maanantai 29. lokakuuta 2012

Ooppera: Parsifal - Deutsche Oper Berlin 2012-10-28

Hieman yllättäen pohtiessani muutaman syyslomapäivän viettoa huomasin ostaneeni lipun Deutsche Operin uuteen Parsifal ohjaukseen. Lopputuloksena olikin sitten varsinainen oopperatäsmäisku Berliiniin. Ja ainahan Wagner-matkalle löytyy perusteluita; Parsifal on suosikkioopperani ja DOB:n uuden Parsifal tuotannon on ohjannut Philipp Stölzl, jonka Rienzi produktioon ihastuin jo aikaisemmin. Parsifalin ensi-ilta oli viikko sitten ja tänään oli kolmas esitys.

Ennen illan esitystä kunnioitimme hetken hiljaisuudella eilen edesmenneen Hans Werner Henzen muistoa. Saimme myös kuulla muutaman sanan hänen suuresta merkityksestään Berliinin musiikkielämälle.

Stölzl esittää alkusoiton aikana Parsifalin keskeisten symbolien historian. Ollaan Golgatan kukkulalla ja Jeesus kuolee ristillä. Sotilas tökkää keihäällä kylkeen ja valuvaa verta otetaan graalimaljaan. Kundry saa hysteerisen naurukohtauksen. Siinä meillä on keihäs, graali ja Kudryn rikos. Jo tämän alkupantomiimin aikana Stölzl hyödyntää näyttämötoiminnan ajan muokkaamista. Jeesuksen kuolinkouristusten aikana muut ovat jähmettyneinä kitschmäiseen asentoon. Kun Jeesus kuolee niin muut vapautuvat liikkeeseen. Samanlaisia hidastuksia ja jähmettymisiä tapahtuu läpi oopperan. Liekö "tilaksi muuttuu aika" ollut mielessä.

Kun alkuasetelma on ohi ja esirippu avautuu uudelleen, huomaamme olevamme vielä uuden tuotannon parissa, kun lavastusta siirtämässä ollut näyttämömies kilpailee esiripun kanssa lavan reunan saavuttamisesta. Näyttämömies voitti.

Ensimmäisen näytöksen yleinen tunnelma on erittäin perinteinen. Lavastus on vastaava kalliomuodostelma kuin alkupantomiimin aikana. Toisella sivulla kukkulan päällä on graalin ritarien linnan pienoismalli. Lavastus pysyy käytännössä koko oopperan ajan samanlaisena, ainoastaan toisessa näytöksessä lavan sivujen kukkuloita yhdistää kivisilta joka muodostaa näin lavasta asteekkien(?) temppelin sisäänkäynnin. Valaistus on varsin niukka läpi oopperan. Lavasteet tuntuvat olevan betoniseinien sisällä joissa on loisteputkivalaisimet. Hieman odottelin läpi esityksen astuvatko nämä seinät ja valot tärkeämään osaan, mutta niiden mahdollista merkitystä ei avattu missään vaiheessa.

Ensimmäinen vihje uudesta on Parsifalin asu. Muiden henkilöiden asusteet viittaavat vanhaan aikaan, vaikkapa sinne Parsifal tarun alkuvuosille 1100-1300 luvulle. Mutta Parsifal ilmaantuu lavalle modernissa miesten puvussa solmio kaulassaan, tosin kauluksen napit auki. Joutsenta emme lavalle saa kuin muutaman höyhenen muodossa, jotka Gurnemanz poimii Parsifalin hihasta. Gurnemanzin historiamonologien tarinat näytellään lavan sivukukkuloilla pantomiiminä.

Vasta kun temppelisiirtymämusiikin aikana lavalle saapuu itseään ruoskiva kärsimyskulkue, alkaa mieli askarrella pohtien mistä tässä onkaan kysymys. Sitähän se Parsifalinkin mielen pitäisi tehdä. Kristinuskon omituinen hinku kärsimyksen korostamiseen tulee selvästi esille. Koko uskon symbolinakin kun on kidutusväline. Amfortas ei itse osallistu fyysisesti graalin paljastukseen, mutta operaation jälkeen hänellä on stigmat kämmenissä. Graalin ritareille graalin paljastus aiheuttaa hurmostilan, jonka lopun hitaassa pantomiimissa on paljon aggressiota ja ristiretkihenkeä.

Ensimmäisen näytöksen jälkeen oli kenties ohjauksen suhteen hieman pettynyt olo, punaista lankaa ei ollut vielä löytynyt. Musiikin puolesta ei valittamista ollut. Gurnemanzin roolissa oli Albert Pesendorfer, ainoa mikä laski hänen komeasta äänestä nauttimista oli tieto siitä, että kahdessa edeltävässä näytöksessä Gurnemanzia oli laulanut Matti Salminen. Salmisen äänessä on vielä enemmän sitä lämpöä ja syvyyttä mitä Gurnemanz kaipaa. Amfortasta lauloi Thomas Johannes Mayer, hänkin oli mies paikallaan. Titurelin ääni ei sen sijaan ollut paikallaan. Lavalla roolia näytteli Stephen Bronk, mutta hän oli sen verran kipeä, että ääni sen sijaan tuli Albert Pesendorferista joka kipitteli orkesterimonttuun Titurelin lauluosuuden ajaksi. Kundryn roolin lauloi Evelyn Helitzius. Hänen äänensä on vahva ja sävyltään sellainen joka kantaa helposti orkesterin yli. Häntä parempaa Kundrya en ole elävänä kuullut kuin kerran ja silloin laulajana oli Waltraud Meier. Parsifalina olikin sitten Klaus Florian Vogt, hänen äänensävynsä on mielestäni lähes täydellinen Parsifalin rooliin. Siinä on sopiva suhde läpikuultavuutta, "durch Mitleid wissend"-henkeä.

Toisessa näytöksessä hypätäänkin sitten kristinuskon pimeistä piirteistä asteekkien pimeisiin piirteisiin. Klingsor on asteekkivelho joka surmaa näytöksen alussa ihmisuhrin. Sydän kaivetaan uhrin rinnasta ja Klingsorin maistiaisen jälkeen se aikaan saa verihurmoksen naisasteekkien parissa. Mielestäni asteekkien uhrauksen rinnastaminen kristinuskon uhraukseen on mielenkiintoinen näkökulma. Eikös Jeesuskin ollut ihmisuhri? Hänenkin liha ja veri on symbolisesti nautittavana kirkoissa tavan takaa. Parsifal saapuu Klingsorin temppelin portille miekka heiluen. Miekan hän muuten "löysi" ensimmäisen näytöksen lopussa graalin ritarien jäljiltä. Asteekkien huppuasusteet karisevat ja paljastavat kukkaistytöt, jotka houkuttelevat Parsifalin uhrilavalle. Parsifal on jo melkein saamassa miekan kylkeensä kun Kundry vihdoin kutsuu hänen nimeään. Kundryhän ei sitten onnistukaan puuhasteluissaan kovin hyvin. Suudelman symboliikkaan ei Stölzl puutu mitenkään erityisesti ja Klingsorin suhteen Parsifal noudattaa miekka selkään politiikkaa. Eikö Stölzl halunnut sotkea ristiä Klingsorin taltuttamiseen? Vai onko Parsifal ristiretkeläinen joka käy teurastamassa vääräuskoiset? Siinäpä pohdittavaa. Klingsorin roolin lauloi Thomas Jesatko, erinomainen suoritus. Kukkaistytöt jäävät valitettavan usein vähälle huomiolle. Tänään lavalla olivat ehdottomasti parhaat neitoset mitä olen elävänä kuullut. He olivat Hulkar Sabirova, Kim-Lillian Strebel, Rachel Hauge, Hila Fahima, Annie Rosen ja Dana Beth Miller.

Kolmas näytös alkaa odottamisen ilmapiirissä. Nyt moderneissa vaatteissa ryhmä (laitapuolen?) asukkaita tuijottaa tyhjää kukkulaa. Sitähän uskonto on? Odottamista, lunastusta, jotain muuta kuin tässä hetkessä elämistä. Parsifal saapuu lavalle kovin heikossa kunnossa. Hän laahustaa ja kompuroi keihäänsä kanssa lavan edustalle. Keihäs on käärittynä liinaan ja odottava väkijoukko kuorii sen hurmoksessa esiin. Kundry joutuu katselemaan sivusta kun väkijoukko vie Parsifalin lähteen luo jalkapesulle ja balsamihoidolle. Pitkäperjantain ihme ei saa kasveja puhkeamaan kukkaan, vaan Parsifalin lähteessä kastama väkijoukko ryhtyy osoittamaan aggressiota Kundrya kohtaan. Varsin outoa toimintaa.

Tällä kertaa temppelin siirtymämusiikin aikana Amfortas tulee lavalle kantaen ristiään. Väkijoukko seuraa häntä ruoskilla uhkaillen. Parsifal tuntuu olevan suhteellisen pihalla tapahtumista koko kolmannen näytöksen ajan. Kun Amfortas kieltäytyy graalirituaalista, Parsifal suorittaa sen. Kun hän vihdoin koskettaa Amfortaksen haavaa parantaakseen sen, Amfortas vetää keihään syvälle kylkeensä tehden näin käytännössä itsemurhan. Loppukuvaksi oopperalle tulee varsin synkkä. Väkijoukko on stigmoineen graalin hurmiossa. Kundry menee heidän keskelleen kääntyen yleisöön päin ja joko nauraa tai sitten huutaa äänettömästi kauhusta.

Kokonaisuutena Stölzlin ohjauksesta jää varsin ristiriitaiset (pun intended) tunteet. Itse en ole ollenkaan uskonnollinen ihminen, mutta Parsifalin "myötätunto ratkaisuna" on mielestäni hieno ajatus. Stölzl tekee hienoja rinnastuksia, osoittaa typeryyksiä sormella ja päättää ohjauksen "eikö tämä ikinä" lopu tunnelmaan. Ehkäpä tuo lopetus on se mikä minua eniten jää kaivelemaan. Parsifalissa hienointa on positiivinen pohjavire, koskien jokaisen mielen mukaan sitten tätä tai mahdollista tulevaa elämää. Omalla kohdallani se on jonkinlaista luottamusta tämän lajin mahdollisuuteen selvitä tulevaisuudessa. Tämän suhteen vaikkapa Keith Warnerin Parsifal Kööpenhaminassa oli paljon parempi.

Kun vielä näin lopuksi mainitsen että Donald Runnicles johti orkesteria eteerisen komeasti, niin Deutsche Operin uusi Parsifal alkaa olla käsitelty tällä erää. Mielenkiinnolla odotan tulisiko tästä kenties tallennetta saataville tulevaisuudessa. Tosin Stölzl jakaa lavaa osiin siten että se ei välttämättä toimi kuvaruudussa. Noh, aika näyttää...

torstai 25. lokakuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-10-25

Jälleen vierähti ilta rattoisasti Lappeenrannassa; tällä kertaa Saimaa sinfonietan parissa. Lappeenrannan kaupunginorkesterin matkaa musiikin maailmassa avusti tänään extrapuhaltajia, lyömäsoittaja ja harpisti. Purcellin, Pulkkiksen ja Poulencin viitoittamaa väylää pitkin purjehdusta johti Anna-Maria Helsing.

Purcell on englantilaisen musiikin ensimmäisiä suurmestareita. Hänen jälkeensä saimmekin sitten odottaa parisataa vuotta Edward Elgaria. Illan Purcell aloituksena oli näyttämömusiikkia näytelmään Kätevä emäntä. Saimaa sinfonietan ja Anna-Maria Helsingin barokkisointia kuunnellessa tulin pohtineeksi kuinka nykyään soitetaan barokkimusiikkia. Omaan korvaan alkaa jo olla oletuksena vahvalla draivilla soitettu svengaava, jopa hieman agressiivinen sointikuva. Tästä malliesimerkkinä on vaikkapa italialainen Il Giardino Armonico. Tietysti nämä yhtyeet käyttävät usein periodisoittimia ja keskittyvät barokin ajan musiikkiin. Nyt Saimaa sinfonietan toimesta saimme nauttia hieman raskaammasta ja jäykemmästä sointikuvasta, mutta toisaalta se sopi Purcellin musiikkin aivan yhtä hyvin.

Illan kohokohta, ainakin omalta osaltani, oli Uljas Pulkkiksen pianokonsertto. Konsertto sai kantaesityksensä jotakuinkin tarkalleen vuosi sitten Helsingin kaupunginorkesterin toimesta. Kantaesityksessä, samoin kuin tänään, solistina oli Henri Sigfridsson. Pulkkis oli säveltänyt tänään esitettyyn konserttoon uuden kadenssin. Pulkkis on Kimmo Hakolan ohella suosikkejani suomalaisista nykysäveltäjistä. Elävänä olen aikaisemmin Pulkkiksen musiikkia kuullut vain oopperan muodossa. Pianokonserttoa en Ylen lähetyksistä tajunnut vuosi sitten bongata, joten korvani pääsivät tänään neitseelliselle matkalle. Aikamoinen reissu olikin edessä. Ensimmäinen huomio oli pianon selkeä rooli lyömäsoittimena. Lyyrisempääkin sävelmaailmaa oli toki konserton keskivaiheilla esillä, mutta rytminen ja perkussiivinen ote oli mielestäni vallitsevana. Piano ja orkesteri ovat mainiosti sidoksissa toisiinsa. Linjat siirtyvät solistilta orkesterille ja toisinpäin. Erityisesti viehätyin jossain pianon fraasien lopuissa, joissa orkesteri laajentaa viimeisen sävelen erikoisiksi sointukuviksi. Konserttoa nyt ensimmäistä kertaa kuunnellessani olin aluksi hieman ihmeissäni Sigfridssonin, Helsingin ja Saimaa sinfonietan yhteistyöstä, mutta kun pääsin samalle aaltopituudelle Pulkkiksen sävelkielen kanssa, alkoi esityskin kuulostaa paremmalta. Toivottavasti saamme pian hankkia konserton nauhoituksen jostain!

Konsertin viimeisenä teoksena kuulimme Francis Poulencin Sinfonietan. Sinfonietta on sävellys josta on vaikea olla tulematta hyvälle tuulelle. Puhaltajat tuntuvat vievän sävellystä eteenpäin ja harpistilla on sormet täynnä töitä. Saimaa sinfonietalta olisin ehkä kaivannut hieman enemmän sointiin keveyttä ja herkkyyttä, mutta hyvä olo tuli musiikista näinkin.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Parsifal - Deutsche Staatsoper Berlin 1992, Barenboim, Kupfer

Daniel Barenboim teki 1990-luvun vaihteessa kaksi tärkeää Parsifal tallennetta. Vuonna 1991 Berliinin filharmonikkojen kanssa levytyksen Teldecille. Vuotta myöhemmin videotallenteen Staatsoper unter den Lindenin kanssa heti talon ruoriin astuttuaan. Omalla Parsifal listallani ovat molemmat tallenteet kärkijoukoissa.

Videotallenne on ollut pitkän aikaa erittäin hankalasti saatavana. VHS-nauhojen on näkynyt toisinaan käytettynä. Tallenne on julkaistu Laserdisk formaatissa aikanaan, mutta siitähän ei paljon iloa nykyään ole. Harmailta oopperatallennemarkkinoilta on ollut saatavissa DVD-tallenne joka on alunperin äänitetty televisiosta. Tuollaiselta näin itse tuotannon ensi kertaa. Tämän vuoden keväällä Euroarts vihdoinkin julkaisi tallenteen virallisesti DVD-muodossa. Kuva on 4:3 formaatissa ja ääniraita on stereo. Kuulostaa vähän vanhahtavalta, mutta ei huolta, ääni ja kuva ovat erinomaisia.

Ohjaaja on Harry Kupfer, jonka uudempi Parsifal produktio on oman kansallisoopperamme helmiä. Ohjaus on minimalistinen ja varsin symbolinen. Lavastuksena on metalliseiniä, joissa valo tykkää seikkailla. Keskeinen osa on yhden seinän pyöreä holviovi, jonka merkitystä ja avautumissuuntaa voikin jokainen sitten pohtia enemmän. Toinen lavastuksen erikoisuus on "viisarisarvi", jonka Kupfer on kierrättänyt pienin variaatioin Helsingin produktioon. Kupferin tuotannossa viehättää minua se, että katselijan annetaan itse tehdä johtopäätöksiä suhteellisen niukoista eväistä. Parsifal loppuluokittelussa päädytään tulokseen K+A-.

Musiikin puolesta tallenne on täyttä herkkua. Barenboim on mahtavassa vedossa. Orkesterin soundin kannalta kenties edeltävä filharmoonikkojen kanssa tehty studiolevytys on parempi, mutta hyvä on tämäkin. Nimiosassa on komeaääninen Paul Elming. Gurnemanzina muhkea John Tomlinson ja Kundrynä Waltraud Meier. Meier on varmaakin parhaassa äänessään, hänen Kundry tulkintansa on klassikko. Miehityksen täydentävät komeasti Falk Struckmann Amfortaksena, Fritz Hübner Titurelinä ja Gunter von Kannen Klingsorina.

Suosittelen lämpimästi!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ooppera: Don Carlos - Kansallisooppera 2012-10-19

Don Carlos on Verdin hienoimpia oopperoita. Verdi yhdistää tuttuun tapaansa yksilöiden kohtaloita suurempiin kokonaisuuksiin. Don Carlos käsittelee isän ja pojan suhdetta samaan naiseen ja kuinka politiikka ajaa rakkauden edelle. Samalla tutkaillaan vapaustaistelua ja politiikan suhdetta uskontoon. Moisista lähtökohdista Verdikin sai tehdä varsin paljon työtä oopperansa eteen ja oopperasta on useampia versioita. Ensimmäinen versio oli massiivinen viisinäytöksinen ranskankielinen ooppera. Sitä Verdi leikkasi ja muokkasi lyhyemmäksi. Ja tietysti oopperasta tehtiin myös italiankielinen versio. Kansallisoopperan versio on nelinäytöksinen ja italiankielinen, jota pitäisi itse asiassa kutsua nimellä Don Carlo, mutta suomalainen esitysperinne on pitänyt oopperan nimen ranskankielisenä versiona. Tuotanto on yhteistuotantoa Tšekin Kansallisoopperan kanssa. Prahassa tuotanto nähtäneen ensi kertaa keväällä 2013.

Monet Verdin oopperat kaipaavat vahvaäänisiä laulajia, jotka kykenevät välittämään uljaat melodialinjat. Eilisessä ensi-illassa alku ei antanut suuria lupauksia, mutta toisen näytöksen Carlo/Eboli/Rodrigo trion jälkeen koko esiintyjäkaarti tuntui saavan ilmaa siipien alle. Nimiroolin esittäjä Mika Pohjonen ei etukäteen tuntunut varmimmalta valinnalta, mutta yllättävän hyvin hän tehtävästään suoriutui. Rodrigon roolissa Tommi Hakalan ääni tuntui varsin epätasaiselta. Muutamaan otteeseen saimme nauttia kunnolla, mutta monasti hänen äänensä ei tuntunut fokusoituvan kohdalleen. Päänaisroolit olivat Judith Howarthin ja Lilli Paasikiven harteilla. Howarthin ääni ei ryhmäkohtauksissa kantanut mielestäni tarpeeksi, mutta toisaalta vaikkapa "Tu che le vanità" oli komeaa kuultavaa. Lilli Paasikiven äänikin heräsi tuon yllämaititun trion jälkeen, hieno rooli häneltä.

Entäpä sitten bassot, joiden ansiosta Don Carlos usein tunnetaan? Don Carloksessa on kaksi keskeistä bassoroolia; kuningas Filip II ja suurinkvisiittori. Filippinä oli eilen Mika Kares. Pidän paljon hänen äänestään, mutta valitettavasti se ei vielä omaa sitä vahvuutta ja dominanssia joka seisauttaisi veret katsomon puolella. Suurinkvisiittorina lauloi eilen Gregory Frank, kelpo suoritus vaikka vähän samaa kaipasin kuin Kareksenkin osalla.

Orkesteria johti eilen Pietro Rizzo. En tiedä joutuiko hän hieman pidättelemään orkesteria, mutta oopperan mittaiseen kaareen hän ei tulkinnassaan päässyt. Hyvä perussuoritus.

Aloitin tällä kertaa höpöttelyn musiikin puolelta. Musiikista ja solisteista jäi eilisillalta mukava muisto, mutta samaa ei voi sanoa ohjauksesta. En oikein voi ymmärtää miten Verdin ja tekstistä vastaavien Méryn, Du Loclen ja Schillerin oopperasta voi saada tapettua ylevyyden ja nyanssit? Ohjaaja Manfred Schweigkoflerin Don Carlosta vihjailtiin goottihenkiseksi ja kyllähän se sitä pinnallisella tasolla onkin. Lavastuksesta pidin paljonkin. Kallio, rauniot, kuollut metsä ja hautausmaa tunnelma toimii kyllä. Asut olivat solistien osalta ok, mutta vaikkapa naiskuoron ensimmäisen näytöksen Carmen-henkiset harso-kukka-asut yhdistettyinä aurinkolaseihin osoitti että kokonaisnäkemys ei ole kunnossa. Kun samassa kohtauksessa on vielä ilmakitarakallomiekkamandoliini soittoa, niin huh huh. Pohjanoteeraus oli toisessa näytöksessä lopussa Flanderin edustajien punkkarilook anarkiamerkkeineen ja mohikaanihiuksineen. Sama huipennus loputtomine taivaasta laskeutuvine pääkalloineen jätti odottamaan tuleeko jostain lavan sivusta vielä Village People hahmot juhlistamaan tapahtumaa.

Minkä takia Schweigkofler ei vienyt goottihenkeä vakavammin loppuun asti vaan muutti sen lähes pelleilyksi? Hahmojen ja teemojen pinnallisen stereotypian kanssa leikittely kääntyy nopeasti itseään vastaan. Varsinkin kun alla oleva teksti ja musiikki ei tue sitä. Schweigkoflerilla on mielenkiintoisia ajatuksia; Filipin himon tyydytys kolmannen näytöksen alussa ennen aariaansa, onko jumala yläkerran vai alakerran asukki,... Kokonaisuus karkaa Scweigkoflerin käsistä vain aivan liian pikaisesti, missä on draaman kaari?

Mutta onneksi oli Verdin nerokas musiikki ja kelpo laulajia...

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu II 2012-10-14

Kaksi päivää Helkiö-salissa on kova koettelemus myös katsomon puolella. Vaikka penkit eivät huonot olekaan, toisen päivän iltapäivällä alkaa olla vaikea löytää mukavaa asentoa. Pikaisen laskun jälkeen taisi tulla kuunneltua 71 laulajaa. Voi mennä jokunen päivä ennen kuin laitan musiikkikirjastostani kuulumaan Julian valssiaarian Gounodin Romeosta ja Juliasta tai Sibeliuksen Säv, säv, Susan tai Var det en drömin. Nuo olivat kolme yleisintä laulua.

Sama perushavainto oli voimassa tänään kuin eilenkin. Konsonantteja oli kadoksissa monelta laulajalta. Legato on tärkeää, mutta ei se oikeuta kadottamaan sanoja ja samalla tarinaa pois. Moni on varmaan nähnyt kirjoitettuja tekstejä, ainakin englannin kielellä, jossa sanoista on jätetty vokaalit pois. Tekstiä pystyy silti lukemaan. Jos laulaessa taas pehmennetään kaikki konsonantit, niin sanat ja kieli häviävät. Ei hyvä.

Kun kerran laulukilpailusta on kysymys niin pitäähän laulajia vertailla. Tässä ennakkokilpailussa on osallistujia niin paljon, että järjestykseen laittaminen on turhaa. Kilpailijan suorituksen aikana laitoin ylös muutaman ajatuksen jokaisesta. Jos minulle jäi laulajasta positiivinen tunne ja haluaisin kuulla laulajaa varsinaisessa kilpailussa, niin merkitsin tämän muistiin. Alla ovat näiden laulajien nimet esiintymisjärjestyksessä. Monia laulajia jäi merkkaamatta sen vuoksi että heidän äänensä sävy ei välttämättä ollut mieleeni, vaikka he muuten hyvin lauloivatkin. Jos olisin tuomari, niin loppuja varsinaiseen kilpailuun selviäjiä tulisi käydä etsimään heidän joukostaan.

Toki allaolevasta listasta voisin vielä erotella erikoissuosikkeja, mutta katsotaan mihin ennakkokilpailun tuomaristo päätyy ja palataan tarkempaan ruotimiseen tammikuussa.

Tarkkaamon Like-lista:

Reetta Haavisto
Talvi-Maaria Turunen
Annuliina Ikäheimo
Jussi Juola
Niina Laitinen
Emili Losier
Eeva-Maria Kopp
Anna Michelsen
Akseli Vanamo
Matti Turunen
Heli Huuki
Jouni Bäckström
Anna Immonen
Teija Orjala
Ann-Marie Heino
Anna Maria Parkkinen
Elisabet Petsalo
Piritta Ruutikainen
Juho Punkeri
Samuli Takkula
Jere Martikainen
Laura Vire

lauantai 13. lokakuuta 2012

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu I 2012-10-13


Edellisissä Lappeenrannan laulukilpailuissa vuonna 2010 seurasin vain varsinaista kilpailua. Tällä kertaa ehdin mukaan myös ennakkokilpailuun. Viikonlopun aikana karsitaan yli 80 laulajan joukosta noin 30 mukaan varsinaiseen kilpailuun. Varsinainen kisahan on tammikuussa. Tuomaristolla on aikamoinen urakka ja pitkät päivät. Hattua pitää nostaa.

Kyllähän selkeitä suosikkeja nousee omallekkin listalla, mutta paljon laulajia menee "kelpo laulaja"-kategoriaan, joita onkin sitten hankalampi laittaa järjestykseen. Monilla on selvästi paljon potentiaalia, mutta kenties ääni puhkeaa kukkaan vasta myöhemmin, toivottavasti viimeistään seuraavissa kilpailuissa. Kenties fakin vaihdon tai sopivan repertuaarin löytämisen ohella.

Jo näin ennakkokilpailun alkuvaiheessa valitettavan monen laulajan kohdalla oma tykkäämiseni jää kiinni epäselvään lausumiseen. Konsonantit häviävät vokaalien vallan alle. Paria sopraanoa piti tarkkaan kuunnella vakuuttuakseen siitä että he todella laulavat italiaa ja saksaa pelkän vokaliisin sijaan.

Jännityskin paistaa monen laulajan esityksestä. Moni osaa onneksi kääntää sen edukseen, eikä anna jännityksen kireyttää ääntään. Enemmän kokemusta omaavat laulajat erottaa rennommasta olemuksesta nopeasti.

Millä ihmeellä miehet ja pojat saataisiin enemmän innostumaan laulamisesta? Tämän päivän laulajista naisia oli kaksi kertaa enemmän kuin miehiä. Pelkään että jatkoonpääsyn jälkeen suhde on vielä enemmän kallellaan. Sama naisvoittoinen trendi on tietysti vallalla koko klassisen musiikin kentällä.

Tänään kuultiin 38:aa laulajaa. Huomenna kisa jatkuu ja sen jälkeen voisin julkaista oman suosikkilistan...

torstai 11. lokakuuta 2012

Konsertti: Lappeen Marian kirkko 2012-10-11

Lappeenrannan kaupunginorkesteri onnistui mainiosti valaisemaan pimeähköä syysiltaa lämpimällä musiikilla Marian kirkossa. Tällä kertaa viulun kanssa musisointia ohjasi Jukka Untamala ja erikoisvieraana luutun, vihuelan ja kitaran kimpussa oli Jarmo Julkunen.

Konsertti aloitettiin reippaasti Haydnin C-duuri sinfonialla nro 7. Tämä Haydnin varhainen sinfonia omaa konserton luonteisia piirteitä monien jousien soolo-osuuksien muodossa. Muutenkin soittimet ja soitinryhmät tuntuvat usein keskustelevat keskenään kamarimusiikinomaisesti. Continuon osassa oli tällä kertaa cembalon sijasta luuttu. Lappeenrannan kaupunginorkesterilla on toisinaan tapana aloittaa konsertit hieman sointia hakien, mutta tänään kaikki loksahti kohdalleen heti alusta alkaen. Untamala sai mielestäni koko orkesterin kuuntelemaan toisiaan kamariyhtyeen tavoin ja antamaan musiikin viedä mukanaan. Joseph Haydnilla on tärkeä paikka sydämessäni, hieno aloitus konsertille.

Seuraavaksi saimme nauttia Peteris Vasksin Cantabile teoksesta. Cantabile on jousille kirjoitettua aleatorista musiikkia. Aleatorinen tarkoittaa sitä, että teoksessa on kohtia jossa soittajat voivat itse valita mitä tai missä järjestyksessä he materiaaliaan soittavat. Näin jokainen esitys on periaatteessa erilainen. Cantabile lähtee liikkeelle nimensä mukaisesti pitkähköillä legatokaarilla, mutta elävöityy lopussa enemmän. Edellinen kosketukseni Vasksin musiikkiin oli alkuvuodesta myös Lappeenrannassa. Vasksin sävelkieli on varsin kiinnostavaa, mutta ainakaan näiden teosten perusteella suureksi humoristiksi voi nimittää. Illan esitys oli mielestäni onnistunut, lisää Vasksia kiitos.

Konsertti päätettiin kuumissa tunnelmissa Astor Piazzollan Vuodenaikojen parissa. Itse asiassa säveltäjäksi voisi Piazzolan lisäksi liittää myös Leonid Desjatnikovin. Alun perin Piazzolan omalle tangokokoonpanolle kirjoittamat neljä sävellystä on Destjatnikovin toimesta sovitettu jousiorkesterille ja sooloviululle. Ilmeisesti Vivaldi lainaukset ovat kokonaan Destjatnikovin kädestä. Osien välissä Jarmo Julkunen soitti lyhyitä välisoittoja vihuelalla. Aivan mainio idea!

Mutta olivatpa säveltäjäkrediitit jakautuneet miten tahansa, niin Vuodenajat on viekoittelevaa kuultavaa. Sääli että konsertti oli kirkossa, tämä musiikki kutsui kuumaan, hämärään tilaan ja mieluusti sikarin ja tuhdin brandylasin kanssa. Untamalan viulu kujerteli ja lauloi mahtavasti läpi monenlaisten Buenos Airesin tunnelmakuvien. Kaupunginorkesteri sykki ja eli musiikin palon yli nuottien. Bravo!

torstai 4. lokakuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-10-04

Lappeenrannan kaupunginorkesterin solisti- ja kapellimestarivieraana oli tänään Jaakko Kuusisto. Ohjelmistossa oli kaksi Johann Sebastian Bachin viulukonserttoa, John Adamsin Shaker loops ja Aulis Sallisen Cruselliana. Eli aikajanalla otettiin 300 vuoden loikka; barokista nykyaikaan.

Bachin ensimmäinen a-molli viulukonsertto aloitti illan. Se on Bachin konsertoista minulle tutuin. Ensimmäisen osan tanssillisen viettelevä teema voisi olla vaikkapa Händelin Julius Caesar oopperasta. Bachin viulukonsertot eivät ole soittajan pyroteknisiä näytöksiä vaan viulu on hienostuneemmin osana kokonaisuutta keskustellen orkesterin kanssa. Kuusistolla ei ole solistina mahdollisuutta ohjailla orkesteria koko ajan, mistä ei nopeissa osissa ollut suurempaa haittaa. Mutta uskoisin että ainakin a-mollikonserton hitaassa osassa tiukemmasta kontrollista olisi ollut etua. Nyt selkä orkesteriin päin soittaessa Kuusistolla ei ollut samanlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Jos soittajat olisivat olleet ringissä ja näköyhteydessä, olisi kokonaisuus ollut tiiviimpi. Mutta eipä soitossa ollut paljon valittamista nytkään. Ehkä hieman kirkkaampaa klangia ja läpikuultavuutta olisin ensimmäisessä osassa kaivannut.

Seuraavana ohjelmistossa hypättiin melkein nykyaikaan ja amerikkalaisen John Adamsin minimalismin pariin. Shaker loops valmistui kvarteton ja kvinteton kautta jousiorkesterille vuonna 1983. Sävellys pohjautuu rytmisen toiston ja hienovaraisten muutosten virtaan. Tällaisessa musiikissa mukaansatempaavan esityksen aikaansaaminen vaatii orkesterilta yllättävän paljon. Varsin hyvin Kuusisto ja Lappeenrannan kaupunginorkesteri onnistuivatkin. Ensimmäisessä osassa oli muutamaan otteeseen pientä puuroutumista. Hienoa kuulla tällaistakin musiikkia elävänä!

Tauon jälkeen mainiot ohjelmistovalinnat jatkuivat. Aulis Sallisen musiikin esittely jatkui Lappeenrannassa Sallisen parin vuoden takaisella  Cruselliana sävellyksellä puhallinkvintetolle ja jousiorkesterille. Sallinen tarjoaa kuultavaksi mielenkiintoisen äänimaisemapotpurin. Välillä piipahdetaan jazzin puolella ja toisessa kohtaa Wagneriaanin korva oli löytävinään vaikka mitä haikeita tyylilainauksia. Tämä olisi mukava kuulla uudelleen. Sen verran uusi teos on kyseessä ettei levytystä ole valitettavasti vielä saatavana. Orkesteri kuulosti hyvältä ja erikoiskiitos Jorma Lautasen svengaavalle klarinetin käsittelylle.

Konsertti päätettiin toisella Bachin viulukonsertolla. D-mollikonsertto BWV 1052R onkin historialtaan hieman erikoisempi tapaus. Alunperin sävellys on käsittääkseni ollut viulukonsetto, josta Bach on tehnyt cembalosovituksen. Alkuperäinen viuluversio on kadonnut ja nykyinen versio on myöhemmin sovitettu tuosta cembalosovituksesta. Illan viulukonserteista tämä jälkimmäinen oli esityksenä vahvempi. Kuusiston viulu soi hienosti ja hidas osa soi kaihoisan surullisesti. Mukava musiikki-ilta jälleen Lappeenrannassa!