lauantai 22. joulukuuta 2012

Kuolema lavalla - La Bohème Oslosta

La Bohème - Oslo 2012, Gullberg Jensen, Herheim

Näin Giacomo Puccinin syntymäpäivän kunniaksi oli aika tutustua Stefan Herheimin viimeisimpään ohjaukseen Oslon oopperaan. La Bohémen ensi-ilta oli tämän vuoden tammikuussa ja nyt saamme jo nauttia tuotannosta DVD ja Blu-ray tallenteiden muodossa.

Herheim katsoo La Bohémea rakkaan kuoleman aiheuttaman shokin ja surutyön kautta. Ooppera alkaa syöpäsairaan Mimin kuolemalla modernissa sairaalassa. Kuolema laukaisee Rodolfon muistelu- ja assosiaatioketjun, jonka etenemistä saamme seurata. Sairaalan henkilökunnasta kuoriutuvat muut La Bohèmen tutut hahmot, jotka ovat ajallisesti sijoittuneet 1800-luvulle. Rodolfon mielessä hahmot liikkuvat ajasta toiseen ja Mimin lopullista kohtaloa muistuttava sairaalasänky on lavalla koko oopperan ajan.

Rodolfon surutyön taustalla on kuolema jatkuvasti läsnä. Herheim on yhdistänyt Benoitin, Parpignolin, Alcindoron ja tullimiehen roolit yhdelle laulajalle (Svein Erik Sagbåten), joka on samalla edustaa kuolemaa lavalla. Mielenkiintoinen ratkaisu joka herättää hienosti monia ajatuksia pitkin oopperaa.

Jos vertaan Oslon La Bohèmea edelliseen katsomaani Herheimin ohjaukseen Ryöstö seraljista, niin La Bohème on huomattavasti uskollisempi alkuperäiselle libretolle. Tavallaan Herheim hyödyntää ohjauksessaan vain moderneja visuaalisen tarinankerronnan menetelmiä takautumineen ja vääristymisineen. Katsoin tallenteen tänään ensimmäistä kertaa ja olen varma että uusintakatselut vain avaavat tarinaa entisestään. Herheimin ohjaukset toimivat monella tasolla.

Lavastus tukee tarinaa hienosti ja vaihtelee modernin sairaalaympäristön ja 1800-luvun miljöön välillä. Mielestäni video-ohjaaja ei ollut aivan tehtäviensä tasalla. Monessa kohtaa olisin halunnut nähdä lavatapahtumat koko lavan osalta. Nyt sai vain viitteen siitä että samaan aikaan toisella puolen lavaa tapahtuu jotain, mutta kamera on keskittynyt vain pieneen osaan tapahtumista.

Laulajilla näkyi olevan mikrofoneja korvan vieressä, mutta äänet kuulostivat minun korvaani hieman omituisen kaikuisilta. Olen ollut Oslon oopperatalon katsomossa eikä akustiikka mielestäni tuollaiselta kuulostanut. Muuten orkesteri kuulosti hienolta Eivind Gullberg Jensenin komennossa.

Laulajatkin ovat mainioita. Rodolfona Diego Torre ja Miminä Marita Sølberg vakuuttivat esityksillään. Samoin Musetan esittäjä Jennifer Rowley. Ainoastaan basso Giovanni Battista Parodi ei sytyttänyt minun korvaani.

Tätäkin tallennetta voin suositella lämpimästi. Kenties kuitenkin taas sillä varauksella että ei ensimmäiseksi La Bohèmeksi. Siihen sopii vaikka todellinen "old school" ohjaus Covent Gardenista.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Herheim ryöstää seraljin Mozartilta

Die Entführung aus dem Serail - Salzburg 2006, Bolton, Herheim


Norjalainen ohjaaja Stefan Herheim aiheutti vuonna 2003 Salzburgin festivaaleilla kohua ohjauksellaan Mozartin Ryöstö seraljista oopperasta. Onneksi festivaalien johtoporras ei taittunut tuulessa, vaan piti Herheimin ohjauksen ohjelmistossa myös vuosina 2004 ja 2006. Mozartin juhlavuonna 2006 tuotanto taltioitiin ja julkaistiin DVD-levynä.

Tilasin itselleni muutamia uudempia Herheim tuontantoja; Oslon La Boheme ja Amsterdamin Jevgeni Onegin. Ennen niihin tutustumista päätin katsoa Ryöstö seraljista tallenteen uudelleen. Kohu tai skandaali minkä Herheimin ohjaus sai päällensä johtui varmaankin siitä, että Herheim ei oikeastaan piittaa yhtään alkuperäisestä tarinasta. Sen sijaan hän kirjoitti uudet resitatiivit ja pureutui ainoastaan oopperan yhteen teemaan: miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Alkuperäisen libreton itämaisen eksootiikan liehittely on väistynyt sivuun. Mozartin musiikki ja aariat ovat ennallaan, mutta Herheimin käsittelyssä Bassa Selimin puherooli on jätetty kokonaan pois ja tämän repliikkejä on jaettu muiden laulajien kesken.

Oopperamaailmassa tunnetaan käsite Regietheater. Saksasta suoraan suomennettuna tuo tarkoittaa ohjaajan teatteria. Tällä tarkoitetaan oopperan tai näytelmän esillepanoa siten, että alkuperäisen teoksen tekstiä, sijaintipaikkaa, aikaa, tms. muutetaan huomattavasti. Näillä muutoksilla ohjaaja pyrkii tuomaan esiin joko täysin uusia näkökulmia teokseen, tai sitten käyttämään alkuperäistä teosta vain välineenä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Pahimmillaan Regietheater on varmaankin populistista kohun herättämistä shokeerauksen avulla. Parhaimmillaan uusien tulkintasuuntien avaamista, jotka ovat alkuperäisessä teoksessa olemassa latentteina tai joita alkuperäinen teos tukee luontevasti. Monille Regietheater on kirosana ja synonyymi Eurotrashille.

Stefan Herheim on omalla asteikollani Regietheaterin positiivisen puolen kärkenä. Hänen 2008 Parsifal ohjauksensa Bayreuthiin on mielestäni yksi näkemieni lavaohjauksien merkkipaaluja. En valitettavasti ole nähnyt sitä katsomosta, vain televisiosta. Odottelen ensi kevään tallennejulkaisua ennen siitä kirjoittamista. Herheim kertoo tarinaa monella tasolla ja uskon että monet hänen loihtimansa assosiaatiot toimivat vain jokaisen katsojan henkillökohtaisella tasolla, niitä ei pysty välttämättä purkamaan auki (ainakaan lyhyesti) toisille katsojille. Sama ulkoinen kokemus saa aikaan erilaisia sisäisiä kokemuksia eri kokijoille.

Tällainen kokemus on myös Herheimin Ryöstö seraljista ohjaus. Minulle Herheimin versiossa on oikeastaan kolme esittäjää. Mies, nainen ja henki. Mies kuvautuu lavalla Belmonten, Pedrillon ja kaikkien sulhasten esittämien hahmojen kautta. Nainen taas vastaavasti Konstanzen, Blonden ja morsieanten kautta. Henki on erittäin huono sana kuvaamaan Osminin roolia, joka lavalla esiintyy papista lähtien erilaisina hahmoina. Osmin on jonkinlainen katalyytti. Herheim pohdiskelee miehen ja naisen välistä suhdetta rooleina, roolimalleina, odotuksina, stereotypioina,… Mitä jokainen katsoja saa, tai on saamatta, irti noista kuvista on henkilökohtaista. Kuinka itse näkee oman ja vastakkaisen sukupuolen roolin omassa psykologisessa kontekstissaan.

Lavastus on toimiva ja käyttää paljon hyväkseen projisointeja ja videokuvaa. Nämä tukevat loistavasti ohjauksen tarkkailevaa aspektia.

Musiikin puolesta Salzburgin Ryöstö seraljista ei jätä paljon toivomisen varaa. Sopraanot ovat Laura Aikin ja Valentina Farcas. Mukavan erilaiset äänet. Tenoreina laulavat Charles Castronovo ja Dietmar Kerschbaum. Osminin bassoroolissa taituroi Franz Hawlata. Erinomaisia näyttelijöitä koko kvintetto. Orkesteria johtaa Ivor Bolton.

Lopuksi on varmaan syytä huomauttaa, että suosittelen tutustumista Mozartin Ryöstö seraljista oopperaan aluksi jonkun muun tallenteen avulla. Vaikkapa Gelmetti/Hampe tuotanto  Schwetzingen oopperasta. Kun säännöt ovat selvillä, sitten niitä voi rikkoa Herheimin avustuksella.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Konserttihovin syyskauden päätös


Konsertti: Konserttihovi 2012-12-07

Syyskausi Konserttihovissa päättyi pianomusiikin voimin. Pianon koskettimiston ääressä musisoi Vjatsheslav Novikov ja ohjelmistossa oli Beethovenin Pateettinen sonaatti, Chopinin masurkkoja, nocturnoja, g-molli ballaadi ja jazz-henkistä impovisointia.

Minun täytyy valitettavasti tunnustaa että Novikov ei ole suosikkipianistejani. Hänellä on vahva, omanlaisensa ote ja lähestymistapa musiikkiin. Se on sinänsä hienoa ja välttämätön edellytys hyvälle pianismille. Sen verran erilaisella aaltopituudella Novikovin fraseeraus ja rytminkäsittely on kuitenkin omasta maustani, että minun on vaikea upota Novikovin äänimaailmaan. Vaikkeivät kaikki Novikovin ratkaisut minuun uppoakaan, niin mielenkiintoista häntä on silti kuunnella. Lähimmäksi omia mieltymyksiäni hän pääsi tänään Chopinin e-molli nocturnossa ja ballaadissa.

Pientä hämmennystä aiheutti maestron poistuminen savukkeelle ennen jazz-osuuden alkua. Ilmeisesti hän oli siinä luulossa että konsertissa on väliaika ja pullahti pukuhuoneesta lavalle talvisissa ulkovaatteissa. Maestron piipahdettua pikaisesti ulkosalla konsertti jatkui musiikkityypin vaihdoksen myötä.

Toinen puoli konserttia oli jazz-henkistä soitantaa klassisin maustein. En osaa sanoa kuinka improvisoitua soitto kokonaisuutena oli, mutta täytyy Novikoville hattua nostaa; monipuolinen pelimanni hän on. 

Mukava päätös Hovin syyskaudelle. Kevättä jo kiihkeästi odottaen!

torstai 29. marraskuuta 2012

Don Carlos lumituiskun keskellä

Ooppera: Don Carlos - Kansallisooppera 2012-11-29

Kun kerran tilaisuus sattui kohdalle niin pitihän Kansallisoopperan uusi Don Carlos produktio käydä katsastamassa uudelleen. Samalla sai tuntumaa osaan toisesta miehityksestä.

Ohjauksen puolesta pysyn pääosin aikaisemmassa kannassani. Lavastus on hieno ja ohjauksen päälinjatkin tuntuvat näin toisella katsomalla enemmän ymmärrettäviltä. Mutta edelleen muutamat yksityiskohdat (esim. Ebolin huntutanssin koreografia/asusteet ja Flanderin miesten pukeminen tyhjiin kuoriin) häiritsevät minun mielessäni Verdin tarinan sisältöä.

Don Carloksena lauloi tänään nuorehko(?) tenori Orlando Niz. Kokonaissuorituksen suhteen en ole varma onko hän vielä ihan valmis Don Carloksen rooliin. Muutamaan otteeseen hieman pelotti kestääkö hänen äänensä. Toisaalta vaikkapa loppuduetto oli ihan kaunista kuultavaa. Judith Howarthia ja Mika Karesta oli edelleen mukava kuunnella. Suurinkvisiittori oli tänään Koit Soasepp. Hänen lämminsävyinen bassonsa kaipasi hieman jylhyyttä. Päivi Nisula lauloi Ebolin roolin. Hänen äänensävynsä on nykyään välillä jopa hieman pelottava korkeissa äänissä. Tommi Hakala oli tänään paremmassa iskussa kuin ensi-illassa, hienosti laulettu Rodrigo.

Vielä kun kehaisen että piippuhyllylle orkesteri kuuluu todella hyvin, niin illan oopperakokemus onkin käsitelty. Jos vain mahdollista kannattaa mennä katsomaan ja kuulemaan!

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Faidra trion kautta Brahmsin kolmoseen

Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-28

Helsingin kaupunginorkesteri esitteli kolmen eri säveltäjän tutkailuja kreikkalaisen mytologian Faidra tarusta. Ensimmäinen versio oli ranskalaisen Georges Auricin baletti Phèdre. Tänään emme saaneet kuulla koko balettia, vaan säveltäjän siitä tekemän sinfonisen sarjan. Viime vuosisadan puolivälissä valmistunut teos on reipasta musiikkia jossa lyömäsoittimilla ja vaskilla on paljon soitettavaa. Tämän mainitsen sen vuoksi, että onnistuin mattimyöhäisenä saamaan lipun orkesterin taakse, suoraan vastapäätä kapellimestari John Storgårdsia ja patarumpujen soittajan yläpuolelle. Paikka olikin oivallinen lyömäsoittajien tarkkailemiseen. Orkesterin balanssi oli myös hieman erikoisempi. Lyömäsoittajat tietysti kuuluivat erinomaisesti. Samoin vasket, vaikka soittivatkin suoraan minusta poispäin. Joissain kohdissa jousistoa jäi hieman taustalle, mutta kuitenkin ihan kelvollinen kuuntelupaikka. Pidin Auricin Phèdrestä kovasti, jälleen balettimusiikkia jota olisi mielenkiintoista nähdä koreografian kanssa tanssin kera.

Seuraavaa Faidran tarinaa varten peruutimme parisataa vuotta ja siirryimme oopperamusiikin pariin. Tälläkään kertaa emme saaneet nauttia koko oopperasta, vaan kuulimme muutaman katkelman Jean-Philippe Rameaun oopperasta Hippolyte et Aricie. Tässä esittäytyi ensi kertaa illan solisti, mezzosopraano Virpi Räisänen. Ihmisäänen suhteen kuuntelupaikallani olikin sitten suurempi merkitys. Sinänsä ääni kuului kohtuullisen hyvin, vaikka Räisänen lauloi kokoajan täysin toiseen suuntaan ja kaikki ääni tuli korviini heijastuksina. Mutta hänen äänestään en uskalla kauhean paljon sanoa. Ihan hyvältä se kuulosti, vibraattoa saattoi olla omaan makuuni hieman liikaa, mutta varsin ilmaisuvoimainen instrumentti hänellä tuntuu olevan.

Kolmas Faidra olikin sitten Benjamin Brittenin Phaedra kantaatti. Jo Rameuan kanssa  Räisäselle oli annettu hieman puuhasteltavaa lavalla ja Brittenin Phaedra olikin sitten kevyesti dramatisoitu/visualisoitu versio. Hyvältä Räisänen kuulosti edelleen ja Britten heräsi hienosti eloon Storgårdsin ja HKO:n käsissä.

Väliajan jälkeen Brahmsin 3. sinfonia kruunasi illan. Nyt oli oivallinen tilaisuus sulkea silmät ja nauttia leveästä sointikuvasta. Korvat olivat jo tottuneet erikoisempaan balanssiin ja HKO:n sekä Brahmsin sointi täytti matkamiehen mielen ilolla.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Webern herättää korvat Beethovenille

Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2012-11-27

Tänä iltana tapahtui jälleen se ihmeellinen käänne konsertissa kun musiikki alkaakin yllättäen kuulostaa hyvältä. Tunne on usein sen verran subjektiivinen, että todennäköisesti syy löytyy blogistin korvienvälistä, eikä planeettojen konjuktiosta tai mystisestä luonnontapahtumasta. Toisaalta jos jollakulla on samanlainen kokemus samasta konsertista, niin mielelläni otan kommentteja vastaan.

Réka Szilvay ja Heini Kärkkäinen tarjoilivat tänään kaksi Beethovenin viulusonaattia: a-molli op.23 ja A-duuri op.47 "Kreutzer". Niiden väliin oli sujautettu Webernin Neljä kappaletta viululle ja pianolle op.7. Kun a-molli-sonaatti alkoi oli olo jonkun aikaa epäuskoinen. Mitenkäs tämä kuulostaa niin omituiselta? Viulun ääni tuntui heikolta ja olevan vailla syvyyttä. Piano tuntui dominoivan, mutta myös sen ääni kuulosti ohuelta. Mieleen tuli edellinen konsertti Akatemian konserttisalista, mutta silloin oli huono paikka. Tällä kertaa paikka oli ihan hyvä ja onhan siellä aikaisemmin viulukin kuulostanut hyvältä; Charles Castelmanin Stradivarius ainakin. Mielessä pyörii voisiko Szilvayn viulussa olla jotain häikkää? Selvyyttä korvieni ongelmiin en a-molli-sonaatin aikana saanut.

Sitten tuli vuoroon tiivistämisen mestarin Anton Webernin neljä kappaletta. Yhtäkkiä kaikki kopsahtaa kohdalleen. Viulu ja piano kuulostavat hyvältä, ne keskustelevat keskenään, minä siellä keskellä nauttimassa.

Ja onneksi sama meno jatkuu väliajan jälkeen Beethovenin Kreutzer sonaatin merkeissä. Szilvay-Kärkkäinen on mainio duo. Välillä kenties kaipaisin Szilvayn soittoon hieman lisää paatosta, mutta hienosti heidän yhteissoittonsa toimii. Encorena meitä ilahdutti vielä Sibeliuksen rondino, eli op.81 nro 2.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Maasta se Rigolettokin ponnistaa

Ooppera: Rigoletto - Kouvola-talo 2012-11-25

Pohjois-Kymen musiikkiopiston oopperalla (PKMO) alkaa olla jo komea historia. Noin neljännesvuosisata sitten toimintansa aloittaneella oopperalla on ollut näytöksiä suunnilleen parin vuoden välein. En ole aikaisemmin heidän tuotantojaan nähnyt, mutta taidanpa mennä katsomaan myös tulevaisuudessa.

Rohkeuden puutteesta Kouvolalaisia ei voi syyttää. Pienellä budjetilla ja ilmeisesti myös talkoovoimin toteutettuna Verdin Rigoletto on kunnianhimoinen valinta. Kapellimestari Valerijs Avramenko on sovittanut ja kutistanut orkesterin koon 11(!) henkeen: täysi jousiperhe, puupuhaltimet, käyrätorvi ja syntetisaattori. Ohjauksesta vastaa Janne Lehmusvuo ja lavastuksesta ja puvuista Tarmo Tanttu.

Nykyään projisointilaitteilla pystyy helposti ja halvalla luomaan peruslavastuksen. Simelius-salin pienehkö lava oli ympäröity kankailla, joihin sitten projisoitiin sopivan luonteisia seinä- ja draamakuvioita. Varsinaista lavastusta ei tainnut olla kuin profiilipatsashahmot. Kuulostaa minimalistiselta ja sitähän se tietysti olikin. Mutta ei se menoa haitannut. Enemmän ohjausta mielestäni rajoitti lavan suhteellisen pieni koko. Tuntui että näyttelijät pyörivät paljon ympyrää, kun lavan halki kulkeakseen ei tarvinnut kovin montaa askelta ottaa. Eritoten kun kuoro oli lavalla, ahtaus kävi ilmeiseksi. Samoin lavastuksen vähäisyys saattoi aiheuttaa hämmennystä Rigoleton tarinaa tuntemattomille, kun lavalla olevat hahmot ovat lähellä toisiaan, vaikka libreton mukaan he eivät edes näe toisiaan. Hienosti ohjaaja oli kyllä värittänyt tarinaa lavastuksen edellyttävällä tavalla.

Kun pieneen orkesteriin tottui, se täytti draaman vaatimukset täysin. Tietysti kun jokaista soitinta on vain yksi kappale, niin pienet soittovirheet kuuluivat välillä kovin selvästi. Alkupuolen muutaman joustavan rytminvaihdoksen jälkeen niitä ei tosin kovin usein kuultukaan.

Nimiroolissa lauloi Jukka Romu. Kansallisoopperasta tuttu baritoni oli mainio hovinarrin roolissa ja ansaitusti illan paras solisti. Gildana oli Terhi Solanterä, jonka muuten kelpo esitystä mielestäni vaivasivat jäykkyys ja totisuus. Tenoriherttuana irstaili Pekka Kuivalainen, hyvä suoritus häneltäkin. Romun ohella toinen suosikkini oli kaksoisroolia laulanut Heikki Aalto (Sparafucile/Kreivi Monterone). Hän ilahdutti korvaani jo Lahden Trubaduurissa. Toivottavasti rooleja löytyisi enemmän vaikkapa Töölönlahden rannalta. Laulajista täytyy kyllä mainita muutaman pienemmän roolin (hovimiehiä molemmat) varsin epävireinen laulanta. Toivottavasti kyse oli vain huonosta päivästä.

PKMO:n Rigoletosta jäi kokemuksena erittäin positiiviset tuntemukset. Toki virheitä esityksessä oli, mutta niitä paljon tärkeämpää on asenne ja rohkeus millä tehdään tuota meille niin rakasta taiteenlajia. Toivottavasti useamassa kaupungissa itäisi samanlainen oopperasiemen. Se toisi oopperalle uutta yleisöä ja kenties kasvattaisi uutta sukupolvea, jolle oopperassa käyminen on yksi tavallinen tapa nauttia elämästä.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Lumikuningatar jyrää alleen

Baletti: Lumikuningatar - Kansallisooppera 2012-11-24

Kansallisbaletti on viettänyt tänä vuonna 90-vuotisjuhlia. Vuoden huipentumana saimme eilen nauttia Kenneth Greven ja Pirjo Toikan dramatisoiman Lumikuningatar-baletin ensi-illasta. Lumikuningatar-baletin pohjana oleva satu on H. C. Andersenin kirjoittama, mutta kaikki muu onkin sitten kansallisbaletin omaa tuotantoa; edellisestä vastaavasta tuotannosta on ilmeisesti pitkä aika. Todella hieno ja suuri panostus kansallisbaletilta.

Joulun alla kansallisbaletti on yleensä esittänyt Pähkinänsärkijää. Kenneth Greve halusi tuoda sen rinnalle uuden teoksen, jossa talven henki ja suomalaisuus yhdistyisivät viihdyttäväksi koko perheen satubaletiksi. Baletissa on mukana satua selittävä ja kertova isoäitihahmo, joten pelkoa kärryiltä tipahtamisesta ei ole. Aikuista katsojaa kyllä häiritsi hieman turhan paljon painotettu opettavaisuus, vaikka hyvistä asioista onkin kysymys. Musiikki tulee valitettavasti äänitteeltä ja siten orkesterimonttu on muokattu näyttämökäyttöön. Näin esiintyjät tulevat lähelle katsojia ja loppupuolelle saavat lapsikatsojat jopa osallistua hyvän puolella taisteluun.

Lavastuksen, valaistuksen ja puvut ovat suunnitelleet Mikki Kunttu ja Erika Turunen. He ovat luoneet monessa kohtauksessa visuaalisesti parasta jälkeä mitä kansallisoopperan lavalla olen nähnyt. Lapin mökkimaisema revontulineen ja Lumikuningattaren luola ovat todella kauniita ja näyttäviä näyttämökuvia. Projisointien, valaistuksen ja lavastuksen yhteisvaikutus on uljas.

Tuotannon rytmi oli hieman ongelmallinen. Alussa on paljon pohjustusta ja tanssin pariin taidettiin päästä vasta 10-15 minuutin kuluttua. Muutenkin ensimmäisessä näytöksessä on hitaita jaksoja jotka johtuvat pääasiassa sadun juonen eteenpäin selittämisestä. Toinen näytös oli rytmityksen kannalta parempi.

Tanssin suhteen olen aikamoinen noviisi, mutta käsittääkseni Greve on upottanut Lumikuningattareen tanssityylejä aikamoisen valikoiman. Perinteisestä baletista modernimman ilmaisun kautta aina maahisten armeijan esittämään maori henkiseen haka-tanssiin. Lapsikatsojia ilahduttaa varmaakin lasten lukuisat tanssit. Päähenkilöt Kerttu ja Kai aloittavat lavalla lapsina, mutta vaihtuvat luontevasti alkupuolella aikuistanssijoiksi. Ensi-illassa heitä esittivät lapsina Rosa Säilynoja ja Rasmus Ahlgren ja aikuisina Salla Eerola ja Samuli Puotanen. Lumikuningattaren nimiroolin tanssi Tiina Myllymäki. Lapin seitana ja velhona olivat Elena Ilyina ja Wilfried Jacobs. Hienoja solisteja kaikki. Ryhmätansseista omia silmiäni ilahduttivat eniten perinteisempi lumihiutaleet-kohtaus ja maahisten armeijan haka-tanssi. Toisen näytökseen alkuun oli mielestäni turhaan ängetty balettien vitsaus, etnisten tanssien pyttipannukavalkadi.

Isoäidin, eli tarinankertojan rooli on oopperakielellä puherooli. Eilen sen esitti Krista Kosonen. Toki draaman kannalta se on tämän tuotannon tärkein rooli, mutta pikkuisen tuntui omituiselta kun baletin loppuaplodeissa tärkeimmällä paikalla on ei-tanssija.

Musiikki Lumikuningatar-balettiin tilattiin suomalaiselta elokuvasäveltäjä Tuomas Kanteliselta. Kantelinen on säveltänyt Lumikuningattareen parisen tuntia musiikkia ja efektejä. Se soitetaan tallenteelta salin monikanavajärjestelmän läpi. Systeemin parhaita puoli oli tietenkin noitien ja maahisten örähtelyjen kuuluminen ympäri salia. Mutta musiikin kannalta äänitteen käyttö ja ennen kaikkea sen laatu on todellinen karhunpalvelus. Tietojen mukaan Kantelinen on johtanut ja käyttänyt kansallisoopperan orkesteria äänitteellä, sitä on kyllä vaikea uskoa. Jälkikäsittelyssäkö kaikki on kompressoitu niin tasaiseksi ja synteettiseltä kuulostavaksi pötköksi, että dynamiikka ja sävyt on hävitetty pois. Kyllä tällainen voi toimia elokuvissa, mutta parituntinen äänite missä ei tainnut olla edes katkoa oikein missään (syntetisaattorin mattosoundi täytti tyhjyyden), kävi ainakin minun korvilleni jopa fyysisesti rasittavaksi. Vaikea uskoa että äänitteellä on sama orkesteri mitä kuuntelin tiistaina Toscaa hyväilemässä. Musiikki itsessään tarjosi kelpo rytmin tanssille, mutta muuten se ei tehnyt valitettavasti minuun suurempaa vaikutusta. Tiedä sitten jos sen kuulisi elävänä ja ennen kaikkea dynamiikan omaavana esityksenä.

Uskoisin että edellä oleva musiikkivuodatukseni ei suurinta osaa baletin katsojista haittaa. Ja kyllähän Lumikuningattaren parhaat puolet ovat muualla kuin musiikissa. Kaikki tämän syksyn näytökset ovat loppuunmyytyjä, mikä on hieno asia. Uskoisin että katsojat poistuvat kansallisbaletista tyytyväisinä, niin tein minäkin.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tosca numero 112

Ooppera: Tosca - Kansallisooppera 2012-11-20

Näin Kansallisoopperan Toscan ensi kertaa kuusi vuotta sitten. Silloin Karita Mattila kokeili ensi kertaa Toscan laulamista lavalla. Tuolloin Mattilan seurana lavalla olivat Vladimir Kuzmenko Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mattila havahtui myöhemmin ettei Tosca olekaan häntä varten. Uusitalon Scarpia elää ja voi hyvin.

Eilen katsomossa tuli hieman ikävä kuuden vuoden takaista kolmikkoa. Varsinkin miesäänet olivat eilen suhteellisen vaisuja. Cavaradossin roolissa oli italialainen Valter Borin, hänen äänensä tuntui hieman pakotetulta ja kenties pieneltä rooliin. Eniten petyin Scarpian esittäjään Peter Sidhomiin. Hänen äänensä ei eilen oikein riittänyt sadistisen irstailijan kuvan maalaamiseen. Toscan roolin lauloi ruotsalainen Ingela Brimberg. Hän oli pääroolien esittäjistä paras. Ylärekisterissä hänen äänensä soi vahvana, mutta alempaa laulettaessa siinäkin voisi olla enemmän potkua. Ihmejuttu vaikka Brimberg on vaihtanut fakkiaan mezzosta sopraanoksi. Nicholas Söderlund lauloi vahvasti sakrsitaania ja Hannu Forsberg oli kelpo Angelotti.

Illan ehdoton tähti työskenteli eilen orkesterimontussa: Leif Segerstam. Maestro ohjasi oopperan hienoa orkesteria vääjämättömästi kohti tarinan traagista loppua. Orkesteri sykki, hengitti ja räiskyi Puccinin lähestulkoon sietämättömän tunnemanipulaattoripartituurin seikkailuissa. Vaikka edellä totesinkin etteivät pääroolit äänellisesti oikein vastanneet toivomuksiani, niin Segerstamin taikasauvan ansiosta ilta oli mitä mainioin.

Tuotanto on alunperin vuodelta 1995 ja eilinen näytös oli 112. Alkuperäinen ohjaus, lavastus, puvustus ja valot ovat Siegwulf Turekin käsialaa. Uusintaohjauksesta vastaa Anna Kelo. Mielestäni Turekin Tosca on ihan kelpo tuotanto, mutta lavastus alkaa näyttää minun silmiini aikansa eläneeltä. Eritoten kirkossa ja Scarpian toimistossa levyseinät ovat armottoman ankeat.

Muistutus kaikille uusille Toscan ystäville: etsikääpä käsiinne Covent Gardenin 1964 Toscan toisen näytöksen Callas/Gobbi tallenne.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-19

Musiikkitalon Camerata-sali kutsui pianomusiikin ystäviä luokseen kun espanjalaissyntyinen Javier Arrebola konsertoi ohjelmassaan Schubertin kolme viimeistä pianosonaattia. Vaikka Arrebolalla on kotisivut, niin kovin paljon tietoa tästä Sibelius-akatemiassa tohtorintutkintoa suorittavasta pianistista ei ole saatavilla.

Mutta kyllähän se tärkein tieto välittyi tänään konserttilavalta ihan selkeästi: Arrebola on erinomainen pianisti ja ennen kaikkea muusikko. Maailmassa on paljon hyviä pianisteja, mutta sellaisia pelimanneja jotka kykenevät elämään ja välittämään musiikin fraasit koskettavasti, saaden pianon laulamaan ja välillä kadottamaan lyömäsoitinluonteensa, ei ole paljon. Arrebola kuuluu tähän pienempään valiojoukkoon.

Schubertin kolme viimeistä pianosonaattia c-molli, A-duuri ja B-duuri (D958-D960) valmistuivat muutama kuukausi ennen säveltäjän kuolemaa. Ne muodostavat yhdessä hienon kokonaisuuden. Yhteiskesto lähentelee kahta tuntia, jonka vuoksi niitä valitettavasti ei esitetä kovin usein samassa konsertissa. Tänään sonaattien välissä oli 15-20 minuutin väliajat ja ainakin minun makuuni niiden esittäminen samassa konsertissa on erinomainen kokemus. Sonaattien yhteiset rakenneluonteet tulevat näin mukavasti esiin.

Kuten jo edellä mainitsin Arrebola on mies paikallaan. Hän kaivoi pianosta laajan sävypaletin. Raa'asta lyömäsoitintyöskentelystä herkkään lyyriseen sointiin. Ennen kaikkea minuun vetosi hänen ilmaisunsa ja tulkintansa, joka tuntui sykkivän samoissa maisemissa oman sydämeni kanssa.

Ehkeivät Schubertin viimeiset sonaatit ole aivan samalla tasolla Beethovenin loppupuolen sonaattien kanssa. Mutta kyllä ne kestävät kuitenkin vertailun. Niidenkin kuuntelun jälkeen kannattaisi hiljaisuudessa tuijotella nuotioon tai takkaan jonkun aikaa ja miettiä mistä elämässä oikein onkaan kysymys.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Konsertti: Musiikkitalo 2012-11-17

Edellisestä Berliinin filharmonikkojen Suomen vierailusta on neljä ja puoli vuotta. Silloin muistan hurmaantuneeni Brahmsin Traagisesta alkusoitosta ja eritoten Beethovenin 7. sinfonian finaalista, jossa olin kuulevinani kaikenlaista ennen kuulematonta. Berliinin filharmonikot on eräs klassisen musiikin superorkestereista myös nykyisen kapellimestarinsa, Sir Simon Rattlen, aikakaudella. Niinpä odotukset myös tämän iltaista konserttia kohden olivat korkealla.

Minulla on tapana tehdä ennen konsertteja niiden ohjelmistoista soittolistoja, joita sitten pyrin kuuntelemaan stereoista tai kannettavasta soittimesta etukäteen. Tämän iltaisen konsertin soittolistaa kuunnellessani innostuin kun huomasin kuinka mahtavasti Wagnerin Lohengin-alkusoitto sopi György Ligetin Atmosphèresin jälkeen. Ligetin eteeristen ääniblokkien häipymisen jälkeen alkusoiton A-duuri jousimatto on siihen luonteva jatke. Ja kuinka ollakaan, tänään saimme kuulla nuo teokset putkeen, ilman väliaplodeja. Joten alku oli mieleni mukainen.

Illan ohjelmisto oli muutenkin mielestäni orkesterin sointia korostava. Ligeti-Wagner parivaljakon jälkeen oli sijoitettu kahden ranskalaisen orkesterointimestarin balettimusiikkia: Debussyn Jeux ja Ravelin Daphnis et Chloé sarja 2. Lopuksi paluu saksalaiseen klassikkoon, Schumannin 3. sinfoniaan.

Ligetin Atmosphèreä en ole aikaisemmin elävänä konsertissa kuullut. Levyltä olen sitä toki kuunnellut.  Ligeti kirjoitti 50 vuotta sitten Atmosphèren avulla itsensä musiikin historiaan. Melodia, harmonia ja pulssi ovat sivuosassa kun äänikentät ja sointiväri täyttävät tilan. Berliinin filharmonikkojen sointi oli elävä ja rikas, Ligetin laittaa kiirettä korvien väliin.

Wagneriaanilta vaaditaan hieman mielenlujuutta kun joudutaan tyytymään pelkkään oopperan alkusoittoon. Alkusoitto kun Wagnerin tapauksessa tarkoittaa alkua useamman tunnin matkalle mestarillisen musiikin ja myyttien maailmaan. Vaikea Berliinin filharmonikkojen Lohengrin-alkusoitostakaan on mitään huonoa löytää, onhan heidän Tristan ja Parsifal levytyksensä, Barenboimin johtaessa, suosikkilevytyksiäni.

Debussy ja Ravel olivatkin sitten hieman hankalampia tapauksia. Ei orkesterissa tai Sir Simon Rattlessa mitään vikaa ollut, mutta omiin korviini nuo ranskalaiset impressionistit olisivat kenties kaivanneet vielä hieman enemmän läpikuultavuutta ja herkkyyttä sointiin. Makuasioita...

Konsertin päättänyt Schumannin 3. sinfonia olikin sitten todellinen herkkupala. Suosikkejani ovat eritoten 1. osa rytmipyörittelyineen ja 4. osa ihmeellisenä kombinaationa fuugahenkeä, surumarssia ja ylinousevaa eetteritunnelmaa. Uljas sävellys jossa Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot olivat parhaimmillaan.

Kyllähän kokonaisuutena konsertti oli todella hyvä. Sen luokan orkesteri on kyseessä, että ei tarvitse kauheasti ongelmia voivotella. Lippujen hinnat eivät tietenkään ole missään järkevässä suhteessa verrattuna vaikkapa Musiikkitalon kotiorkestereihin, RSO:hon ja HKO:hon. Halvoilla lentolipuille ei ole paljon kalliimpaa käydä kuuntelemassa Berliinin filharmoonikkoja kotisalissaan. Mutta kyllä tuon lipun hinnan pystyy sulattamaan kun konserttien välillä on neljä vuotta.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-11-14

Lappeenrannan kaupunginorkesterin kapellimestarivieraana piipahti tällä keraa unkarilainen Anrás Vass. Klarinettisolistina taituroi Lappeenrannassa soittajanuransa aloittanut Olli Leppäniemi. Liekö maestron kotimaa ollut vaikuttamassa ohjelmistovalintoihin, sillä konsertin alkupuolella kuultiin Romanian unkarilaisen Boldizsár Csíkyn Divertimento puhallinoktetille ja kontrabassolle, sekä unkarilaisen Zoltán Gárdonyin Klarinettikonsertto. Väliajan jälkeen nautimme Rossinin Klarinettivariaatioista ja Haydnin Paukenwirbel-sinfoniasta.

Yritin ennen konserttia huonolla menestyksellä etsiä maailmalta tallenteita Csíkyn ja Gárdonyin teoksista. Muutenkin tietoa näistä säveltäjistä oli valitettavan vähän saatavilla. Tämän illan teoksien perusteella heitä voisi kyllä huomioida enemmänkin.

Csíkyn Divertimento toi minun mieleeni suhteellisen urbaanin äänimaiseman hitaan osan yöhämyineen. Varsin visuaalista musiikkia muutenkin. Ne vuodet mitä olen Lappeenrannan kaupunginorkesteria seurannut, ovat puhaltajat parantaneet soittamistaan suhteessa eniten. Tämän iltainen Divertimentokin oli siitä hieno osoitus.

Gárdonyin konsertossa saimmekin sitten nauttia todella hienoa puhaltajaa, klarinetisti Olli Leppäniemeä. Hän vaikuttaa nykyään Tanskassa. Gárdonyin sävelkieli kuulostaa minusta varsin uusklassiselta pastoraalihenkineen. Viimeinen osa varsinkin on tanssillinen ja kansanmusiikkihenkinen. Leppäniemen klarinettisoundi on täyteläinen ja yhteistyö Vassin ja orkesterin kanssa tuntui toimivan hienosti.

Rossinin variaatoissa klarinetille ja orkesterille Leppäniemi näyttikin sitten lopullisesti minkä tason pelimanni hän on. Rossini tiesi miten kirjoittaa solistille ja orkesterille, antaa solistin loistaa. Oopperanystävän sydäntä lämmitti kuin takkatuli syyssäässä. Leppäniemen klarinetti lauloi komealla äänellä, fraseeraus oli todella hienoa. Virtuoosikohdat vapauttivat kuuntelijan suupielet maan vetovoimasta. Aivan mahtava soittaja...

Illan päätti uljaasti Joseph Haydnin 103. sinfonia, "Rummunpäristys". Lyömäsoittimet eivät nimestä huolimatta ole siinä pääosassa, teos vain alkaa patarummuilla. András Vass on minun mielestäni tervetullut vierailemaan useamminkin kapellimestarina. Minun korvaani ilahdutti tarkka jäsentely soitinryhmien välillä; hyvä balanssi.

Oikein antoisa ilta tutun ja vähän harvemmin kuullun musiikin parissa.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Konsertti: Konserttihovi 2012-11-10

Imatran taideviikko käynnistyi tänään ja avajaisten jälkeen Konserttihovissa nautittiin Filharmoonisen Viihdejousikon musisoinnista. Yhtye vieraili hovissa edellisen kerran puolitoista vuotta sitten ja tällä kertaa konsertin teemana oli lauantain toivotut levyt.

Radion pitkäikäisin ohjelma "Lauantain toivotut levyt" on jo yli 77-vuoden iässä. Sillä on ollut aikanaan tärkeä merkitys kansakunnan musiikkimaun toteuttajana. Itse kuulun tv-sukupolveen, jolla ei ole oikeastaan minkäänlaista kosketusta kyseiseen ohjelmaan.  Filharmooninen Viihdejousikko oli kerännyt ohjelman suosikkisävelmiä vuosikymmenien varrelta. Osa teoksista oli minulle aivan tuntemattomia, mutta suurin osa viihdeklassikoita, jotka elokuvan ystävä tunnistaa viimeistään vanhojen kotimaisten elokuvien perusteella.

Kuten jo edellisen konsertin yhteydessä mainitsin, viihdemusiikki ei välttämättä ole lempimusiikkiani. Mutta täytyypä jälleen kerran todeta Filharmoonisen Viihdejousikon mainion soitannan korvanneen materiaalin minulle aiheuttamat näennäiset puutteet. Svengaava bändi. Vaikka edelleen nauttisin tästä kokoonpanosta mieluiten hyvän illallisen jälkeen sikarin ja viskin kera.

torstai 8. marraskuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-11-08

Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserttiohjelmassa oli tänään jälleen vuorossa kamarimusiikkia. Orkesterin soittajien lisäksi pianon kimpussa oli Vjatsheslav Novikov. Ohjelmistona Wolfgang Amadeus Mozartin Kegelstatt trio ja Robert Schumannin pianokvintetto.

Mozartin klarinettitriossa Novikovin ohella lavalla olivat klarinetisti Jorma Lautanen ja alttoviulisti Terhi Lehtiniemi. Trion ensimmäisen osan tempomerkintä ei ole allegro, vaan andante; mutta varsin löntystelevän hidasta kävelyvauhtia musiikki tuntui etenevän. Tähän kun vielä lisätään soittajien varovaisen oloinen ote, niin alku ei tuntunut kovinkaan lupaavalta. Olen aikaisemminkin todennut Novikovin soiton olevan hieman kulmikasta ja tänään se ei sopinut korvaani ollenkaan. Mozartin fraasit eivät hengittäneet luonnollisesti, vaan lopussa tai alussa oli usein liioittelun omaisia rytmin pidätyksiä tai nopeutuksia. Jorma Lautasella oli positiivinen ote, mutta hän ei oikein saanut tukea varovaiselta Lehtiniemeltä ja töksähtelevältä Novikovilta. Onneksi trion kaksi seuraavaa osaa sujuivat soljuvammin. Kun tempo oli hieman nopeampi, tuntui soittoonkin löytyvän enemmän rohkeutta.

Schumannin pianokvintetto on omia kamarimusiikkisuosikkejani. Ingmar Bergmanin elokuvien ystävät tunnistavat sen elokuvasta Fanny ja Alexander. Tänä iltana kvintettoa tulkitsivat Novikovin lisäksi viulistit Esa Ahokainen ja Reetta Kataja, alttoviulisti Terhi Lehtiniemi ja sellisti Eeva-Maria Pykäläinen. Jotain jäi tämänkertaisesta esityksestä puuttumaan. Hitaat tempot, erityisesti toisen osan, tuntuivat liian hitailta. Ja nopeissa kohdissa varsinkin Novikovin soitossa tuntui hätäilyn ja kiirehtimisen tunne. Olisin kaivannut enemmän vuorovaikutusta ja keskustelunomaisuutta, nyt kaikki soitt(imet/ajat) eivät vaihtaneet ajatuksia, vaan tuntuivat välillä olevan vain omia yksinäisiä majakoita vailla kumppaneita.

Kamarimusiikki on vaikea laji. Soittajalla täytyy olla rohkeutta antaa oman äänensä kuulua, mutta ennen kaikkea on kyettävä kuuntelemaan toisia ja reagoimaan heidän soittoonsa. Varovaisuus, mutta yhtälailla ylidramaattisuus kuuluvat heti. Hyvät kamariyhtyeet tekevät paljon työtä sointinsa hiomiseksi. Ei orkesterisoittajilta voi toki odottaa samaa lopputulosta. Mutta luulempa että tuskin on parempaa harjoitusta orkesterisoittoakaan varten kuin kamarimusiikin soittaminen.

Vaikkei tänään kaikki kenties aivan putkeen mennytkään, niin odottelen mielenkiinnolla kaupunginorkesterin yhtyeiden seuraavaa kamarimusiikkikonserttia.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Ooppera: Parsifal - Deutsche Oper Berlin 2012-10-28

Hieman yllättäen pohtiessani muutaman syyslomapäivän viettoa huomasin ostaneeni lipun Deutsche Operin uuteen Parsifal ohjaukseen. Lopputuloksena olikin sitten varsinainen oopperatäsmäisku Berliiniin. Ja ainahan Wagner-matkalle löytyy perusteluita; Parsifal on suosikkioopperani ja DOB:n uuden Parsifal tuotannon on ohjannut Philipp Stölzl, jonka Rienzi produktioon ihastuin jo aikaisemmin. Parsifalin ensi-ilta oli viikko sitten ja tänään oli kolmas esitys.

Ennen illan esitystä kunnioitimme hetken hiljaisuudella eilen edesmenneen Hans Werner Henzen muistoa. Saimme myös kuulla muutaman sanan hänen suuresta merkityksestään Berliinin musiikkielämälle.

Stölzl esittää alkusoiton aikana Parsifalin keskeisten symbolien historian. Ollaan Golgatan kukkulalla ja Jeesus kuolee ristillä. Sotilas tökkää keihäällä kylkeen ja valuvaa verta otetaan graalimaljaan. Kundry saa hysteerisen naurukohtauksen. Siinä meillä on keihäs, graali ja Kudryn rikos. Jo tämän alkupantomiimin aikana Stölzl hyödyntää näyttämötoiminnan ajan muokkaamista. Jeesuksen kuolinkouristusten aikana muut ovat jähmettyneinä kitschmäiseen asentoon. Kun Jeesus kuolee niin muut vapautuvat liikkeeseen. Samanlaisia hidastuksia ja jähmettymisiä tapahtuu läpi oopperan. Liekö "tilaksi muuttuu aika" ollut mielessä.

Kun alkuasetelma on ohi ja esirippu avautuu uudelleen, huomaamme olevamme vielä uuden tuotannon parissa, kun lavastusta siirtämässä ollut näyttämömies kilpailee esiripun kanssa lavan reunan saavuttamisesta. Näyttämömies voitti.

Ensimmäisen näytöksen yleinen tunnelma on erittäin perinteinen. Lavastus on vastaava kalliomuodostelma kuin alkupantomiimin aikana. Toisella sivulla kukkulan päällä on graalin ritarien linnan pienoismalli. Lavastus pysyy käytännössä koko oopperan ajan samanlaisena, ainoastaan toisessa näytöksessä lavan sivujen kukkuloita yhdistää kivisilta joka muodostaa näin lavasta asteekkien(?) temppelin sisäänkäynnin. Valaistus on varsin niukka läpi oopperan. Lavasteet tuntuvat olevan betoniseinien sisällä joissa on loisteputkivalaisimet. Hieman odottelin läpi esityksen astuvatko nämä seinät ja valot tärkeämään osaan, mutta niiden mahdollista merkitystä ei avattu missään vaiheessa.

Ensimmäinen vihje uudesta on Parsifalin asu. Muiden henkilöiden asusteet viittaavat vanhaan aikaan, vaikkapa sinne Parsifal tarun alkuvuosille 1100-1300 luvulle. Mutta Parsifal ilmaantuu lavalle modernissa miesten puvussa solmio kaulassaan, tosin kauluksen napit auki. Joutsenta emme lavalle saa kuin muutaman höyhenen muodossa, jotka Gurnemanz poimii Parsifalin hihasta. Gurnemanzin historiamonologien tarinat näytellään lavan sivukukkuloilla pantomiiminä.

Vasta kun temppelisiirtymämusiikin aikana lavalle saapuu itseään ruoskiva kärsimyskulkue, alkaa mieli askarrella pohtien mistä tässä onkaan kysymys. Sitähän se Parsifalinkin mielen pitäisi tehdä. Kristinuskon omituinen hinku kärsimyksen korostamiseen tulee selvästi esille. Koko uskon symbolinakin kun on kidutusväline. Amfortas ei itse osallistu fyysisesti graalin paljastukseen, mutta operaation jälkeen hänellä on stigmat kämmenissä. Graalin ritareille graalin paljastus aiheuttaa hurmostilan, jonka lopun hitaassa pantomiimissa on paljon aggressiota ja ristiretkihenkeä.

Ensimmäisen näytöksen jälkeen oli kenties ohjauksen suhteen hieman pettynyt olo, punaista lankaa ei ollut vielä löytynyt. Musiikin puolesta ei valittamista ollut. Gurnemanzin roolissa oli Albert Pesendorfer, ainoa mikä laski hänen komeasta äänestä nauttimista oli tieto siitä, että kahdessa edeltävässä näytöksessä Gurnemanzia oli laulanut Matti Salminen. Salmisen äänessä on vielä enemmän sitä lämpöä ja syvyyttä mitä Gurnemanz kaipaa. Amfortasta lauloi Thomas Johannes Mayer, hänkin oli mies paikallaan. Titurelin ääni ei sen sijaan ollut paikallaan. Lavalla roolia näytteli Stephen Bronk, mutta hän oli sen verran kipeä, että ääni sen sijaan tuli Albert Pesendorferista joka kipitteli orkesterimonttuun Titurelin lauluosuuden ajaksi. Kundryn roolin lauloi Evelyn Helitzius. Hänen äänensä on vahva ja sävyltään sellainen joka kantaa helposti orkesterin yli. Häntä parempaa Kundrya en ole elävänä kuullut kuin kerran ja silloin laulajana oli Waltraud Meier. Parsifalina olikin sitten Klaus Florian Vogt, hänen äänensävynsä on mielestäni lähes täydellinen Parsifalin rooliin. Siinä on sopiva suhde läpikuultavuutta, "durch Mitleid wissend"-henkeä.

Toisessa näytöksessä hypätäänkin sitten kristinuskon pimeistä piirteistä asteekkien pimeisiin piirteisiin. Klingsor on asteekkivelho joka surmaa näytöksen alussa ihmisuhrin. Sydän kaivetaan uhrin rinnasta ja Klingsorin maistiaisen jälkeen se aikaan saa verihurmoksen naisasteekkien parissa. Mielestäni asteekkien uhrauksen rinnastaminen kristinuskon uhraukseen on mielenkiintoinen näkökulma. Eikös Jeesuskin ollut ihmisuhri? Hänenkin liha ja veri on symbolisesti nautittavana kirkoissa tavan takaa. Parsifal saapuu Klingsorin temppelin portille miekka heiluen. Miekan hän muuten "löysi" ensimmäisen näytöksen lopussa graalin ritarien jäljiltä. Asteekkien huppuasusteet karisevat ja paljastavat kukkaistytöt, jotka houkuttelevat Parsifalin uhrilavalle. Parsifal on jo melkein saamassa miekan kylkeensä kun Kundry vihdoin kutsuu hänen nimeään. Kundryhän ei sitten onnistukaan puuhasteluissaan kovin hyvin. Suudelman symboliikkaan ei Stölzl puutu mitenkään erityisesti ja Klingsorin suhteen Parsifal noudattaa miekka selkään politiikkaa. Eikö Stölzl halunnut sotkea ristiä Klingsorin taltuttamiseen? Vai onko Parsifal ristiretkeläinen joka käy teurastamassa vääräuskoiset? Siinäpä pohdittavaa. Klingsorin roolin lauloi Thomas Jesatko, erinomainen suoritus. Kukkaistytöt jäävät valitettavan usein vähälle huomiolle. Tänään lavalla olivat ehdottomasti parhaat neitoset mitä olen elävänä kuullut. He olivat Hulkar Sabirova, Kim-Lillian Strebel, Rachel Hauge, Hila Fahima, Annie Rosen ja Dana Beth Miller.

Kolmas näytös alkaa odottamisen ilmapiirissä. Nyt moderneissa vaatteissa ryhmä (laitapuolen?) asukkaita tuijottaa tyhjää kukkulaa. Sitähän uskonto on? Odottamista, lunastusta, jotain muuta kuin tässä hetkessä elämistä. Parsifal saapuu lavalle kovin heikossa kunnossa. Hän laahustaa ja kompuroi keihäänsä kanssa lavan edustalle. Keihäs on käärittynä liinaan ja odottava väkijoukko kuorii sen hurmoksessa esiin. Kundry joutuu katselemaan sivusta kun väkijoukko vie Parsifalin lähteen luo jalkapesulle ja balsamihoidolle. Pitkäperjantain ihme ei saa kasveja puhkeamaan kukkaan, vaan Parsifalin lähteessä kastama väkijoukko ryhtyy osoittamaan aggressiota Kundrya kohtaan. Varsin outoa toimintaa.

Tällä kertaa temppelin siirtymämusiikin aikana Amfortas tulee lavalle kantaen ristiään. Väkijoukko seuraa häntä ruoskilla uhkaillen. Parsifal tuntuu olevan suhteellisen pihalla tapahtumista koko kolmannen näytöksen ajan. Kun Amfortas kieltäytyy graalirituaalista, Parsifal suorittaa sen. Kun hän vihdoin koskettaa Amfortaksen haavaa parantaakseen sen, Amfortas vetää keihään syvälle kylkeensä tehden näin käytännössä itsemurhan. Loppukuvaksi oopperalle tulee varsin synkkä. Väkijoukko on stigmoineen graalin hurmiossa. Kundry menee heidän keskelleen kääntyen yleisöön päin ja joko nauraa tai sitten huutaa äänettömästi kauhusta.

Kokonaisuutena Stölzlin ohjauksesta jää varsin ristiriitaiset (pun intended) tunteet. Itse en ole ollenkaan uskonnollinen ihminen, mutta Parsifalin "myötätunto ratkaisuna" on mielestäni hieno ajatus. Stölzl tekee hienoja rinnastuksia, osoittaa typeryyksiä sormella ja päättää ohjauksen "eikö tämä ikinä" lopu tunnelmaan. Ehkäpä tuo lopetus on se mikä minua eniten jää kaivelemaan. Parsifalissa hienointa on positiivinen pohjavire, koskien jokaisen mielen mukaan sitten tätä tai mahdollista tulevaa elämää. Omalla kohdallani se on jonkinlaista luottamusta tämän lajin mahdollisuuteen selvitä tulevaisuudessa. Tämän suhteen vaikkapa Keith Warnerin Parsifal Kööpenhaminassa oli paljon parempi.

Kun vielä näin lopuksi mainitsen että Donald Runnicles johti orkesteria eteerisen komeasti, niin Deutsche Operin uusi Parsifal alkaa olla käsitelty tällä erää. Mielenkiinnolla odotan tulisiko tästä kenties tallennetta saataville tulevaisuudessa. Tosin Stölzl jakaa lavaa osiin siten että se ei välttämättä toimi kuvaruudussa. Noh, aika näyttää...

torstai 25. lokakuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-10-25

Jälleen vierähti ilta rattoisasti Lappeenrannassa; tällä kertaa Saimaa sinfonietan parissa. Lappeenrannan kaupunginorkesterin matkaa musiikin maailmassa avusti tänään extrapuhaltajia, lyömäsoittaja ja harpisti. Purcellin, Pulkkiksen ja Poulencin viitoittamaa väylää pitkin purjehdusta johti Anna-Maria Helsing.

Purcell on englantilaisen musiikin ensimmäisiä suurmestareita. Hänen jälkeensä saimmekin sitten odottaa parisataa vuotta Edward Elgaria. Illan Purcell aloituksena oli näyttämömusiikkia näytelmään Kätevä emäntä. Saimaa sinfonietan ja Anna-Maria Helsingin barokkisointia kuunnellessa tulin pohtineeksi kuinka nykyään soitetaan barokkimusiikkia. Omaan korvaan alkaa jo olla oletuksena vahvalla draivilla soitettu svengaava, jopa hieman agressiivinen sointikuva. Tästä malliesimerkkinä on vaikkapa italialainen Il Giardino Armonico. Tietysti nämä yhtyeet käyttävät usein periodisoittimia ja keskittyvät barokin ajan musiikkiin. Nyt Saimaa sinfonietan toimesta saimme nauttia hieman raskaammasta ja jäykemmästä sointikuvasta, mutta toisaalta se sopi Purcellin musiikkin aivan yhtä hyvin.

Illan kohokohta, ainakin omalta osaltani, oli Uljas Pulkkiksen pianokonsertto. Konsertto sai kantaesityksensä jotakuinkin tarkalleen vuosi sitten Helsingin kaupunginorkesterin toimesta. Kantaesityksessä, samoin kuin tänään, solistina oli Henri Sigfridsson. Pulkkis oli säveltänyt tänään esitettyyn konserttoon uuden kadenssin. Pulkkis on Kimmo Hakolan ohella suosikkejani suomalaisista nykysäveltäjistä. Elävänä olen aikaisemmin Pulkkiksen musiikkia kuullut vain oopperan muodossa. Pianokonserttoa en Ylen lähetyksistä tajunnut vuosi sitten bongata, joten korvani pääsivät tänään neitseelliselle matkalle. Aikamoinen reissu olikin edessä. Ensimmäinen huomio oli pianon selkeä rooli lyömäsoittimena. Lyyrisempääkin sävelmaailmaa oli toki konserton keskivaiheilla esillä, mutta rytminen ja perkussiivinen ote oli mielestäni vallitsevana. Piano ja orkesteri ovat mainiosti sidoksissa toisiinsa. Linjat siirtyvät solistilta orkesterille ja toisinpäin. Erityisesti viehätyin jossain pianon fraasien lopuissa, joissa orkesteri laajentaa viimeisen sävelen erikoisiksi sointukuviksi. Konserttoa nyt ensimmäistä kertaa kuunnellessani olin aluksi hieman ihmeissäni Sigfridssonin, Helsingin ja Saimaa sinfonietan yhteistyöstä, mutta kun pääsin samalle aaltopituudelle Pulkkiksen sävelkielen kanssa, alkoi esityskin kuulostaa paremmalta. Toivottavasti saamme pian hankkia konserton nauhoituksen jostain!

Konsertin viimeisenä teoksena kuulimme Francis Poulencin Sinfonietan. Sinfonietta on sävellys josta on vaikea olla tulematta hyvälle tuulelle. Puhaltajat tuntuvat vievän sävellystä eteenpäin ja harpistilla on sormet täynnä töitä. Saimaa sinfonietalta olisin ehkä kaivannut hieman enemmän sointiin keveyttä ja herkkyyttä, mutta hyvä olo tuli musiikista näinkin.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Parsifal - Deutsche Staatsoper Berlin 1992, Barenboim, Kupfer

Daniel Barenboim teki 1990-luvun vaihteessa kaksi tärkeää Parsifal tallennetta. Vuonna 1991 Berliinin filharmonikkojen kanssa levytyksen Teldecille. Vuotta myöhemmin videotallenteen Staatsoper unter den Lindenin kanssa heti talon ruoriin astuttuaan. Omalla Parsifal listallani ovat molemmat tallenteet kärkijoukoissa.

Videotallenne on ollut pitkän aikaa erittäin hankalasti saatavana. VHS-nauhojen on näkynyt toisinaan käytettynä. Tallenne on julkaistu Laserdisk formaatissa aikanaan, mutta siitähän ei paljon iloa nykyään ole. Harmailta oopperatallennemarkkinoilta on ollut saatavissa DVD-tallenne joka on alunperin äänitetty televisiosta. Tuollaiselta näin itse tuotannon ensi kertaa. Tämän vuoden keväällä Euroarts vihdoinkin julkaisi tallenteen virallisesti DVD-muodossa. Kuva on 4:3 formaatissa ja ääniraita on stereo. Kuulostaa vähän vanhahtavalta, mutta ei huolta, ääni ja kuva ovat erinomaisia.

Ohjaaja on Harry Kupfer, jonka uudempi Parsifal produktio on oman kansallisoopperamme helmiä. Ohjaus on minimalistinen ja varsin symbolinen. Lavastuksena on metalliseiniä, joissa valo tykkää seikkailla. Keskeinen osa on yhden seinän pyöreä holviovi, jonka merkitystä ja avautumissuuntaa voikin jokainen sitten pohtia enemmän. Toinen lavastuksen erikoisuus on "viisarisarvi", jonka Kupfer on kierrättänyt pienin variaatioin Helsingin produktioon. Kupferin tuotannossa viehättää minua se, että katselijan annetaan itse tehdä johtopäätöksiä suhteellisen niukoista eväistä. Parsifal loppuluokittelussa päädytään tulokseen K+A-.

Musiikin puolesta tallenne on täyttä herkkua. Barenboim on mahtavassa vedossa. Orkesterin soundin kannalta kenties edeltävä filharmoonikkojen kanssa tehty studiolevytys on parempi, mutta hyvä on tämäkin. Nimiosassa on komeaääninen Paul Elming. Gurnemanzina muhkea John Tomlinson ja Kundrynä Waltraud Meier. Meier on varmaakin parhaassa äänessään, hänen Kundry tulkintansa on klassikko. Miehityksen täydentävät komeasti Falk Struckmann Amfortaksena, Fritz Hübner Titurelinä ja Gunter von Kannen Klingsorina.

Suosittelen lämpimästi!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ooppera: Don Carlos - Kansallisooppera 2012-10-19

Don Carlos on Verdin hienoimpia oopperoita. Verdi yhdistää tuttuun tapaansa yksilöiden kohtaloita suurempiin kokonaisuuksiin. Don Carlos käsittelee isän ja pojan suhdetta samaan naiseen ja kuinka politiikka ajaa rakkauden edelle. Samalla tutkaillaan vapaustaistelua ja politiikan suhdetta uskontoon. Moisista lähtökohdista Verdikin sai tehdä varsin paljon työtä oopperansa eteen ja oopperasta on useampia versioita. Ensimmäinen versio oli massiivinen viisinäytöksinen ranskankielinen ooppera. Sitä Verdi leikkasi ja muokkasi lyhyemmäksi. Ja tietysti oopperasta tehtiin myös italiankielinen versio. Kansallisoopperan versio on nelinäytöksinen ja italiankielinen, jota pitäisi itse asiassa kutsua nimellä Don Carlo, mutta suomalainen esitysperinne on pitänyt oopperan nimen ranskankielisenä versiona. Tuotanto on yhteistuotantoa Tšekin Kansallisoopperan kanssa. Prahassa tuotanto nähtäneen ensi kertaa keväällä 2013.

Monet Verdin oopperat kaipaavat vahvaäänisiä laulajia, jotka kykenevät välittämään uljaat melodialinjat. Eilisessä ensi-illassa alku ei antanut suuria lupauksia, mutta toisen näytöksen Carlo/Eboli/Rodrigo trion jälkeen koko esiintyjäkaarti tuntui saavan ilmaa siipien alle. Nimiroolin esittäjä Mika Pohjonen ei etukäteen tuntunut varmimmalta valinnalta, mutta yllättävän hyvin hän tehtävästään suoriutui. Rodrigon roolissa Tommi Hakalan ääni tuntui varsin epätasaiselta. Muutamaan otteeseen saimme nauttia kunnolla, mutta monasti hänen äänensä ei tuntunut fokusoituvan kohdalleen. Päänaisroolit olivat Judith Howarthin ja Lilli Paasikiven harteilla. Howarthin ääni ei ryhmäkohtauksissa kantanut mielestäni tarpeeksi, mutta toisaalta vaikkapa "Tu che le vanità" oli komeaa kuultavaa. Lilli Paasikiven äänikin heräsi tuon yllämaititun trion jälkeen, hieno rooli häneltä.

Entäpä sitten bassot, joiden ansiosta Don Carlos usein tunnetaan? Don Carloksessa on kaksi keskeistä bassoroolia; kuningas Filip II ja suurinkvisiittori. Filippinä oli eilen Mika Kares. Pidän paljon hänen äänestään, mutta valitettavasti se ei vielä omaa sitä vahvuutta ja dominanssia joka seisauttaisi veret katsomon puolella. Suurinkvisiittorina lauloi eilen Gregory Frank, kelpo suoritus vaikka vähän samaa kaipasin kuin Kareksenkin osalla.

Orkesteria johti eilen Pietro Rizzo. En tiedä joutuiko hän hieman pidättelemään orkesteria, mutta oopperan mittaiseen kaareen hän ei tulkinnassaan päässyt. Hyvä perussuoritus.

Aloitin tällä kertaa höpöttelyn musiikin puolelta. Musiikista ja solisteista jäi eilisillalta mukava muisto, mutta samaa ei voi sanoa ohjauksesta. En oikein voi ymmärtää miten Verdin ja tekstistä vastaavien Méryn, Du Loclen ja Schillerin oopperasta voi saada tapettua ylevyyden ja nyanssit? Ohjaaja Manfred Schweigkoflerin Don Carlosta vihjailtiin goottihenkiseksi ja kyllähän se sitä pinnallisella tasolla onkin. Lavastuksesta pidin paljonkin. Kallio, rauniot, kuollut metsä ja hautausmaa tunnelma toimii kyllä. Asut olivat solistien osalta ok, mutta vaikkapa naiskuoron ensimmäisen näytöksen Carmen-henkiset harso-kukka-asut yhdistettyinä aurinkolaseihin osoitti että kokonaisnäkemys ei ole kunnossa. Kun samassa kohtauksessa on vielä ilmakitarakallomiekkamandoliini soittoa, niin huh huh. Pohjanoteeraus oli toisessa näytöksessä lopussa Flanderin edustajien punkkarilook anarkiamerkkeineen ja mohikaanihiuksineen. Sama huipennus loputtomine taivaasta laskeutuvine pääkalloineen jätti odottamaan tuleeko jostain lavan sivusta vielä Village People hahmot juhlistamaan tapahtumaa.

Minkä takia Schweigkofler ei vienyt goottihenkeä vakavammin loppuun asti vaan muutti sen lähes pelleilyksi? Hahmojen ja teemojen pinnallisen stereotypian kanssa leikittely kääntyy nopeasti itseään vastaan. Varsinkin kun alla oleva teksti ja musiikki ei tue sitä. Schweigkoflerilla on mielenkiintoisia ajatuksia; Filipin himon tyydytys kolmannen näytöksen alussa ennen aariaansa, onko jumala yläkerran vai alakerran asukki,... Kokonaisuus karkaa Scweigkoflerin käsistä vain aivan liian pikaisesti, missä on draaman kaari?

Mutta onneksi oli Verdin nerokas musiikki ja kelpo laulajia...

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu II 2012-10-14

Kaksi päivää Helkiö-salissa on kova koettelemus myös katsomon puolella. Vaikka penkit eivät huonot olekaan, toisen päivän iltapäivällä alkaa olla vaikea löytää mukavaa asentoa. Pikaisen laskun jälkeen taisi tulla kuunneltua 71 laulajaa. Voi mennä jokunen päivä ennen kuin laitan musiikkikirjastostani kuulumaan Julian valssiaarian Gounodin Romeosta ja Juliasta tai Sibeliuksen Säv, säv, Susan tai Var det en drömin. Nuo olivat kolme yleisintä laulua.

Sama perushavainto oli voimassa tänään kuin eilenkin. Konsonantteja oli kadoksissa monelta laulajalta. Legato on tärkeää, mutta ei se oikeuta kadottamaan sanoja ja samalla tarinaa pois. Moni on varmaan nähnyt kirjoitettuja tekstejä, ainakin englannin kielellä, jossa sanoista on jätetty vokaalit pois. Tekstiä pystyy silti lukemaan. Jos laulaessa taas pehmennetään kaikki konsonantit, niin sanat ja kieli häviävät. Ei hyvä.

Kun kerran laulukilpailusta on kysymys niin pitäähän laulajia vertailla. Tässä ennakkokilpailussa on osallistujia niin paljon, että järjestykseen laittaminen on turhaa. Kilpailijan suorituksen aikana laitoin ylös muutaman ajatuksen jokaisesta. Jos minulle jäi laulajasta positiivinen tunne ja haluaisin kuulla laulajaa varsinaisessa kilpailussa, niin merkitsin tämän muistiin. Alla ovat näiden laulajien nimet esiintymisjärjestyksessä. Monia laulajia jäi merkkaamatta sen vuoksi että heidän äänensä sävy ei välttämättä ollut mieleeni, vaikka he muuten hyvin lauloivatkin. Jos olisin tuomari, niin loppuja varsinaiseen kilpailuun selviäjiä tulisi käydä etsimään heidän joukostaan.

Toki allaolevasta listasta voisin vielä erotella erikoissuosikkeja, mutta katsotaan mihin ennakkokilpailun tuomaristo päätyy ja palataan tarkempaan ruotimiseen tammikuussa.

Tarkkaamon Like-lista:

Reetta Haavisto
Talvi-Maaria Turunen
Annuliina Ikäheimo
Jussi Juola
Niina Laitinen
Emili Losier
Eeva-Maria Kopp
Anna Michelsen
Akseli Vanamo
Matti Turunen
Heli Huuki
Jouni Bäckström
Anna Immonen
Teija Orjala
Ann-Marie Heino
Anna Maria Parkkinen
Elisabet Petsalo
Piritta Ruutikainen
Juho Punkeri
Samuli Takkula
Jere Martikainen
Laura Vire

lauantai 13. lokakuuta 2012

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu I 2012-10-13


Edellisissä Lappeenrannan laulukilpailuissa vuonna 2010 seurasin vain varsinaista kilpailua. Tällä kertaa ehdin mukaan myös ennakkokilpailuun. Viikonlopun aikana karsitaan yli 80 laulajan joukosta noin 30 mukaan varsinaiseen kilpailuun. Varsinainen kisahan on tammikuussa. Tuomaristolla on aikamoinen urakka ja pitkät päivät. Hattua pitää nostaa.

Kyllähän selkeitä suosikkeja nousee omallekkin listalla, mutta paljon laulajia menee "kelpo laulaja"-kategoriaan, joita onkin sitten hankalampi laittaa järjestykseen. Monilla on selvästi paljon potentiaalia, mutta kenties ääni puhkeaa kukkaan vasta myöhemmin, toivottavasti viimeistään seuraavissa kilpailuissa. Kenties fakin vaihdon tai sopivan repertuaarin löytämisen ohella.

Jo näin ennakkokilpailun alkuvaiheessa valitettavan monen laulajan kohdalla oma tykkäämiseni jää kiinni epäselvään lausumiseen. Konsonantit häviävät vokaalien vallan alle. Paria sopraanoa piti tarkkaan kuunnella vakuuttuakseen siitä että he todella laulavat italiaa ja saksaa pelkän vokaliisin sijaan.

Jännityskin paistaa monen laulajan esityksestä. Moni osaa onneksi kääntää sen edukseen, eikä anna jännityksen kireyttää ääntään. Enemmän kokemusta omaavat laulajat erottaa rennommasta olemuksesta nopeasti.

Millä ihmeellä miehet ja pojat saataisiin enemmän innostumaan laulamisesta? Tämän päivän laulajista naisia oli kaksi kertaa enemmän kuin miehiä. Pelkään että jatkoonpääsyn jälkeen suhde on vielä enemmän kallellaan. Sama naisvoittoinen trendi on tietysti vallalla koko klassisen musiikin kentällä.

Tänään kuultiin 38:aa laulajaa. Huomenna kisa jatkuu ja sen jälkeen voisin julkaista oman suosikkilistan...

torstai 11. lokakuuta 2012

Konsertti: Lappeen Marian kirkko 2012-10-11

Lappeenrannan kaupunginorkesteri onnistui mainiosti valaisemaan pimeähköä syysiltaa lämpimällä musiikilla Marian kirkossa. Tällä kertaa viulun kanssa musisointia ohjasi Jukka Untamala ja erikoisvieraana luutun, vihuelan ja kitaran kimpussa oli Jarmo Julkunen.

Konsertti aloitettiin reippaasti Haydnin C-duuri sinfonialla nro 7. Tämä Haydnin varhainen sinfonia omaa konserton luonteisia piirteitä monien jousien soolo-osuuksien muodossa. Muutenkin soittimet ja soitinryhmät tuntuvat usein keskustelevat keskenään kamarimusiikinomaisesti. Continuon osassa oli tällä kertaa cembalon sijasta luuttu. Lappeenrannan kaupunginorkesterilla on toisinaan tapana aloittaa konsertit hieman sointia hakien, mutta tänään kaikki loksahti kohdalleen heti alusta alkaen. Untamala sai mielestäni koko orkesterin kuuntelemaan toisiaan kamariyhtyeen tavoin ja antamaan musiikin viedä mukanaan. Joseph Haydnilla on tärkeä paikka sydämessäni, hieno aloitus konsertille.

Seuraavaksi saimme nauttia Peteris Vasksin Cantabile teoksesta. Cantabile on jousille kirjoitettua aleatorista musiikkia. Aleatorinen tarkoittaa sitä, että teoksessa on kohtia jossa soittajat voivat itse valita mitä tai missä järjestyksessä he materiaaliaan soittavat. Näin jokainen esitys on periaatteessa erilainen. Cantabile lähtee liikkeelle nimensä mukaisesti pitkähköillä legatokaarilla, mutta elävöityy lopussa enemmän. Edellinen kosketukseni Vasksin musiikkiin oli alkuvuodesta myös Lappeenrannassa. Vasksin sävelkieli on varsin kiinnostavaa, mutta ainakaan näiden teosten perusteella suureksi humoristiksi voi nimittää. Illan esitys oli mielestäni onnistunut, lisää Vasksia kiitos.

Konsertti päätettiin kuumissa tunnelmissa Astor Piazzollan Vuodenaikojen parissa. Itse asiassa säveltäjäksi voisi Piazzolan lisäksi liittää myös Leonid Desjatnikovin. Alun perin Piazzolan omalle tangokokoonpanolle kirjoittamat neljä sävellystä on Destjatnikovin toimesta sovitettu jousiorkesterille ja sooloviululle. Ilmeisesti Vivaldi lainaukset ovat kokonaan Destjatnikovin kädestä. Osien välissä Jarmo Julkunen soitti lyhyitä välisoittoja vihuelalla. Aivan mainio idea!

Mutta olivatpa säveltäjäkrediitit jakautuneet miten tahansa, niin Vuodenajat on viekoittelevaa kuultavaa. Sääli että konsertti oli kirkossa, tämä musiikki kutsui kuumaan, hämärään tilaan ja mieluusti sikarin ja tuhdin brandylasin kanssa. Untamalan viulu kujerteli ja lauloi mahtavasti läpi monenlaisten Buenos Airesin tunnelmakuvien. Kaupunginorkesteri sykki ja eli musiikin palon yli nuottien. Bravo!

torstai 4. lokakuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-10-04

Lappeenrannan kaupunginorkesterin solisti- ja kapellimestarivieraana oli tänään Jaakko Kuusisto. Ohjelmistossa oli kaksi Johann Sebastian Bachin viulukonserttoa, John Adamsin Shaker loops ja Aulis Sallisen Cruselliana. Eli aikajanalla otettiin 300 vuoden loikka; barokista nykyaikaan.

Bachin ensimmäinen a-molli viulukonsertto aloitti illan. Se on Bachin konsertoista minulle tutuin. Ensimmäisen osan tanssillisen viettelevä teema voisi olla vaikkapa Händelin Julius Caesar oopperasta. Bachin viulukonsertot eivät ole soittajan pyroteknisiä näytöksiä vaan viulu on hienostuneemmin osana kokonaisuutta keskustellen orkesterin kanssa. Kuusistolla ei ole solistina mahdollisuutta ohjailla orkesteria koko ajan, mistä ei nopeissa osissa ollut suurempaa haittaa. Mutta uskoisin että ainakin a-mollikonserton hitaassa osassa tiukemmasta kontrollista olisi ollut etua. Nyt selkä orkesteriin päin soittaessa Kuusistolla ei ollut samanlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Jos soittajat olisivat olleet ringissä ja näköyhteydessä, olisi kokonaisuus ollut tiiviimpi. Mutta eipä soitossa ollut paljon valittamista nytkään. Ehkä hieman kirkkaampaa klangia ja läpikuultavuutta olisin ensimmäisessä osassa kaivannut.

Seuraavana ohjelmistossa hypättiin melkein nykyaikaan ja amerikkalaisen John Adamsin minimalismin pariin. Shaker loops valmistui kvarteton ja kvinteton kautta jousiorkesterille vuonna 1983. Sävellys pohjautuu rytmisen toiston ja hienovaraisten muutosten virtaan. Tällaisessa musiikissa mukaansatempaavan esityksen aikaansaaminen vaatii orkesterilta yllättävän paljon. Varsin hyvin Kuusisto ja Lappeenrannan kaupunginorkesteri onnistuivatkin. Ensimmäisessä osassa oli muutamaan otteeseen pientä puuroutumista. Hienoa kuulla tällaistakin musiikkia elävänä!

Tauon jälkeen mainiot ohjelmistovalinnat jatkuivat. Aulis Sallisen musiikin esittely jatkui Lappeenrannassa Sallisen parin vuoden takaisella  Cruselliana sävellyksellä puhallinkvintetolle ja jousiorkesterille. Sallinen tarjoaa kuultavaksi mielenkiintoisen äänimaisemapotpurin. Välillä piipahdetaan jazzin puolella ja toisessa kohtaa Wagneriaanin korva oli löytävinään vaikka mitä haikeita tyylilainauksia. Tämä olisi mukava kuulla uudelleen. Sen verran uusi teos on kyseessä ettei levytystä ole valitettavasti vielä saatavana. Orkesteri kuulosti hyvältä ja erikoiskiitos Jorma Lautasen svengaavalle klarinetin käsittelylle.

Konsertti päätettiin toisella Bachin viulukonsertolla. D-mollikonsertto BWV 1052R onkin historialtaan hieman erikoisempi tapaus. Alunperin sävellys on käsittääkseni ollut viulukonsetto, josta Bach on tehnyt cembalosovituksen. Alkuperäinen viuluversio on kadonnut ja nykyinen versio on myöhemmin sovitettu tuosta cembalosovituksesta. Illan viulukonserteista tämä jälkimmäinen oli esityksenä vahvempi. Kuusiston viulu soi hienosti ja hidas osa soi kaihoisan surullisesti. Mukava musiikki-ilta jälleen Lappeenrannassa!

lauantai 22. syyskuuta 2012

Baletti: Le Corsaire - Kansallisooppera 2012-09-22

Tunnustan etten odottanut Merirosvolta kovinkaan paljon. Pidin kovasti edellisestä balettikokemuksestanini Romeosta ja Juliasta, mutta kun tutustuin Merirosvon tarinaan etukäteen, niin juoni tuntui turhan heppoisalta ja lapsekkaalta.

Le Corsairen, eli Merirosvon, libretto pohjautuu kevyesti George Byronin tarinaan. Baletin musiikin teki alun perin Adolphe Adam ja koreografian Joseph Mazilier. Merirosvon musiikkia ja koreografiaa on muuteltu yli 150 vuoden aikana paljonkin. Ilmeisesti kaikki nykyään esitetyt koreografiat pohjautuvat Marius Petipan 1899 versioon Pietarista. Tämä uusi kansallisbaletin tuotanto on alunperin Baijerin valtionbaletista vuodelta 2007 ja koreografiasta vastaa Petipan pohjalta Ivan Liška.

Kyllähän libreton puolesta Merirosvo on aikamoista hömppää. Urhomme saa kahteen otteeseen käydä pelastamassa sydänkäpysensä julman orjakauppiaan myyntilistoilta. Hieman ristiriitaiset tunteet tulevat kun köydessä olevat orjanaiset puhkeavat kauniiseen tanssiin. Mutta kyllä tarinassa sen verran selkärankaa on, että siihen tanssia saa yhdistettyä.

Ja komeaa tanssi olikin. Ensi-illan pääkolmikko Michal Krčmář, Maria Baranova ja Ilja Bolotov olivat vastustamattomia. Toisen näytöksen tanssi-iloittelu, pas de deuxista eteenpäin, oli komeaa katsottavaa. Lavastus oli romanttisen uljas. Siitä ja puvuista vastasi Roger Kirk. Kolmannen näytöksen Jardin animé on myös valloittava. Lava täyttyy tanssijoista ja tanssin ohella loppumuodostelmat ovat jo ihailemisen arvoisia.

Vaikka tällä kertaa sen syvällisempää ajateltavaa ei libretosta mukaan tarttunut, niin kyllä Le Corsairen viihdyttävyysaste on sitä luokkaa että suosittelen lämpimästi vierailua baletissa. Ainoa asia mikä jäi häiritsemään oli se miksei kapellimestari Aivo Väljan vasempaan käteen mahtunut loppukiitoksien aikaan tahtipuikon ohella myös merirosvon käsi.

torstai 20. syyskuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-09-20

Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkesterit yhdistivät taas hetkeksi voimansa Saimaa Sinfoniettana. Liittoa juhlistettiin kaksoiskonsertolla Mikkelissä ja Lappeenrannassa. Kapellimestarina oli Tibor Bogányi ja sellosolistina Arto Noras. Konsertit juhlistivat Arto Noraksen 70-vuotis juhlavuotta ja säveltäjä Harri Vuoren uuden orkesteriteoksen "Aamusta - Tuulesta" kantaesitystä.

Konsertti aloitettiin Aulis Sallisen "Don Juanquixoten yölliset tanssit" -teoksella. Kokoonpanona on sello ja jousisto. Tätä Sallisen kappaletta olen ihastellut jo aikaisemminkin. Siinä tanssilliset rytmit ja eteerisempi äänimaisema vuorottelevat viehättävästi. Ehkäpä aloitusnumeron kankeus hieman jäykisti Saimaa Sinfoniettaa, mutta Arto Noras oli iskussa heti alusta lähtien. Tämän kappaleen muutamat tanssiteemat ovat aikamoisia korvamatoja.

Seuraavana oli vuorossa Frank Martinin Konsertto 7 puhaltajalle, lyömäsoittimille ja jousille. Martin käyttää tässä konsertossa ja eritoten sen hitaassa osassa jousistoa mielenkiintoisesti. Jouset soittavat rytmisesti identtisiä säveliä ja tuovat mieleeni blokkisointukoneen, joka muodostuu jousista. Pahoittelen outoja kieli- ja mielikuvia... Martinin konserton aikana Saimaa Sinfonietan alkukankeus oli jo häipynyt täysin ja mielessäni ihastelin kuinka hyvältä orkesteri kuulostikaan.

Väliajan jälkeen saimme nauttia Harri Vuoren uutukaisesta sävellyksestä. Vuosi sitten saimme Lappeenrannassa kuulla Vuoren 2. sinfonia ja tämän iltainen kappale lisäsi ainakin minun mielenkiintoani Vuoren musiikkia kohtaan. Vuori itse kuvailee viimeisintä tyyliään avantgardeksi ja jos nyt välttämättä haluaa tätä musiikkia jotenkin lokeroida, niin tuokin termi kelpaa. Minua kiehtoi Aamun ja Tuulen soinnillinen yllätyksellisyys, mutta samalla kokonaisuuden etenevä mieli- ja tunnematka. Ymmärrän että joillekin Vuoren musiikkia on vaikea lähestyä, mutta kun sille antaa mahdollisuuden, niin minut se ainakin imee mukaansa.

Konsertin loppu olikin sitten täydellinen kruunu illalle. Arto Noras palasi lavalle soittamaan Haydnin C-duuri sellokonserton. Voin vilpittömästi sanoa että tämän iltainen konsertto oli yksi parhaista konsertoista mitä olen katsomossa kokenut. Noraksen soitto oli sietämättömän hienoa. Kokemuksen ja tyylitajun suodattama fraseeraus kiillotti musiikin kaaret täyteen loistoon ja lämpöön. Bogányi ja Saimaa Sinfonietta olivat uljaassa iskussa. Solistin ja orkesterin yhteistyö oli saumatonta.

Kylläpä oli komea konsertti!

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Konsertti: Imatran kulttuurikeskus 2012-09-19

Kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa järjestetty St. Petersburg Musical Seasons in Imatra -festivaali jatkuu tänä syksynä. Toista festivaalia suunniteltiin jo viime vuodeksi, mutta ilmeisesti talousongelmien takia sitä siirrettiin vuodella eteenpäin. Toivottavasti festivaalista muodostuu vuotuinen perinne, tällaisia vierailuja kaivataan Imatralle.

Tällä kertaa en taida ehtiä muihin tapahtumiin kuin tänä iltana olleeseen Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin konserttiin. Ohjelmistossa oli tällä kerralla venäläistä romantiikkaa: Rahmaninovin 3. pianokonsertto ja Tsaikovskin 4. sinfonia.

Rahmaninovin pianokonserton solistina oli Marina Kan. Tämä nuori venäläinen pianisti oli minulle aikaisemmin tuntematon. Konsertto ei minun korviini oikein puhjennut täyteen loistoon. Mitään vikaa Kanin soitossa ei ollut, teknisesti hän soitti hyvin. Hänen tulkintansa ei tuntunut lähtevän lentoon, pianostemma tuntui olevan yksi orkesteristemmoista, ei solistinen. Tuo on aivan kelpo lähestymistapa, mutta omat korvani odottavat Rahmaninovin kolmannen kanssa tunteen paloa, romantiikan leiskuntaa ja vahvempaa draamaa. Kuten esimerkiksi Bogányin veljekset keväällä Lappeenrannassa. Lisäksi jostain syystä flyygelin ääni tuntui oudon hiljaiselta. Eikä kyseessä mielestäni ollut se että kapellimestari Titov olisi pyrkinyt peittämään pianoa orkesterin kanssa, Kanin soitto oli enemmänkin varovaisen oloista.

Vaikka pianokonsertto ei tulkinnan puolesta aivan suoraan minuun uponnut, niin olihan se silti hieno esitys. Väliajan jälkeen Tsaikovskin 4. sinfonia kuulosti komealta. Orkesterin soundi on venäläisen paksu ja täyteläinen, oivallinen romantiikan ajan musiikkiin. Edellisen konsertin jälkeen kaipasin jousistoon rouheutta ja arvelin sen puutetta salin syyksi. Veikkaisin kuitenkin että Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin sointi on juuri sellainen kuin se on.

Tälläkin kertaa saimme tiristettyä maestro Titovilta encoren ja Pähkinänsärkijän kukkaisvalssi oli hieno päätös illalle.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Konsertti: Konserttihovi 2012-09-16

Seuraavana syksyn konserttikauden aloitusvuorossa oli Konserttihovi. Janne Lehtisen kitararesitaalin otsikkona oli Kitaramusiikin helmiä. Kitara on minulle läheinen soitin, sitä olen soittanut ajallisesti jo varsin kauan. Itseopiskelun tuloksena kykenen sitä jonkin verran soittamaan, mutta musisoinnin tason julkinen esittely on syytä pitää perhepiirissä.

Konserttihovi on sopivan kokoinen sali klassiselle kitaralle. Isoihin saleihin kitaran äänivarat ovat valitettavasti liian pienet ja sähköinen äänentoisto on mielestäni syytä unohtaa klassisen kitaran kanssa. Sähkökitara on sitten aivan eri instrumentti.

Janne Lehtinen on vieraillut Konserttihovissa aikaisemminkin ja tämän iltaisen konsertin ohjelmisto vastasi varsin hyvin konsertin otsikkoa. Aluksi saimme nauttia espanjalaisen Federico Moreno Torroban musiikista. Suite Castellana ja Aires de la Mancha vievät jo nimiensä puolesta kuuntelijan Iberian niemimaan lämpöön ja tunnelmaan. Konsertin ensimmäisen puoliskon täydensi Jorge Cardoson sovitus Bachin d-molli sooloviulusarjan Chaconne osasta. Jos vertailee Cardoson kitarasovitusta vaikkapa Segovian kenties tunnetuimpaan sovitukseen, ovat sovitusten luonteet varsin erilaiset. Jo heti alun soinnut Cardoson versiossa soitetaan rasgueado tyyliin kynsillä. Cardoson sovitus on ehdottomasti tanssillisin versio mitä olen kuullut. Kuitenkin yhtenäisen kaaren kannalta tuntuu jotain olevan kadoksissa. Se vastustamaton puhdas kauneus millä Bach liittää nuo 64 variaatiota yhteen, tuntuu Cardoson sovituksessa hieman katoavan lohkoihin pilkkomiseen. Silti ihan mielenkiintoisen tuntuinen sovitus. Taidankin laittaa levyn tilaukseen, kun en sitä äsken tajunnut ostaa.

Väliajan jälkeen saimme nauttia Heitor Villa-Lobosin viidestä preludista. Villa-Lobos on minulle ehdottomasti tärkein säveltäjä kitaralle. Hän osaa käyttää kitaran luonnetta ja soittotekniikoita parhaiten. Jos klassinen kitara kiinnostaa suosittelen lämpimästi tutustumaan Villa-Lobosin preludeihin ja etydeihin. En muista kuulleeni aikaisemmin yhdessä konsertissa kaikkia preludeja, niitä soitetaan yksitellen varsin usein encoreina. Hyvin Lehtinen selvisi urakasta.

Konsertin varsinaisen ohjelman päätti Antonio Lauron neljä venezuelaista valssia. Kun vielä encorena saimme kuulla Jorge Cardoson Milongan, oli mainio hetki kitaramusiikin parissa päättynyt. Jos Janne Lehtisen konsertti sattuu lähistölle kannattaa mennä kuuntelemaan.


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Konsertti: Etelä-Karjalan taidemuseo 2012-09-05

Lappeenrannan kaupunginorkesteri aloitti syksyn konsertit soittamalla kamarimusiikkia Etelä-Karjalan taidemuseon tiloissa. Saliin mahtui arviolta noin 70 kuuntelijaa ja tupa taisi olla täysi; hienoa! Kaupunginorkesterin pienkokoonpanojen ohjelmistossa oli Franz Schubertin Es-duuri jousikvartetto op. 125/1, Heitor Villa-Lobosin Assobio a játo ja Louise Farrencin Nonetto op. 38.

Konsertin aloittaneen Schubertin jousikvartettoon olisin kaivannut enemmän keveyttä ja tanssillisuutta. Nyt kvartetto tahtoi edetä turhan varovaisesti ja monotonisesti. Fraasit ja kaaret eivät eläneet ja hengittäneet. Eihän tämän iltaisessa esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ollut, rohkeutta vain lisää ja etsimään sävyjä. Neljännessä osassa taisi yksi sivunvaihto olla kaikilla samaan aikaan hieman erikoisessa paikassa?

Villa-Lobosin Assobio a játo on varsin omituinen sävellys huilulle ja sellolle. Ensimmäisessä osassa soittimet vuorotellen säestävät toisiaan toisen soittaessa melodiaa. Jostain syystä sellon melodiavuorossa huilun kolmijakoisen rytmin takapotkut kuulostivat hieman nyrjähtäneeltä. Voi olla että balanssillakin oli tämän kanssa tekemistä, istuin eturivissä. Vaikka pidän Villa-Lobosin musiikista, ei tämä duo kauheasti sykähdyttänyt.

Louise Farrenc on romantiikan ajan ranskalainen naissäveltäjä. En tiedä pitäisikö tuon ajan sävellyksistä selkeästi kyetä kuulemaan säveltäjän kotimaa, mutta jos minun olisi pitänyt veikata Noneton kotimaata, olisi Saksa ollut valintani. Tämän illan esityksistä Nonetto oli tulkinnaltaan eniten minua miellyttävä. Aivan alussa oli kenties pientä balanssipainotusta puhaltimien puolelle, mutta oikea tasapaino löytyi nopeasti. Farrencin Nonetto on mukavasti polveileva sävellys jota kuuntelee mielellään.

Taidemuseo on ihan kelpo tila kamarimusiikille. Mutta Helkiö-salissa on vain paljon mukavammat penkit...

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Ooppera: Viisi naista kappelissa - Sellosali 2012-09-01

Olen yrittänyt bongailla Uljas Pulkkiksen musiikkia aina kun siihen on mahdollisuus. Eilisen kansallisoopperavierailun jälkeen oli nyt hyvä syy jäädä yöksi pääkaupunkiseudulle ja käydä Pulkkiksen oopperan kantaesityksessä. Viisi naista kappelissa pohjautuu Arto Seppälän näytelmään. Sen on oopperalibretoksi muokannut Erik Söderblom. Ohjauksesta vastasi Vilppu Kiljunen.

Näytelmä ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, ja jos minun pitäisi nimetä oopperakokonaisuuden heikoin lenkki, se olisi varmaankin libretto. Syvempää pohdintaa varten pitäisi tuntea alkuperäinen näytelmä, mutta jotenkin teksti ei herännyt eloon lavalla. Kysehän on itsemurhan tehneen miehen hautajaistilaisuudesta, johon vainaja on kutsunut "vain" vaimonsa, ex-vaimonsa, rakastajattarensa, äitänsä ja ystävänsä. Oopperan aikana naiset peilaavat suhdettaan vainajaan, toisiinsa ja itseensä.

Pulkkis rakentaa soitinnusta mielenkiintoisesti liittäen jokaiseen hahmoon soittimen; yleisesti ottaen aina kun hahmo laulaa, myös häneen liitetty soitin on äänessä. Myös jos hahmo viittaa toiseen hahmoon, molempien soittimet ovat äänessä. Pidän Pulkkiksen sävelkielestä, hänen musiikissaan tuntuu elävän monen aikakauden tyylit samanaikaisesti.

Vilppu Kiljunen oli rakentanut kelpo ohjauksen varsin vähätapahtumaisesta tarinasta. Suurin draamahan on tekstissä ja sitä Kiljunen kuvitti hyvin. Hienosti tekstin ja musiikin keskelle oli saatu ujutettua virren veisuu ja kukkien laskeminen. Sampo Pyhälän lavastus tarjosi vaaleat tilat kappelille ja vainajan asunnolle.

Illan solistit olivat Hedvig Paulig, Eeva-Maria Kopp, Virpi Räisänen, Riikka Rantanen ja Eeva-Kaarina Vilke. Libretto ei pitkiä aarioita tarjoa, vaan ooppera etenee sisäisen ja ulkoisen dialogin reippaalla vauhdilla. Tasainen ja hyvä naisitus.

Orkesterina oli Lapin kamariorkesteri, jota johti John Storgårds. Todella hyvältä kuulostava orkesteri. Miksi kamarioopperaa ei esitetä enemmän? Enpä panisi pahakseni jos oma lähiorkesterini, Lappeenrannan kaupunginorkesteri, esittäisi vaikkapa yhden kamarioopperan vuodessa. Vaikka vain konserttiesityksenä. Vink, vink...

perjantai 31. elokuuta 2012

Ooppera: Tapaus Makropulos - Kansallisooppera 2012-08-31

Kansallisoopperan syyskauden ensimmäinen uusi tuotanto sai ensi-iltansa tänään. Leoš Janáčekin Tapaus Makropulos  on yhteistuotanto San Franciscon oopperan kanssa. Siellä Olivier Tambosin ohjaus nähtiin kaksi vuotta sitten.

Jos vertailen Tambosin ohjausta pari viikkoa sitten katsomaani tallenteeseen Christoph Marthalerin ohjauksesta Salzburgista viime vuodelta, niin Tambosi vetoaa minuun enemmän. Marthaler pitäytyy samoissa lavasteissa läpi oopperan, mutta laventaa tapahtumia omin sivujuonin. Tambosin ohjauksessa Frank Philipp Schlössmannin lavasteet ovat graafisen kauniit ja suhteellisen abstraktit, ja itse ohjaus on suoraviivainen ja selkeä.

Tällä kertaa oopperaa katsoessa tuli mieleen loputtoman elämän aikaansaama turtuminen. Kun kaikkea on jo koettu useaan kertaan, ei mikään tunnu oikeastaan enää missään. Eikö sama ole nykyään jo jokapäiväistä? Energiajuomien kofeiinipölly, extremeharrastusten adrenaliini-iskut ja tositv:n myötähäpeäraavinta ovat tämän päivän ihmiselle yritystä estää puutumista. Nyt kaikki vain tapahtuu "normaalin" elämän puitteissa ja ulkoisena korvikkeena sisäisen elämän tyhjyydelle.

Emilia Martyn rooli toi Karita Mattilan takaisin kansallisoopperan lavalle. Edellisestä vierailusta onkin jo kuusi vuotta. Janáčekin musiikki ja samalla tšekin kieli tuntuu sopivan Mattilan äänelle. Muutenkin hän sai Martyn roolin elämään lavalla ja kykeni pyörittämään miesjoukon sormensa ympärille. Oivallinen diiva!

Kokonaisuutena kansallisoopperan Makropulos miehitys on tasaisen vahva. Mattilan kanssa olivat tapausta selvittelemässä Jürgen Müller, Hubert Francis, Jaakko Kortekangas, Joska Lehtinen ja Nicholas Söderlund. Kaikki olivat hyviä, mutta erityisesti ilahduttivat Jaakko Kortekangas keskeisessä Jaroslav Prustin roolissa, sekä Hubert  Frances pienemmässä Vítekin roolissa. Oopperassa on kaksi muuta naisrooliakin joita lauloivat tänään Hanna Rantaja ja Niina Keitel. Hekin selviytyivät hyvin.

Kansallisoopperan orkesteria johti ensi-illassa Mikko Franck. Alkusoiton aikana orkesteri löysi yhteisen draivin joka kesti hienosti loppuun asti. Janáčekin musiikki elää tekstin ja dialogin mukaan, Franck oli ajan tasalla.

Syksyn kaikki seitsemän Makropulos näytöntöä ovat loppuunmyyty; varmaankin Karita Mattilan imun ansiosta. Toivottavasti kaikki lipun saaneet saavat samalla pienen Janáček pistoksen, sillä hänen musiikkinsa ei välttämättä ole helpoimmin lähestyttävää, mutta kun sille antaa mahdollisuuden, se palkitsee korkojen kanssa.

tiistai 28. elokuuta 2012

Baletti: Romeo ja Julia - Kansallisooppera 2012-08-28

Matkamiehen reissupäivä sattui Kansallisoopperan baletti-iltaan ja hyvä niin. Illan solistilistan etusivulla on maininta, että kyseessä oli John Crankon koreografian 80. esitys. Balettihan on tietysti Sergei Prokofjevin Romeo ja Julia. Jos joku ei sattuisi tietämään, niin tarinahan on Williams Shakespearen näytelmästä hieman yli neljänsadan vuoden takaa, ja näytelmä taasen perustuu vielä vanhempiin tarinoihin. John Crankon koreografia täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja Kansallisbalettimme ohjelmistossakin se on ehtinyt olla jo vuodesta 1996 lähtien.

Onnistuin katsomaan Crankon koreografiasta 70-luvulla tehdyn tallenteen etukäteen, mikä auttoi baletista nauttimisesta tänä iltana merkittävästi. Tarina oli selkeä ja pystyin nauttimaan musiikista ja tanssista ihmettelemättä mistä oikein on kysymys. Olen aikaisemminkin todennut, että balettitietämykseni on kehnolla tasolla. Tämäniltaisen esityksen jälkeen voin sanoa, että Romeo ja Julia on paras baletti minkä olen nähnyt. En tiedä kertooko se mitään baletista tietäville. Romeossa ja Juliassa on selkeä tarina, jonka mielestäni tanssilla pystyy hienosti kertomaan. Romeo ja Julia ovat lihaa ja verta, ja toiminnan teatraalisuus pysyy luontevissa rajoissa. Ilahduttavaa oli myös se, että juhlissa ei ollut loputonta määrää etnisten tanssimelodioiden esiintyjäryhmiä.

Sen verran ilahduin Romeosta ja Juliasta jo etukäteen, että tilasin tallenteen toisesta koreografiasta. Prokofjevin musiikki on kerrassaan mainiota, vaikka sitä tuskin tulee kuunneltua ainakaan kokonaisuutena ilman tanssin visualisointia.

Illan esiintyjät olivat mielestäni aivan kelpo tanssijoita. Jos nyt vertaan heitä näkemäni tallenteen tanssijoihin Stuttgartista, niin eivät he aivan samalla tasolla ole. Crankon koreografiassa ei ole paljon joukkokohtauksia missä oltaisiin suorissa riveissä tai asetelmissa, joten epätarkkuudet ovat paremmin piilossa tällaisen noviisin silmiltä. Toki muutamia virheitä havaitsin, mutta eiköhän niitä ole kaikilla. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin ehkäpä Romeon, eli Michal Krčmářin, nostoihin enemmän pehmeyttä. Ei hän Juliaa, eli Maria Baranovaa, toki tiputellut, mutta kuitenkin.

Erittäin hieno ilta baletin parissa. Suosittelen vilpittömästi!

maanantai 27. elokuuta 2012

Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2012-08-27

Helsingin juhlaviikot tarjoaa tänä vuonna Ateljee-sarjassa ranskalaisen pianistin Pierre-Laurent Aimardin musisointia. Piipahdin sarjan ensimmäisessä konsertissa jossa Aimardin soittoa kuvitti hollantilaistunut englantilainen kuvataitelija Norman Perryman.

Havahduin mahdollisuuteen päästä tähän konserttiin varsin myöhään, joten jouduin tyytymään suhteellisen kehnoon paikkaan permannon toiseksi viimeisellä rivillä. Sibelius-Akatemian konserttisalissa parvi peittää useita permannon viimeisiä rivejä ja muodostaa syvän taskun joka vaikuttaa paljon akustiikkaan. Soiton alettua pohdiskelin että en taida olla ikinä ollut yhtä huonolla paikalla konsertissa. Kuitenkin korvan ja aivojen mukautumiskyky yllätti jälleen kerran ja varttitunnin päästä asia ei enää paljon haitannut.

Pierre-Laurent Aimard oli valinnut aika täydellisen ohjelmiston. Se koostui Lisztin, Skrjabinin, Murailin ja Benjaminin kappaleista joiden väliin Aimard soitti Debussyn preludeja. Konsertti kesti tunnin ja vartin, eikä väliaplodeja ollut. Ohjelma muodosti erittäin yhtenäisen kokonaisuuden ja Aimard on verraton pelimanni.

Norman Perrymanilla oli käytössä viisi piirtoheitintä joilla hän loi musiikin taustalle elävän kuvataideteoksen. Kuvat olivat abstrakteja nesteväripintoja joita Perryman loi, muokkasi ja rikkoi musiikin mukana. Kun pari viikkoa sitten kävin ihmettelemässä Bill Violan visualisointia Wagnerin Tristaniin, ei vertailulta oikein voi välttyä. Violalla lähtökohta on huomattavasti selkeämpi. Oopperan libretto sitoo tarinan verbaaliseen ja samalla kuvalliseen maailmaan. Mitä tahansa Viola kuvalla esittääkin, se peilautuu joka tapauksessa Wagnerin tarinaan; oli niillä yhteistä tai ei (Violan tapauksessa oli). Perrymanilla taas on taustalla absoluuttinen musiikki. Vaikka kaikilla teoksilla oli myös kuvaava nimi, siis ei pelkästään tyyliin Pianosonaatti nro 9 op. 68, niin Perryman ei yrittänytkään ottaa noita kuvaavia nimiä pohjaksi kuvitukselleen.

Kuinka hyvin sitten pianoresitaalin ja elävän kuvataiteen liitto toimi? Sanoisin että hyvin ja huonosti. Hyvin siinä mielessä, että Perrymanin kuvat olivat elävinä ja kuolevina taideteoksina hienoja. Huonosti siinä mielessä, että ainakin minun musiikinkuuntelukykyni kärsi näköaistin kuormituksesta. Vasta kun laitoin silmät hetkeksi kiinni, tajusin kuinka hienosti ja vivahteikkaasti Aimard soittaa. Samaa ei välttämättä tapahdu esimerkiksi oopperakatsomossa, jossa musiikki ja lavatapahtumat tukevat toisiaan. Perrymanin tapauksessa hänen kuvansa pulppuavat musiikista, mutta kuvat eivät taas vaikuta musiikkiin; dialogi puuttuu. Tätä dialogia kaipasin muuten Violan videotristanissakin.

Mutta oli konsertti kyllä mielenkiintoinen kokemus. Aimardin pianismiin kannattaa tutustua. Oliko muuten flyygeli muuten täydessä iskussa? Varsinkin Lisztin aikana mielestäni sustain-pedalin hitaammissa nostoissa kuului varsin paljon särinää. Kyllähän se aika monessa pianossa jonkun verran särisee, mutta tänään lavalla olleessa yksilössä sitä oli todella paljon.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Ooppera: Tristan und Isolde - Musiikkitalo 2012-08-18

Esa-Pekka Salosen, Bill Violan ja Peter Sellarsin tulkinta Tristanista saatiin vihdoin Helsingin juhlaviikkojen avustuksella Suomeenkin. Visualisoitu konserttiesitys on kiertänyt ympäri maailmaa rauhallisella tahdilla jo vuodesta 2004.

Kyseessä on siis pohjimmiltaan konserttiesitys. Mikä tekee tästä tuotannosta poikkeuksellisen, ovat Bill Violan videoteokset, jotka heijastettiin Musiikkitalossa ylhäällä orkesterin takana olleeseen valkokankaaseen. Violan videoissa aika on hidastunut, joten asioiden kertominen tapahtuu hitaasti. Jokaisen näytöksen videokokonaisuudella oli oma teemansa, joka myötäili oopperan henkeä. Kyse ei siis ole suoranaisesta oopperan kuvituksesta, vaan keskeisten teemojen hitaasta visuaalisesta tulkinnasta. Toki videot ovat aikasuhteessa musiikkiin, mutta niiden voima ei ole suoranaisesti aksentoida partituurin metkuja.

Hidastettu videokuva omaa hypnoottisia ominaisuuksia. Oma ensimmäinen kokemukseni sen sopimisesta musiikin taustalle on noin neljännesvuosisadan takaa Pink Floydin keikalta. Muistan huumantuneeni väkijoukon kävelemisen näkemisestä ja joella soutamisesta. Silloin kun hidastuksen kohteena on normaalinopeudella nopeahko tapahtuma, jää helposti miettimään kuinka paljon aivot oikeastaan prosessoivat ja suodattavat näköhavaintoja. Kuinka helposti jää havaitsematta ja tuntematta välitilojen estetiikka, kun normaalitajunta keskittyy usein vain lähtökohtaan ja lopputulokseen. Ja eikös Tristanin ja Isolden tarina ole oikeastaan eräänlainen välitilan kuvaus?

Violan kuvastossa nopean hidastus on tosin vähemmistössä. Pääosin Viola kuvaa hitaita tapahtumia ja hidastaa niitä edelleen. Jatkuvasti kuvaa seuraamalla ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta kun hetken seuraa jotain muuta ja tämän jälkeen kääntää katseensa videoon, on jotain tapahtunut. Viola antaa asioiden tapahtua rauhassa, niinkuin Wagnerkin.

Mielestäni Violan visualisointi on erittäin näyttävä, mutta se mitä jäin kaipaamaan oli kenties kuitenkin visualisoinnin sitominen enemmän laulajien toimintaan tai saliin. Nyt visualisointi oli oma kontrapunktinen "äänensä" oopperassa. Kanava videon ja muun toiminnan välillä oli yksisuuntainen. Visualisointi ei mielestäni osallistunut herättäjänä laulajiin päin. Ainoastaan muutaman kerran laulajat "ottivat kontaktin" siihen ja silloinkin vain passiivisen katsojan muodossa.

Tästä luikahdan luontevasti pohtimaan mikä on ohjaajan, Peter Sellarsin, rooli tuotannossa. Käsiohjelmassa hänen tittelinsä on suomeksi ohjaaja, mutta alkuperäinen englantilainen termi on artistic collaborator. Uskoisin että tämä on sopivampi termi, vaikka suomen kielestä sille ei taida löytyä vakiintunutta käännöstä. Ohjaus on varsin vahva termi käytettäessä konserttiesityksen yhteydessä. Pääosa poikkeamisesta rivissä laulamisesta on kuitenkin laulajien sijoittelua ympäri salia. Varsinaisia lavatapahtumia ei oikeastaan ole Tristanin ja Marken suudelman ja kahden välikäsi-itsemurhan (Tritan, Melot) lisäksi. En missään tapauksessa väheksy Sellarsin osuutta ja kehotan jokaista lukemaan käsiohjelman juonitiivistelmän, jonka Sellars on kirjoittanut. Ohitin sen ensin vain synopsiksena, jota en tarinan tuntevana tarvitse, mutta onneksi luin myös sen; tämän tuotannon luonteeseen se on yhtä tarpeellisen kuin Violan visualisointikin.

Mitäpä sitten korvat kokivat? Aika huikeaa laulua ja soittoa. Heti alkusoitossa Esa-Pekka Salonen ja RSO osoittivat että Wagnerin oopperat eivät ole pelkkää fortemätkettä. RSO on varma ja hyvältä kuulostava orkesteri, mutta ei Salonenkaan saanut siitä irrotettua sitä mystistä hehkua josta legendaariset esitykset on tehty. Olisi loukkaus oopperaorkestereita kohtaan sanoa, että RSO soittaa liian hyvin. Mutta parhaimmillaan oopperamontuista olen kuullut niin herkkää ja sähköistä soittoa, että RSO kuulostaa siihen verrattuna hieman kliiniseltä.

Laulajat olivat eilisessä esityksessä huipputasoa. Tristanin roolissa lauloi jo legendaarinen tenori Ben Heppner. Eilinen esitys ei ollut häneltä aivan nappisuoritus. Omat korvani olivat kuulevinaan välillä kaikenlaisia pikku ongelmia äänen kanssa. Mutta ongelmista huolimatta oli ihanaa päästä kuulemaan häntä lavalla. Hänen äänensä on erittäin ilmaisuvoimainen ja sävykäs.

Isoldena oli eilen illalla liettualainen sopraano Violeta Urmana. Hänen upea äänensä on tarkka ja kantaa helposti yli täyden orkesterin. Äänensävystä puuttuu kenties hieman potkua ja lämpöä, mutta sen luokan instrumenttia hän kantaa mukanaan, että narina on turhaa. Aivan mahtava laulaja.

Brangänen ja Kurwenalin rooleissa lauloivat Michelle DeYoung ja Jukka Rasilainen. Todella hienot suoritukset heiltäkin. DeYoungin täyteläinen ääni oli kaunista kuunneltavaa.

Kuningas Markena oli Matti Salminen. Salminen tuntuu olevan luonnonvoima johon aika ei pysty. Yksi suomalaisen bassoilun monumenttejä; sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä. Melotin lyhyehkön, mutta tärkeän roolin lauloi hienosti Waltteri Torikka. Tuomas Katajala ja Arttu Kataja täydensivät hienosti mainion miehityksen.

Kyllähän eilinen Tristan hieno kokemus oli. Uudenlainen välimuoto konsertin ja teatterin välimaastossa.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Věc Makropulos - Salzburg 2011, Salonen, Marthaler

Kansallisoopperan syyskauden ensimmäistä uutuusteosta odotellessa päätin tutustua Janáčekin Tapaus Makropulos oopperan viimeisimpään tallenteeseen. Keväällä julkaistu Blu-ray levy on nauhoitettu Salzburgin festivaaleilla viime vuonna.

Janáček sävelsi oopperan omaan librettoonsa jonka hän kirjoitti Karel Čapekin saman nimisen näytelmän perusteella. Tarinassa pohditaan ikuisen elämän ongelmia yli 337 vuotiaan oopperalaulajan Emilia Martyn kautta. Ikuinen elämä onnistuu Emilian isän kehittämän eliksiirin avulla joka pysäyttää vanhenemisen 300 vuodeksi.

Oopperan rytmi syntyy tšekin kielestä ja sen intonaatioista. Musiikki sykkii ja elää jatkuvasti. Pitempää legatoa kuullaan vasta oopperan loppupuolella. Emilia Martyn esittäjälle ooppera on haaste. Laulettavaa on paljon, eikä se ole sieltä helpoimmasta päästä.

Salzburgin tuotannon on ohjannut Christoph Marthaler. Ymmärrän hänen lähestymistapansa ideat; tapahtumien peilaamisen Emilian mielen kautta, sekä sivutapahtumien toistot ja loputtomat odottamiset. Pidin lavan ja lavasteiden staattisuudesta ja näytelmän omaisuudesta, mutta jotenkin ohjaus ei kuitenkaan innostanut minua.

Emilia Martyn roolissa laulaa Angela Denoke. Hän on lavan keskipiste heti sinne saavuttuaan. Hänen äänensä sopii rooliin hienosti ja kaiken lisäksi hän on erinomainen näyttelijä. Hänen ympärillään pyörivässä mieskvintetossa laulavat Raymond Very, Peter Hoare, Johann Reuter, Jochen Schmeckenbecher ja Aleš Briscein. Tasainen viisikko.

Esa-Pekka Salonen johtaa komeasti soittavia Wienin filharmonikkoja. Musiikin puolesta Salzburgin tallenne on erinomainen. Sääli vain että ohjaus ei minulle kolahtanut.

perjantai 3. elokuuta 2012

Ooppera: Peter Grimes - Savonlinnan oopperajuhlat 2012-08-02

Pienoinen pettymys jäi mieleen eilisestä Norjan kansallisoopperan Peter Grimes esityksestä. Oudointa on se, että periaattessa esityksessä ei ollut mitään pielessä. Solistit olivat mainioita, ohjaus hyvä ja orkesteri soitti hienosti. Mutta jotain puuttui.

Benjamin Brittenin ensimmäinen varsinainen ooppera Peter Grimes kuvaa yksilön ja tiiviin kyläyhteisön vinksahtanutta suhdetta. Aihe on herkullinen ja seilailee kaksinaismoralismin, huhupuheiden, kunnianhimon ja onnettomien sattumuksien laineilla. Brittenin herkkä, mutta välillä myös raaka musiikki antaa solisteille paljon tilaa tunteiden kirjon näyttämiselle. Viidessä välisoitossa Britten antaa orkesterin loistaa ja toimia solistina.

Norjan kansallisoopperan tuotanto on yhteistuotantoa Santa Fen ja Washingtonin oopperoiden kanssa. Alkuperäinen ohjaus on Paul Curranin. Ohjauksessa ei ole mitään vikaa. Ilmeisesti ajankohtaa on siirretty hieman eteenpäin, mutta siitä ei tunnu olevan sen enempää kuin hyötyä kuin haittaakkaan. Olavinlinnan leveästä lavasta norjalaiset käyttävät vain keskiosaa. Robert Innes Hopkinsin lavastus erottaa liikkuvilla talokulisseillaan lavan keskustan näyttämökseen. Olavinlinnan "erikoisuuksista" käytetään hyväksi vain ylätasanteen huonetta staattisena kirkkotilana. Salia sen sijaan käytettiin hienosti hyväksi mieskuoron poistumiseen Grimesin mökkiä kohti.

Alkuperäinen Grimesin esittäjä Henrik Engelsviken oli edelleen sairas ja häntä tuurasi Nils Harald Sødal. Hänen Savonlinnan matkastaan on muodostunut todellinen työmatka, eilinen Grimes oli jo hänen kolmas perättäinen lauluiltansa lavalla. En tiedä kuinka vaativa hänen roolinsa on Neljännessä yövartiossa, mutta Grimesissakin riittää laulettavaa. Hyvin hänen äänensä tuntui edelleen jaksavan.

Ellenin roolissa oli Solveig Kringelborn, hän on minulle tuttu parin vuoden takaa Berliinin koomisen oopperan Ruusukavaljeerin marsalkattaren roolista. Kantava, täyteläinen ääni, nam... Muissakin rooleissa oli hyviä laulajia, moni oli tuttu Oslon Tristanista tältä keväältä.

Kuoro lauloi uljaasti, niinkuin Peter Grimesissä pitääkin. Eilinen yleisö ei tuntunut olevan perillä oopperan kulusta ja tappoi kuoron huippukohdan antamalla pitkät aplodit ensimmäisen kenraalipaussin kohdalla kolmannessa näytöksessä. Toisen näytöksen kvartettoakin peitettiin aplodeilla yleisön toimesta. Outoa.

Orkesteria johti John Helmer Fiore, sama kapu kuin kevään Tristanissa Oslossa. Hänenkään työtään on vaikea mennä moittimaan. Mutta jos jostain pitää yrittää löytää syytä miksi eilinen esitys ei täyteen plaaniin noussut, on hän varmaan luonnollinen kohde. Peter Grimesissä on mielestäni taustasyke, kohtalon voima, joka sitoo kaiken Brittenin (välillä) musiikki-iloittelunkin yhteen. Tuo syke oli varmaankin se, mikä eilisestä esityksestä puuttui. Kaikki osatekijät olivat kohdallaan, mutta ne eivät muodostaneet sitä sydäntä riipaisevaa tragediaa, mikä Brittenin Peter Grimes on.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Ooppera: Der Fliegende Holländer - Savonlinnan oopperajuhlat 2012-07-26

Eilen Wagneriaanin kesäretket veivät Savonlinnaan nauttimaan Ilkka Bäckmanin yli kolmekymmentä vuotta vanhasta Hollantilais-ohjauksesta. Olen nähnyt tuotannon aikaisemminkin ja onpa siitä tehty tallennekkin. Tapani Länsiö mainitsi teosesittelyssä Sentan loppuun liittyvän muutoksen jonka ohjaaja on tehnyt. Yritin äsken katsoa DVD:ltä millainen loppu oli ollut 1989, mutta Cronvall leikkaa tallenteella rakastamaansa vesikuvaan, joten se siitä. Mollasin tuota DVD:tä aikaisemmin ja nyt taas ohjauksen katsomosta nähneenä ymmärrän Cronvallin vaikeudet yrittäessään kutistaa Savonlinnan leveän lavan TV-kokoon. Senta ja Hollantilainen laulavat välillä duettoa melkein 25 metrin päässä toisistaan. Loppukohtausessa Hollantilainen ja Erik ovat lavan eri sivustoilla, liekö välimatkaa lähes 40 metriä. Senta vielä siinä välissä. Mutta silti...

Bäckmanin ohjaus on mielestäni mainio. Savonlinnan lava jakaantuu oikeastaan kahtia; toisella puolella Dalandin väki ja toisella Hollantilaisen. Kehruukohtaus on tästä poikkeuksena. Kuoro(j)a käytetään myös myrskyn visualisoitiin joka on hieno idea. Sentan balladin aikana Maryn jäykkyys saa näin hienon kontrastin. Tuo Länsiön mainitsema muutos lopussa koski Sentan kuolemaa. Aikaisemmin kuulemma Senta oli "hypännyt" mereen ja sen jälkeen he olivat Hollantilaisen kanssa kohonneet ylös valoon. Nykyisessä ohjauksessa Senta vain vaeltaa sumuun, eikä sen suurempaa  tilinpäätöstä lavalla tapahdu. Wagner tietysti kertoo asian orkesterimontusta käsin, mutta kuitenkin. Muuten Bäckman seuraa librettoa ja sen henkeä. Hyvä perusohjaus vaikeaan tilaan.

Eilen montussa kapellimestarina oli Philippe Auguin. Sama kapu oli viime vuoden Lohengrinissä ja hienoa Wagner sointia olikin tarjolla. Istuin ensimmäisellä rivillä ja muutamassa usean äffän kohdassa pasuunat ja trumpetit tuntuivat vartalossa asti. Toisaalta myös herkkyyttä löytyi kun sitä tarvittiin.

Juha Uusitalon piti alunperin laulaa Hollantilaisen rooli. Hän oli saanut flunssan ja oli joutunut jättämään jo edellisen esityksen kesken ensimmäisen näytöksen jälkeen. Eilen hänen sijastaan aloitti heti oopperan alusta lähtien yhdysvaltalainen Thomas Hall. Hall lauloi Savonlinnassa viime kesänä Lohengrinissä ja jätti jo silloin positiivisen muiston. Hallin Hollantilainen oli erinomainen. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli hiljaisemmissa kohdissa hänen äänestään puuttuva syvyys ensimäisen näytöksen aikana. Mutta erityisesti täydellä äänellä laulettaessa Hallin instrumentti on todella hieno ja monisyinen baritoni.

Dalandin roolissa on Matti Salminen. Tuolla aikaisemmin mainitulla tallenteella Salminen on samassa roolissa 23 vuotta aikaisemmin. Nykyään Salminen löytää Dalandin roolista enemmän huumoria kuin aikaisemmin. Salmisen ääni soi edelleen hienosti ja hänen lavakarismansa on aivan omilla lukemillaan. Mattia on aina ilo kuunnella.

Sentan osassa oli tällä kertaa yhdysvaltalainen Amber Wagner. Hänelle voi ennustaa pitkää ja hienoa uraa Wagner-sopraanona. Todella hieno, vahva ja ilmaisuvoimainen ääni. Olen myyty...

Pienemmissä rooleissa tenorit jäivät vähän jalkoihin. Perämies Jussi Myllys oli ok, mutta Erikin esittäjä, Corey Bix, olisi kaivannut vähän tehoa lisää ääneensä. Tosin lavalla oli aikamoisia äänipalkeita hänen seuranaan, eikä Erikin tarvitse mikään sankaritenori ollakkaan. Marit Sauramo teki kelpo roolin Maryna.

Savonlinnan Hollantilainen on hieno ohjaus ja se on kestänyt hyvin ajan hammasta ja tyrskyjä. Kun lavalla on vielä liuta huippulaulajia, niin mikäs on Wagner(e)ista nauttiessa.