valitettavaa. Tiina Lönnmarkia olisi ollut kiva kuulla myös lisää, mutta ehkäpä jossain muualla. Kyllä tuolla kokoonpanolla saadaan hieno finaali aikaiseksi.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 3. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-03

Lappeenrannan laulukilpailut jatkuivat välierillä. Ensimmäisessä osiossa saimme nauttia kahden baritonin ja kahden sopraanon esityksistä.

Tomi Punkeri jatkoi alkuerän varmaa työskentelyään. Mitään suurempaa valittamisen aihetta ei hänestä löydy. Tarinankerronta on ihan mukavaa. Ehkäpä äänensävystä puuttuu kuitenkin artikuloinnin osalta se läheisin preesens. Mutta kelpo välieräesitys silti.

Punkerin jälkeen lavalle astui Samuli Taskinen. Häneen pätee sama arvio kuin Punkeriinkiin. Ei suurempaa valittamisen aihetta. Perusasiat ovat kunnossa. Kelpo laulajia molemmat, mutta sitä mystistä wau-faktoria ei kuitenkaan kummastakaan syntynyt. Ja juuri tällaisessa kliinisessä kilpailutilanteessa se on tärkeintä.

Jo alkuerässä Suvi Väyrynen valloitti minut. Sama meno jatkui välierässäkin. Hieno ohjelmistovalinta, jossa saksalaisen Brötchenin väliin oli sijoitettu espanjalais-suomalainen sisus. Väyrysen artikulaatiosta saa mainiosti selvää, joka on meikäläiselle yksi tärkeimpiä kriteerejä. Lauluissa on kuitenkin sanat. Väyryseltä löytyy hienosti herkkyyttä, mutta äänessä on myös vahva dramaattinen sävy. Ilmoittaudun ylpeänä Suvi faniksi.

Ensimmäisen osion päätti Iida Antola. Omissa alkuerämuistiinpanoissani moitin häntä vähän vokaliisipainotteiseksi ja valitettavasti samaa ongelmaa oli välieräsäkin. Hänen äänensä sävy on kaunis, mutta sanat eivät muodostu kovin selkeästi omiin korviini. Välierässä kuuluu sääntöjen mukaan esittää suomalainen vuoden 1980 jälkeen sävelletty laulu. Antola ansaitsee kumarruksen ja hatunnoston sävellettyään oman välieräkappaleensa.

Toisessa osiossa piti kuuleman myös neljää laulajaa, mutta Joonas Asikainen oli sairastunut ja hänen lauluvuoronsa on siirretty huomiseksi. Toivottavasti Joonas kuntoutuu riittävästi huomisiltaa varten. Toisen osion aluksi kuulimmekin sitten Erica Backia, joka teki minuun vahvan vaikutuksen alkuerässä. Ehkäpä hänen välieränsä ei ihan vastannut korkeita odotuksiani. Ääni on hieno, mutta jotenkin esityksestä puuttui sama määrätietoisuus mikä leimasi alkuerää. Olisiko jännitys hieman vaivannut? Toivottavasti paikka loppukilpailuun aukeaa, "Parto, Parto" on odotuslistallani.

Johanna Isokoski oli iltasession toinen laulaja. Hänkin on kelpo sopraano jolla on mukavan rehevä ja riittoisa ääni. Artikulaatioon kaipaisin kyllä tarkkuutta. Hänen ohjelmistoonsa kuului lauluja Samuel Barberin Mélodies passagères sarjasta, joita lauloi myös Samuli Taskinen aikaisemmin. Toisaalta myös hauskasti Iida Antolan ja Erica Backin ohjelmistoissa oli lauluja samasta Edvard Griegin laulusarjasta opus 48. Aika jänniä sattumia, eivät nuo ainakaan itselleni niitä tutuimpia laulusarjoja ole.

Ensimmäisen välieräpäivän päätti bassobaritoni Jussi Juola. Hän hupsautti samantien oman mieslaulajapörssini ykköspaikalle. Erinomaista selkeyttä sanomassa ja tulkinta imi minut tarinoihin sisälle. Veikkaan että äänessä on aikamoista tehopotentiaalikin, hänen alku- ja välieräohjelmistonsa ei ole sitä vielä vaatinut. Loppukilpailun Mahler ja Mozart antavat kenties lisää vinkkejä. Kenties Verdi ja Wagnerkin taipuisivat Jussin suuhun.

Huomenna jatketaan...

lauantai 2. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 2. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-02

Tänään olivat katsastusvuorossa loput laulukilpailun osanottajat. Pitkä päivä tarjosi 21 laulajan esitykset ja istumiskunto oli koetuksella. Kisaväsymys ei kuitenkaan iskenyt ja urakasta selvittiin kunnialla.

Nyt kaikki 30 laulajaa kuultuani voin todeta kokonaistason olevan varsin hyvän. Toisaalta pieni pettymys on suuremman sykähdyksen tehneiden laulajien määrä. Yhden käden sormet riittävät laskemaan ne jotka onnistuivat saamaan minut unohtamaan joutavat laulukilpailut ja nauttimaan vain puhtaasti laulutaiteesta. Mutta yksikään laulaja ei myöskään olisi onnistunut pilaamaan nautittavaa oopperailtaa sopivaa roolia laulaessaan. Joten aika hyvin meillä on pullat uunissa.

Yksi suurimpia suosikkejani näin alkuerien perusteella on Erica Back. Kaikin puolin vahva ja kypsä esitys häneltä. Jussi Juola oli mukana myös kolme vuotta sitten, siihen verrattuna ääni on kasvanut ja tulkintaakin löytyy mukavasti. Kristian Lindroos oli mainio uusi baritonituttavuus. Hän käyttää rohkeasti erilaisia sävyjä äänessään ja tarvittaessa voimaakin tuntuu olevan.

Tiina Lönnmark omaa hienon äänen jota kuulisin mielelläni lisää. Veera Niiranen ei myöskään turhia ujostellut. Hänen toivon jatkavan finaaliin asti jo ihan kuullakseni Straussin Amorin livenä.

Näköjään välieriin pääsevät onkin jo julkistettu. Lista on tässä:

Antola Iida, sopraano
Asikainen Joonas, baritoni
Back Erica, mezzosopraano
Isokoski Johanna, sopraano
Juola Jussi, bassobaritoni
Koivula Alina, sopraano
Lehtola Jarno, tenori
Lindroos Kristian, baritoni
Lönnmark Tiina, sopraano
Matinniemi Sanna, sopraano
Niiranen Veera, sopraano
Ontronen Anu, mezzosopraano
Punkeri Tomi, baritoni
Taskinen Samuli, baritoni
Väyrynen Suvi, sopraano

Ihan kelpo lista. Kaikki omat suosikkini ovat mukana, paitsi eiliseltä illalta Vilja Riutamaa ja Akseli Vanamo. Huomenna jatketaan välierien parissa. Ylen sivuilta löytynee streami, ei muuta kuin mukaan kuuntelemaan.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Lappeenrannan laulukilpailut 1. päivä

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2016-01-01

Avajaiset alkoivat Milko Vesalaisen ja Ilmari Räikkösen duetolla.
Kolme vuotta on vierähtänyt edellisistä laulukilpailuista ja nyt on jälleen aika siirtyä uuteen vuoteen laulukilpailuiden tahdissa. Kotikulmille sattui kulttuurisuma näin vuodenvaihteeksi kun Imatralla olisi ollut tarjolla balettia. Oopperan ystävänä annoin oman balettilippuni anopille ja livahdin itse seuraamaan nuorten laulajien mittelöä naapurikaupunkiin.

Perjantai-ilta alkoi alkukilpailun ensimmäisellä osiolla jossa yhdeksän laulajaa esitteli taitojaan. Ennakkokilpailujen antamien odotusten pohjalta koin yllätyksiä, tulkinta oli vahvaa, mutta ääni ei oikein tahtonut riittää isompaan saliin. Ja muutaman laulajan osalta asiat olivat toisinpäin; terhakka ääni, mutta kokonaisuus jätti kylmäksi.

Omat suosikkini ensimmäisestä erästä esiintymisjärjestyksessä: Tomi Punkeri, Vilja Riutamaa, Akseli Vanamo ja Suvi Väyrynen. Eritoten illan päättäneen Suvi Väyrysen kypsä esitys ilahdutti kovin. Brava!

Huomenna onkin sitten pitkä päivä loppujen kilpailijoiden esitysten parissa. Toi, toi, toi kaikille!